Hiekkalaatikko > Kuperkeikka

Mitä jäänyt tekemättä

<< < (3/3)

Hippi:

--- Lainaus käyttäjältä: Tupakkamies - La 10.02.2018, 07:54:12 ---Sen verran päivitystä että yhteys siihen "kadonneeseen" veljeeni löytyi. Joulukortteja lähetellään ja tavattukin on. Keväällä tulee rakentamaan terassia.
 
--- Lainaus päättyy ---

Tuohan on mukava kuulla ja toivottavasti saatte suhteenne molempia miellyttävälle tasolle.
 
Yllä oleva omituinen toivotukseni johtuu siitä, että jossain määrin en usko ”kaiken ylittävään” sukulaisrakkauteen, mutta meihin on istutettu ajatus siitä, että veri on vettä sakeampaa ja sukulaisia tulee ehdoitta rakastaa, ainakin lähisukua.
 
Itselläni on ollut aina ongelmallinen suhde lähestulkoon kaikkiin sukulaisiini. Mutkattomin suhde oli isääni, mutta hän menehtyi ollessani lukioikäinen. Äitini kuolema noin viisi vuotta isäni kuoleman jälkeen oli lähinnä vapauttava tapahtuma. Ja kuten mainitsin, suhde veljeeni hiipui aikaa myöten tyystin.

Jopa suhde lapsiin on kovin erilainen. Vanhin lähti pesästä hyvin nuorena ja pitää yhteyttä lähinnä, kun tarvitsee jonkinlaista apua. Kahteen nuorempaan on sentään hyvin kiinteä suhde, aikuisia siis nämäkin.
 
Olen TV:stä nähnyt muutamia jaksoja sarjasta Kadonnen jäljillä. Siinähän etsitään (useimmiten) perheenjäseniä, joista on jouduttu eroon tai joiden olemassaolo on vasta äskettäin selvinnyt. En ole mitenkään pystynyt ymmärtämään sitä itkun ja halailun määrää näiden täysin tuntemattomien ihmisten kohtaamisessa, vaikka yleensä itkeä pillitän, jos vähänkään on aihetta. Sen vielä jotenkin ymmärrän, jos äiti tapaa synnyttämänsä lapsen josta on joutunut luopumaan pian tämän syntymän jälkeen. Mutta nämä sisarusten ensikohtaamiset teemalla ”nyt vasta tunnen itseni täydelliseksi”, ovat minulle käsittämättömiä. Sisaruskohtaaminen on minulle sen verran tuttu, että isäni kuoleman jälkeen minulle kerrottiin, että äitini pikkuveljenä ja mummon iltatähtenä esiintynyt mies olikin äitini synnyttämä, siis toinen veljeni.  Ei muuttunut suhteemme mitenkään, vaan hän pysyi samanlaisena mulkerona kuin minä olin häntä ennenkin pitänyt. Äidin hautajaisten jälkeen emme ole tavanneet emmekä enää voikaan tavalta, sillä hänkin on jo edesmennyt.

Uskon vakaasti siihen, että hyvä ystävä voi olla paljon rakkaampi kuin kukaan sukulainen.

Tuli nyt tuohon vähän tajunnanvirtaa ohi aiheen, mutta aiheeseen takaisin. Löysin juuri lähes vuosi sitten saamani postikortin, joka odottaa vastaamista. Olin ensin aivan täpinöissäni kortin saatuaan, että joku oli vaivautunut lähettämään minulle kortin. Lähettäjä oli isänpuoleisen serkkuni tytär, joka oli löytänyt nimeni ja osoitteeni vanhan setäni perukirjasta. Kun en heti ensipöhinässä vastannut, niin vastaaminen kävikin vaikeammaksi, kun aloin pohtia, jotta miksi tuo minuun haluaisi pitää yhteyttä. Kai siihen joku syy täytyy olla. Edelleen pohdin, vastata vai ei.

Hippi:

--- Lainaus käyttäjältä: mks - La 10.02.2018, 12:59:46 ---Olen nähnyt läheisen 96-vuotiaan, jolle vastuun kantaminen on syöpynyt persoonan rakanteisiin kotikasvatuksen pohjalta sekä sotaleskenä lapset akateemiselle uralle toimittaneena yksinhuoltajana. Nyt ilman toimivaa muistia hoivakotiin sijoittuneena hän tuntee olevansa vastuussa koko putiikin hyvinvoinnin ehtojen vaalimisesta.

--- Lainaus päättyy ---

Luultavasti voisin pitää tästä ihmisestä. Uskoisin, että minussa on jotain samaa. :)

Tupakkamies:
Juu, kuten sanottua. Ei ole veljeni kanssa mitään skismaa koskaan ollut. Nyt vain tuli tilaisuus sattuneesta syystä sopia yhteydenpidosta.

Laika:
Tapa jolla puhuitte vastuusta tuntuu oudolta, koska itse koen vaikeaksi ottaa vastuuta kuten kuuluisi. Synnyin etuoikeuksien ja loputtomien houkutusten keskelle. Jordan Peterson on puhunut siitä nuorten miesten ongelmana, mutta varsinaisesti pelottavaksi sen tekee vakaa uskoni tehdyn ja tekemättä jätetyn vaikutukseen maailman mosaiikkiin. Katson pettäväni sukupolveni ja elämän ihmiskuntaa laajemmin, koska en raatanut antaakseni sanoilleni painoarvoa. Jos sillä ei olisi väliä, sillä ei olisi. Vaan minähän uskon sillä olevan väliä, ja se onkin kaikkein pahinta.

Perustunteeni on tolstoilainen pettymys itseäni kohtaan. Ansaitsen epäonnistua, kun en laita itseäni likoon. Kuka tietää, vaikka mukavuudenhalu ja luonteen heikkous koituvat koko ihmiskunnan kohtaloksi. Tai pelkuruus! Mistä löytyisivät rohkeat, älykkäät ja kurinalaiset? Kuinka vähän heitä lopulta on? Antaisin kaiken omaisuuteni, jos saisin rohkeuden ja kurinalaisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka koen minulle kuuluviksi.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu