4) Elämme tiedonvälityksen ja tietokäsityksen turbulenssissa, jonkinlaisessa kollektiivisessa epämukavuusalueessa, oppimiskäyrän jyrkässä pisteessä.
Oppimiskäyrän jyrkkyydestä kielii se teorian ja käytännön välinen kuilu, joka vallitsee aikamme parhaissa näkemyksissä ja hitaudessa tai jopa mahdottomuudessa, jolla nuo parhaat näkemykset leviävät yleiseksi tietoisuudeksi. Itse asiassa siitä mainitsin myös antropologisen etiikan ketjussani huomauttaessani, että darwinismin implikaatiot eivät koskaan läpäisseet ihmisten yleistä tietoisuutta siinä mitassa, kuin sen olisi pitänyt. Neljällä miljardilla ihmisellä maailmassa ei ole internet-yhteyttä, miten valistuneita heidän olettaisitte olevan?
Suomalaisessa yliopistossa törmätään ilmiöön, että alansa tutkijat ja virkanimikkeet täyttävät henkilöt eivät oikeastaan lainkaan osallistu tieteenalansa merkittävimpiin väittelyihin, koska heiltä puuttuu sellaiseen kannustava yhteisö ja kukaties pätevyys. Tai ehkä kuvani on muodostunut siitä, että suomalaisessa yliopistossakin noudatetaan 'kaikki saavat pelata' -periaatetta vähintään implisiittisesti (vaikka arvokonservatiivit yleisesti ottaen ovat typerämpiä, syytän mainitusta ilmiöstä erityisesti liberaaleja loukkaantumiskulttuurin valloilleen päästämisestä suvaitsevaisuuden nimissä). Luonnontieteissä tilanne lienee jonkin verran parempi -en tule keskusteluun varsinaisesti luonnontieteelliseltä pohjalta- koska luonnontieteilijöiden sentään
odotetaan ratkaisevan likipitäen kaikki ihmisen itsensä aiheuttamat ongelmat. Loogisempi vastaus noihin ongelmiin olisi muuttaa ihminen, mutta pikkupolitikointi ja perverssillä tavalla relativistinen totuuskäsitys ihmisestä yhteiskuntatieteissä ovat tylsyttäneet älyllisen terän keskustelulta. Ei uskalleta asettaa preferenssejä ihmistieteelliselle tutkimukselle, hyvä jos opetuksellekaan. Ei haluta loukata kenenkään näkemystä ja ollaan mieluummin vaiti. Suomalainen loukkaantuu jo siitä, kun joku kävelee kävelytien väärää reunaa. Kaiken kaikkiaan kynnys puuttua lillukanvarsiin on matala, meillä menee materiaalisesti liian lujaa. Suurista vioista ollaan mieluummin hiljaa, nehän edellyttäisivät poliittista kamppailua ja oman perseen asettamista tulilinjalle.
Jotta parhaat näkemykset voisivat läpäistä yleisen tietoisuuden, niiden pitäisi läpäistä koulujärjestelmä ensin. Niin kauan kuin meillä kinastellaan ensisijassa siitä, pitäisikö jehovantodistajille ja skientologeille ja muille pelleille järjestää oman uskontonsa opetus valtion varoista, on luonnollisesti keskustelun tasostakin pääteltävissä miten kaukana parhaiden näkemysten vallitsevuudesta ollaan.
Julkisen keskustelun aikoinaan käynnistyttyä ilmastonmuutoksesta saattoi havaita, miten useimpien aikuisten ihmisten käsitteellinen ajattelu on jäänyt 14-vuotiaan tasolle, niin vaikeaa oli joillekin sään ja ilmaston välisen käsitteellisen eron tekeminen. Sitten ovat vielä mukavuusseikat, kuten tarve kuolemanjälkeiseen elämään, ja siitä johtuvat filosofiset sekaannukset. Niistä sekaannuksista ihmiskunta on kärsinyt koko historiansa ajan: meillä pitäisikin opettaa ajattelun historiaa lukiotasoisesti historiassa toistuvien tiedollisten erehdysten kannalta. Sellaisessa historian opettamisessa voitaisiin esimerkiksi hyödyntää jatkuvasti kasvavaa verkkomateriaalia havaintoaineistona. Se voisi olla oppiaineena nimeltään 'toistuvien sekaannusten ja ajattelun kyvyttömyyden lähihistoria'. Tosin projektia vaikeuttaisi se, että eräiden vallitsevienkin näkemysten osoittaminen vääriksi saattaisi loukata ihmisiä.