Vuorovaikutus > Vapaa hahmotus

Antropologinen etiikka

<< < (3/24) > >>

MrKAT:
Mielenkiintoinen tuo juttu Kurikasta, en tiennyt hänestä - enkä tuosta taistostansa - mitään.

Jos "suurella yleisöllä"  tarkoitetaankin vain tiedeyhteisöä (tai 10% tiedostavaa politiikkaa, kulttuuria ym seuraava eliittiä) niin siinäkin taitaa riittää sarkaa ja silloin siihen katsoen Darwin taitaa ollakin suurempi mullistus humanisteille kuin mikään Galileo.
 Nimittäin muistelen silmät suurina lukeneeni Voima-lehdestä sosiologi Anna Rotkirchin kokemuksia siitä, miten kollegansa ja feministien on edelleen vaikea niellä evoluutiota tai sitä että se koskettaisi heitä ja olisi huomioitava alallaan.
 Kreationisteja ja ihmiskuntaa ärsyttää enempi Darwin kuin Galileo. Ehkä se Darwin on sitten kovempi pala ja suurempi mullistus tänään ?

Jääkö muuten Darwinin omaksumisen jälkeen vallankumouksille tilaa? Mikä olisi seuraava mullistus? Olisiko se aivoihin ja mieleen liittyvä? Melko myöhään suht. äskettäin alettiin tieteessäkin hyväksyä että elukoilla on tunteet ts. ne eivät ole vain ärsykeautomaatteja. Ihmisaivoihin on nähty kuvannuskonein ja modernit testit paljastaa epämiellyttävyyksiä, päättelemme tunteella (systeemi I) emme järjellä (systeemi II). Vaikka olisi järjen jättiläinen luokassa, hän pudottaa ne aivonsa tuolla ulkona, kadulla (tai tiedonvaltavirralla).

Laika:
Sattumoisin aloitettuani kirjoittamaan ketjun pääteemasta, aloin samanaikaisesti lukea teosta Kuriton kansa -poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa (Useita tekijöitä). Kurikan nimi tuli minullekin tutuksi vasta sen kautta. Kirja päättyy pohdintoihin tutkimastaan aiheesta, poliittisesta mielikuvituksesta yleensä ja siitä, mitä noista ajoista säilyi ja mikä katosi historian hämäriin. Esimerkiksi puoluelaitos ja kollektiivisen toiminnan muotoutumisen ehdot mainitaan säilyneinä seikkoina, ja kohta jatkuu (s.266):

...1990-luvun alun poliittisen mielikuvituksen moninaisista tuotoksista taas on hylätty esimerkiksi ne ajatusmallit, jotka kiteytyivät teosofisväritteiseen sosialismiin sekä anarkistisiin ja tolstoilaisiin kehitelmiin. Tällaiset ajattelutavat edustavat siinä mielessä unohdettua menneisyyttä, että ne melkoisen tehokkaasti sysättiin syrjään sosialistisen oikeaoppisuuden ja laajemminkin materialistis-realistisen maailmankuvan tieltä, eivätkä ne myöhemminkään ole mahtuneet historiankirjoituksen kanonisoituun versioon demokraattisesta vapautumiskehityksestä. ...

Tunnen sympatiaa lausumaa kohtaan henkilökohtaisten katsomusteni puolesta, vaikken varsinainen teosofi olekaan. En ole erotellut ketjussa politiikkaa ja etiikkaa filosofian osa-alueena toisistaan, enkä suoraan sanottuna näe sille tarvettakaan. Minun puolestani politiikka on yhtä kuin etiikka, väheksymättä materialistisia rajoituksia harrastaa liiaksi kumpaakaan. Siten ketjussa esitän tiettyä vaihtoehtoista narratiivia tapahtuneelle ja tapahtumassa olevalle, ilman tarkoitusta tinkiä totuudellisuuden pyrkimyksestä. Päinvastoin toivon pystyväni osoittamaan epäkoherenssia vallitsevissa ja vallinneissa ymmärtämisen tavoissa.
 1900-luvun alun Suomessa olosuhteet poikkesivat nykyisistä, mutta valtasuhteiden, hierarkioiden ja poliittisen elämän järjestämistä koskeneiden avointen kysymysten osalta niissä oli myös jotain hyvin yhtenevää meidän aikaamme. Mielestäni historiallisia prosesseja kannattaa silmäillä, kunhan on johtopäätöksissään koherentti ja pitää mielessään tarkastelujensa rajalliset reunaehdot. 'Teosofinen sosialismi' kuulostaa varmaan kummalliselta -luultavasti onkin. Minua helpottaa vastaavien kummallisuuksien ennakkoluulottomassa tarkastelussa, että oma filosofiani ei ymmärrä eroa totuudellisen uskonnollisuuden tai hyvän tieteen välillä. Vaikeampi on tehdä yleisiä johtopäätöksiä yksityisistä hukkaamatta kokonaiskuvan totuudellisuutta. Lainaan itseäni:


--- Lainaus käyttäjältä: Laika ---Anarkismi on eräs huonoiten ymmärretyistä poliittisista ideologioista, ja asiaa eivät ole koskaan auttaneet paikalliset Anarko-Markot ilotulitteineen. Sana 'anarkia' koostuu alkutavusta 'a', ilman, ja hierarkia-sanasta tutulla yleensä vertikaalia järjestystä kuvaavasta loppupäätteestään. Anarkismin lähtökohta aatteellisesti on, että kaikenlaista alistavaa väkivaltaa olisi vastustettava, mutta erilaisia näkemyksiä kuuluisien anarkistien keskuudessa vallitsi siitä, tuliko vastustuksen olla väkivallatonta. Henkilökohtaisesti sanoisin, että kyllä, joskaan en usko mihinkään ei-partikulaariin, kaikenkattavaan periaatteeseen kieltäytyä kaikesta mahdollisesta väkivallasta. Pasifismin nurjat kasvot on saanut esimerkiksi Gandhi näkemyksissään siitä, mitä juutalaisten olisi hänen mukaansa pitänyt toimia 1940-luvun alun euroopassa. Hyvillekin ideoille on suhteeton mittasuhteensa, jollaisessa ne irvistelevät.

Kuvaavaa tavasta ymmärtää anarkia väkivallantekoina on tapa, jolla 1800-1900-luvun taitteen Suomessa sekä porvarilliset että sosialistiset voimat suhtautuivat anarkismiin puheenvuoroissaan. Valitettavan vähälle on jäänyt tolstoilainen anarkismi, tai se omaleimainen ja nimensä mukaisesti myös Tolstoille kuulunut käsitys ihmisyksilön ensisijaisuudesta yhteiskunnallisen hyvän tai väkivallan synnyssä. Kyseisen ajattelun mukaisesti vallitsevalla yhteiskuntajärjestyksellä ei ollut niinkään väliä, mikäli yksilö kasvoi sisältä yhteyteen sielullisen potentiaalinsa (tässä yhteydessä Tolstoi käytti omakohtaiseen kristilliseen vakaumukseensa perustunutta kieltä, jota minun on vaikea ja jokseenkin väärämielistä jäljitellä) kanssa. Tavallaan väkivalta tolstoilaisen käsityksen mukaan johtui säröistä ihmisen sielullisessa elämässä, ja säröt aiheutuivat väkivaltaisesta yksilön alistamisesta, jolloin yksilön itsensä oli ensin muututtava, ennen kuin hän saattoi muuttaa paremmaksi ympäröivää maailmaa. Toisilla sanoilla sanottuna yhteiskunnan väkivaltaiset rakenteet olivat seurausta yksilön hengellisestä vammasta, eikä väliä silloin ollut, olivatko nuo rakenteet kapitalistisia vai sosialistisia.
 Anarkismia syytettiin myös utooppisuudesta, etenkin Pjotr Kropotkinin arvostelussa. Palauttaakseni edellisen 1900-luvun alun suomalaiseen kontekstiin, ei kansalaissota johtunut anarkistien väkivallasta, vaan tulevien punaisten ja valkoisten valtiollinen näkemys kummallakin puolella oli hyvin organisoitunut, ja liki kaikissa julkisissa puheenvuoroissa niin äärivasemmalla kuin -oikealla anarkismi nähtiin vuosia ennen sodan puhkeamista yksinkertaisesti synonyyminä terrorismille. Sen syyt sitten kirjoituksissa yleensä projisoitiin omista poliittisista vastustajista ja näiden tarkoitusperistä johtuneina lieveilmiöinä, vasemmiston mukaan luokkasorrosta johtuneina, oikeiston mukaan osoituksena sosialististen ajatusten turmiollisuudesta. Neuvostoliitossahan organisoituva puoluekoneisto murhautti tunnetut ja epäillyt anarkistit heti ensimmäisenä, koska ideologisesti yksilön yhteisön edelle asettavat henkilöt nähtiin uhkana syntymässä olleen valtio- ja väkivaltakoneiston legitimiteetille. Yksilöllisyyden korostaminen nähtiin lisäksi vahingollisena luokkatietoisuuden kehittymiselle.
--- Lainaus päättyy ---

