Käsiteltävän kentän moninaisuus uhkaa siirtää käsittelyn harhapoluille, joten asetan sitaatin askelmerkiksi kysymyksistä, joiden pariin aion myöhemmin siirtyä tarkemmin. Olen pohjustanut seuraavaa aiemmilla huomioillani Darwinista ja hänen teoriansa paikasta tieteen- ja yleisessä historiassa. Darwinin huomio on kumouksellinen:
Systematists will be able to pursue their labours as at present; but they will not be incessantly haunted by the shadowy doubt whether this or that form be in essence a species. …In short, we will have to treat species in the same manner as those naturalists treat genera, who admit that genera are merely artificial combinations made for convenience. This may not be a cheering prospect; but we shall at least be freed from the vain search for the undiscovered and undiscoverable essence of the term species. (Darwin 1859, 485)
http://plato.stanford.edu/entries/darwinism/
Eli lähtökohtasi on, että meidän ei tulisi kysyä, mikä ihminen (lajina) on; koska se mitä ihminen "
on", on vain kätevyytensä vuoksi luotu keinotekoinen yhtenäisyys. Essentia on löytämättä (paljastamatta), ja mahdoton löytää (paljastaa)... koska sitä ei ole.
?
---
Olen amatööri. Ja siksi en sano ymmärtäväni paljoa filosofiasta. Mutta tämä vastuuni epääminen mielessä kerron, mitä minun on annettu ymmärtää Schellingin ajattelun isosta kuvasta. Hänen luonnonfilosofiastaan.
Olemme ihmisinä osa luontoa. Ne hiukkaset ja osaset, joista muodostumme, ovat luonnonlakien alaisia. Luonnollisina ihmisinä me
itseorganisoidumme, ts. kehitymme organismeina eri osastemme vuorovaikutuksessa.
Mutta kehityksemme tuloksena syntyvä kokonaisuus on jotain muuta kuin osiensa summa (en kirjoita "enemmän", koska haluan välttää arvottamista): kokonaisuus ei palaudu osiinsa tai niiden vuorovaikutukseen.
Tämä osa ihmisestä, joka on muuta kuin osiensa summa, ymmärtää itsensä erillisenä. Ihminen on tietoinen. Ja tietoisessa erillisyydessään haluaa palata osaksi immanenttia luontoa.
---
Tämän "muuta kuin osiensa summa" ymmärrän analogialla kävelemiseen. (Kyse on siis pelkästä vaillinaisesta analogiasta, sillä käveleminen on suhteessa ihmiseen melko universaali; kun taas moni se mihin analogialla haluan viitata on kontingentti). Jos pohdimme kuinka monimutkainen kehollinen prosessi käveleminen on; kaikki sen vaatima havaitseminen, kehon tasapainon hallinta, lihasten ja jänteiden keskinäisriippuvainen supistuminen ja rentouminen, oikeneminen ja taittuminen, jne. Näistä pienistä osasista muodostuu holistinen ilmiö nimeltään käveleminen, joka on meille perustavanlaatuinen ja pitkälle automatisoitu kyky.
On lähes maagista, kuinka vähän energiaa käveleminen meiltä vaatii suhteessa toiminnan monitahoisuuteen. Jotta kiäveleminen ylipäätänsä on mahdollista, tarvitsemme tiedostamattoman "yleisymmärryksen" siitä miten käveleminen tapahtuu. Yleisymmärrys yhdistää toisiinsa intuitiivisella tavalla kaikki nämä itsessään merkityksettömät partikulaarit keholliset ilmiöt.
On olemassa tila, jossa ihminen menettää tämän intuitiivisen kykynsä kävellä. Tämä on todellinen tragedia. Sen sijasta että ihminen nousee ja kävelee, hän joutuu kohtelemaan omaa kehoaan kuin marionettinukkea: hänen tulee kognitiivisesti tietää mistä osatekijöistä kävelemisen akti koostuu, ja oman attentionsa avulla "käskeä" tietoisesti kehoaan kävelemään. Hänen pitää kiinnittää huomionsa ensin tuohon lihakseen, sitten tuohon, tarkkailla raajojen ja kehon asentoa ja kontrolloida sitä tietoisesti. Tämä toimenpide on mahdollinen, mutta kävely näyttää todella kömpelöltä. Samaten se vaatii niin paljon "pieniltä harmailta aivosoluilta" (Poirot) että muutaman kymmenen metrin matkan taittaminen on suunnaton ponnistus, tavallinen elämä ei enää onnistu, ihminen ei enää hilpaise kaupassa.
Ihmisellä on symbolisen ajattelunsa kautta samankaltainen kulttuurinen yleisymmärrys niistä pienistä partikkeleista, joista "hän" muodostuu. Ilman yleisymmärrystä hän olisi pelkkiä merkityksettömiä osasia, joista ei muodostu identiteettiä, minua.
Tämä "minä", jolla on kyky kokea itsensä tietoiseksi ja minänä identtiseksi (ei vain kaoottiseksi yhdistelmäksi osasia), alkaa (ilmeisesti välttämättä) pohtia myös sitä, missä määrin tämä minä on yhteydessä johonkin itseään suurempaan, ja itseään edeltävään, itseään seuraavaan: luontoon, kosmokseen, Jumalaan.
Tietoisuus irrottaa meidät siitä immanenssista, mitä luonto on, mutta samalla me haluamme kysyä miten olemme mielinemme suhteessa tuohon immanenssiin.