Toki järjestelmät, joihin olen väliin enemmän ja väliin vähemmän konkreettisina viitannut ketjun aikaisemmissa puheenvuoroissani, voidaan useassa tapauksessa ymmärtää myös osana hierarkista järjestystä. Siinä kontekstissa ei voida suinkaan väheksyä Galileon ja Keplerin näkemysten arvoa pohdittaessa ymmärretyn maailmanjärjestyksen muuttumista eri ajanjaksoina. Nämä ovat ontologisia teemoja: missä mielessä solu, organismi, valtio, yleinen siveysoppi, tieteellinen, juridinen tai planetaarinen järjestelmä ovat olemassa, ja mikä niiden suhde toisiinsa on. Niiden rajojen määritteleminen ei ole yksin looginen tehtävä.

Laika:
Tähän väliin on hyvä esittää eräs kysymyksen muotoilu. Luonnontieteellinen ongelma: laulavatko linnut, koska ne puolustavat territoriotaan/houkuttelevat puolisoehdokkaita/varoittavat muita pedoista, vai koska niiden (biologinen) oleminen aiheuttaa linnunlauluna tuntemamme ilmiön?

Vastauksen laatu riippuu siitä, mitä olisi pidettävä selityksenä, mutta tunnetut tosiseikat eivät selitä, mikä selityksistä on oikea, tai että kysymys edes implikoisi vastauksen oikeellisuutta. Halusin kai lausua edelliset seikat, kun yrittäessäni juuri tutustua Heideggerin ajatteluun sain lähinnä päänsärkyä, ja uskoakseni linnut saisivat myös.

Lisäys: En tahtoisi olla ilkeä (enpä vissiin vasempaan tissiin), vaan päänsäryn ohella Heidegger tuntuu tekevän täsmälleen niitä virheitä, joista varsinkin myöhäisemmän ajan Wittgenstein filosofeja yritti varoittaa lausuessaan kielestä ja merkityksestä. Kärsivällisyyteni on ohut, mitä tulee silkkaan kielioppiin. Jos minun todella pitäisi opetella jokin tietty (heikosti tuntemani) kielioppi, valitsisin ennemmin matematiikan kuin Heideggerin. Tietenkään en kiellä, mikäli joku haluaa kääntää minulle Heideggeriä.

Laika:
Ehdotukseni antropologisen näkemyksen tuomisesta keskusteluun lyhyesti sanottuna ei johdu siitä, että ihmisen ottaminen mitaksi toisi jotain uutta sinänsä. Ehdotuksen arvo riippuu siitä, tulisiko ihmistä mitata osana laajempaa asioiden kokonaisuutta, lähinnä meille analogista biologista luontoa. Silloin ei voida välttyä tarkastelemasta ihmistä kuluttajaeläimenä, jolle kaikki muut eläimet ovat tuotantoeläimiä. Edellinen kuvaa myös kulttuuriympäristömme kokonaissuhdetta muuhun ympäristöönsä. Tuotantosuhteissa se merkitsee ihmisen ekstraktiivisen roolin tunnustamista ja omaksuttua roolia syynä orastaviin vaikeuksiimme tasapainottaa olemassaoloamme muuhun elävään luontoon nähden. Andrew Dobson kirjassaan Citizenship and Environment tunnustaa ihmisen ekstraktiiviset käytännöt, mutta ainoastaan siitä kärsiviin muihin ihmisryhmiin nähden. Dobson väittää, että velvollisuuseettinen näkemys kansalaisuuteen tulee erottaa hyväntahtoisuudesta tai 'laupiaan samarialaisen tapauksesta' oikeudenmukaisuusnäkökohtien perusteella.
 Ehkä tärkein kysymys on, voidaanko edes mielekkäästi tasapainottaa ympäristönsuojelun tavoitteita, jos samanaikaisesti sata miljardia tuotantoeläintä tapetaan vuosittain elämänmuotomme ylläpitämiseksi.  Dobson vaatii oikeudenmukaisuutta perusperiaatteeksi, jonka nojalla suuren ekologisen jalanjäljen jättävien kansalaisten tulisi nähdä ympäristökäyttäytymisensä kansalaisvelvollisuuskysymyksenä ympäristön tuhoutumisesta eniten kärsiviä ihmisryhmiä kohtaan. Hän argumentoi, että materiaaliset suhteet rajoittuvat ihmiskunnan sisäisiksi kysymyksiksi. Hahmotellessaan kysymyksen antroposentriseksi Dobson tosin unohtaa, että tosiasiallisesti ihmiset eivät koe universaaleja velvollisuudentunteita vieraita kansojakaan kohtaan*. Puolustaessaan siis eettistä realismia Dobson itse ottaa askeleen mahdollisuushorisontin suuntaan järjestyksen ontologiasta. Dobsonin mukaan 'syväekologinen kanta' olisi liian vieras argumentti yhteiseksi nimittäjäksi, vaikkei hän perustele, miksi kaikki ihmiset (mukaanlukien syntymättömät) eivät ole ontologisen realismin puitteissa yhtä epärealistisia. Toisaalta hän ei tarjoa oikeudenmukaisuuden kieliopin puitteissa syytä, miksi se perusperiaatteena siirtää esimerkiksi tuotantoeläinten koko lihallisuuden käyttämistä kulutustarpeittemme turvaamiseksi pois realismin piiristä. Päinvastoin antropologisen etiikan mukaan tuotantoeläinten rajoittamaton hyväksikäyttö avaa oven ihmiseläinten rajoittamattomaan hyväksikäyttöön, ja ainoaksi tuotantosuhteiden realismia rajoittavaksi tosiasialliseksi periaatteeksi Dobsonin määrittelemän oikeudenmukaisuuden sijaan jää, pystyvätkö hyödyntämisen kohteina olevat puolustautumaan niiltä, joiden hyväksikäytön oikeuksia Dobson oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla toivoo hahmottelemiensa post-kosmopoliittisten kansalaisvelvollisuuksien koskevan. Miksi esimerkiksi syntymättömien ihmisten oikeuksien (kuten Dobson argumentoi) pitäisi asettua elävien, hengittävien ja kärsivien biologisten olentojen kohtelun edelle, jää varsin epäselväksi. Itse asiassa Dobson ei kirjassaan yleensä kysy, miten oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla ihmisellä olisi oikeus tarkoituksellisesti tuottaa puolustuskyvyttömiä olentoja puhtaasti ihmisten tarpeiden tyydyttämistä varten.

 Toinen Dobsonin argumentin heikkous ilmenee sen sivuuttamisessa, että biosfääri perustuu keskinäisriippuvuuksiin. Toisin sanoen hän propagoi sen suojelemisen tarvetta ihmisten oikeuksien perusteella, vaikka ihminen lajina kuuluu keskinäisriippuvuuksien verkostoon. Keskinäisriippuvuuksien tarkastelukulmaa voisi väittää tietysti pelkästään tekniseksi tosiseikaksi, ellei Dobson itse nostaisi kirjansa keskeiseksi argumentiksi normatiivista oikeudenmukaisuusperiaatetta ihmiskunnan sisäisten keskinäisriippuvuuksien kautta puhuessaan globalisaation epätasaisista vaikutuksista. Analogia paistaa läpi niin pahasti, että se pikemminkin herättää kysymyksiä ihmisen lajisolidaarisuuden perusteltavuudesta kuin tukeutuu sen varaan ympäristön pelastamiseksi. Citizen and Environment kärsii premissiensä naiivista luonteesta, olkoonkin että kirjan naivismi on luonteeltaan hyväntahtoista.

*Päinvastoin vanhimmissa antiikin maantieteellisissä kirjoituksissa kaukaisimmat kansat kuvaillaan usein 'puoliksi ihmisinä ja puoliksi eläiminä', niille jopa kuvitellaan puoliksi hevosen tai härän vartalo. Näin on kuvattu esimerkiksi fennoskandinaaveja. Vastavuoroisesti kaukaisia alkuperäiskansoja on myöhemmin romantisoitu jaloina villeinä, joita sivilisaatio ei ole turmellut. Sekaannukset ovat yhtä luonnollisia kuin Descartesin sekaannus käsitellä ei-ihmiseläimiä mekaanisina automaatteina, jotka ainoastaan jäljittelevät tuskan tuntemuksia niitä leikattaessa, mutta modernin evoluutioteorian valossa sekaannuksia yhtäkaikki. Ihminen ei ole 'primääri' elämänmuoto, vaan kehittynyt rinnakkain ja erilaisissa vuorovaikutussuhteissa muiden lajien kanssa. Näin todettaessa ei ole sanottu vielä mitään normatiivisessa mielessä. Pidän kuitenkin mielekkäänä laatia kattava ontologinen kuvaus normatiivisten argumenttien pohjalle.

Laika:
Jälleen sivuaskel polullani*, eli palaan darwinismiin ja syihin, miksi se oli varsinkin omana aikanaan niin vaarallinen idea. MrKat, seuraavassa muutamia otteita löytämästäni valaisevasta artikkelista. Uskallan suositella sitä kokonaisuudessaankin. Palaan myöhemmin darwinismiin aiemmin esittämäni väitteen kautta, että Darwinin oivalluksen filosofisia implikaatioita (ja sikäli kuin aiheesta ei ole kirjoitettu muualla, omin täten ajatuksen nimiini kehittäessäni antropologista etiikkaa) ei olla mielestäni tänäkään päivänä traagisen historiansa vuoksi löydetty:

How the pseudoscience of Social Darwinism nearly destroyed humanity

 ...Charles Darwin’s theory of natural selection was unlike any that had preceded it, the shockwaves of which are still being felt today. Even Copernicus’s terribly upsetting notion — that the Earth revolves around the Sun — only mildly perturbed our sense of the universe and our place within it. The same could be said about Newton’s clockwork physics and Einstein’s relativistic interpretation of the cosmos. These axiomatic shifts certainly changed the way Western society looked at itself, but not to the degree that Darwinian natural selection did. ...

Part of the problem is that Darwin’s theory arrived at a dangerous time — a time when Western cultural and scientific sensibilities were not entirely ready for it; it was an idea ahead of its time, and by consequence, was misappropriated to realms into which it didn’t belong. The acceptance of Social Darwinism was not only a symptom of an emerging and overly enthusiastic scientism, but also the result of poorly developed conceptions surrounding race, ethnicity, and biological diversity. It appeared during a time of deeply embedded and unquestioned racism, where the conditions of under-developed nations and poverty-stricken visible minorities were attributed to racial inferiority.

It was also driven by a fallacy that exists to this very day, namely the Naturalistic Fallacy. Social Darwinism was often justified on account of evolution being a “natural” process — a very dangerous proposition, to be sure. ...

He also saw the poor as being biologically “unfit.” Public efforts to help them, be it through legislation, charity, and social reconstruction, were undesirable because it might allow them to mature and pass on their weakness. He suggested that the whole thrust of nature was to get rid of the inefficient in order to make room for the superior. The way he looked at it, if they weren’t fit enough to live, they would die — and it was probably for the better. ...

http://io9.com/how-the-pseudoscience-of-social-darwinism-nearly-destro-1308329496

Boldaus on minun. Huomatkaa artikkelin viittaukset kapitalistiseen talousjärjestelmään. Darwinin ideat edelleen läpäisevät muita tieteenaloja biologian ohella, osin oikeellisesti ja osin virheellisesti, vaikkei asiasta keskustella kovin usein.

*Oikeammin hyvinkin oleellinen askel. Näyttää vain siltä, että hypin kiveltä toiselle.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu