Kapea näkökulma
Vuorovaikutus => Vapaa hahmotus => Aiheen aloitti: Laika - Ma 30.11.2015, 02:47:03
-
Hahmottelen seuraavassa luonnokseni antropologiselle eetokselle sen perusprinsiipit, historiakäsityksen ja ihmisen roolin paremman nykyisyyden rakentamisessa. Toivon mukaan pystyn hengennälkäisen hurskasteluni lomassa tuomaan pöytään jotain muille. Minulla on useita linkkejä hypoteettisen ajatuskulkuni tueksi, mutta en ala hakea niitä erikseen rajoittaakseni tällä erää työmääräni synteettisempään luonnosteluun.
Keitä me olemme?
Perustan ajatuksen jaetuista käsityksistä sille tosiasialle, että ihmisen muisti lajina* on kapea ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta on yhteydessä sen kapeuteen. Yksilön sitäkin kapeampi. Eri aikoina maailmankuvalliset vallankumoukset ovat muuttaneet myös ihmisen käsitystä osana laajempaa biosfäärin kokonaisuutta, ja väitän, että riippumatta teknisestä ja käsitteellisestä kehityksestä tuo yhteys, sen sijaan että se olisi katkennut muuhun biologiseen luontoon, on ymmärretty virheellisesti. Johtuu ihmiselle lajityypillisestä egosentrismistä, että sen käsitykset ovat vaihtuneet tietyssä järjestyksessä. Tärkein siirtymä tapahtui ns. kopernikaanisen vallankumouksen myötä, joskin joudutaan asettamaan varaus historiasta eritahtisena ja kantavien maailmankatsomuksellisten ideoiden vaihtelevasta läpäisevyydestä. Itse asiassa kopernikaaninen vallankumous on mahdollista ymmärtää edelleen käynnissä olevana prosessina, joka ensin läpäisi tekniset löydöt, ja jonka filosofiset implikaatiot ovat edelleen paljolti toteutumatta. Edellinen huomioon ottaen ei ole mitään ihmeellistä premississä, jonka mukaan myöhemmät käänteet käsityksissä universumin rakenteesta, evoluutiobiologisista löydöistä ja sellaisten kauaskantoisten joskin vaikeasti hahmotettavien paradigmojen kuten Humen induktionistisen kausaalisuhteen kritiikki ovat edelleen laajalti tiedostamatta suuren yleisön keskuudessa. Näin on asian laita myös ns. jälkiteollisissa maissa, ja tiedollisen pääoman puuttuminen köyhemmissä maissa mahdollistaa muinaistenkin maailmankäsitysten samanaikaisuuden kuten profetiat, apokalyptisen aikakäsityksen, (maagiset) moraalijärjestelmän kuvaukset ja sotakulttien olemassaolon rinnakkain post-kopernikaanisten ideoitten ja kulutuskulttuurin (joista kulutuskulttuurilla ei ole oikeastaan mitään filosofista yhtymäkohtaa ensin mainittuihin, huom.) kanssa.
2) Historian eritahtisuuden lisäksi ihmiskunnan historiallinen muisti on luonteeltaan traumatisoitunutta. Lajimme polveutuu ajoilta, jolloin anarkinen ja epäinstitutionalisoitunut järjestys siirsi turvattomuuden ja väkivallan trauman myöhemmille sukupolville, ja trauma itsessään periytyy aina esi-ihmisiin asti. Ihmisen sopeutuvuuteen lajina kuuluu katastrofin mahdollisuus, joka vaihtaa yhteisöjen tasapainotilan vihamieliseksi ulkoista tai psykologisesti ulkoistettua uhkaa kohtaan. Huolimatta konfliktien entistä paremmasta julkisesta näkyvyydestä yksilöiden kannalta katsottuna suurten konfliktien määrä maailmassa on vähentynyt viime vuosisadalla merkittävästi (en toki pyri vetämään ekstrapolaatiota edellisestä, eli näkemykseni historiallisista prosesseista ei ole teleologinen). Ihmisyhteisöjen tasapainotilat selittävät normaaleina pidettyjen ihmisten yhteistyöhalun äärimmäisiin tekoihin, ellei uhkia pystytä reflektoimaan vuorovaikutussuhteiden tuloksena yksilön omaan käyttäytymiseen. Tästä tullaan siihen tärkeään seikkaan, että
3) Ympäröivän maailman ymmärtämisessä on keskeistä sen yhdistyminen sisäiseen reflektioon ja antropologiseen ymmärrykseen ihmisestä osana laajempaa ekologista järjestystä ja ihmisestä sekä lajina että yksilönä (joskin eri mielessä) prosesseina (http://www.kapeanakokulma.fi/index.php?topic=32.msg325#msg325). Ihmisen aiheuttamat muutokset koko biosfäärin piirissä tulee nähdä kokonaisjärjestelmän tasapainotilaa muuttavina tekijöinä riippumatta siitä, ovatko muutokset lajimme näkökulmasta positiivisia vai negatiivisia. Järjestelmätason tarkastelussa mainittuja muutoksia on mahdollista tarkastella ilman arvostelmia, mutta arvostelmat ovat mukana tarkasteluissa implisiittisesti. Egosentrinen näkökulma ei riitä ymmärtämään muutoksen luonnetta, koska se perustuu virheelliseen maailmankäsitykseen ihmisestä ei vain universumin fyysisenä vaan myös hengellisenä keskipisteenä ennen kopernikaanista vallankumousta. Antropomorfisoituneet uskonnolliset liikkeet eivät vastustaneet käsitystä Maasta aurinkoa kiertävänä kappaleena fysikaalisista syistä, vaan selitysmalli uhkasi ihmisen erityisasemaa universumissa sen hengellisenä keskipisteenä. Mainittu antropomorfismi on erotettava luovasta antropomorfismista, joten nimeän sen hierarkiseksi antropomorfismiksi (tai jos niin halutaan, hierarkiseksi egosentrismiksi). Luovan antropomorfismin ensimmäinen kausi ajoittuu ns. totemistisiin kulttuureihin, joissa erilaiset luonnonhenget olivat vuorovaikutussuhteessa ihmiseen (jätän totemististen kulttuurien tarkastelun tässä vähälle huomiolle, koska niiden filosofisia käsityksiä on vaikea hahmottaa ajallisen etäisyyden vuoksi, ja niiden tunteminen ei ole kovin välttämätöntä tarkastelussani). Välinesuhde luontoon joka tapauksessa nousee kukoistukseensa viimeistään uuden ajan eurooppalaisissa kulttuuripiireissä, joissa mekanisoiva katse tuottaa valtavasti uusia käsitteistöjä ja välineitä manipuloida ympäröivää maailmaa, ja johtaa lopulta massatuotantoon ensimmäisissä esiteollistuvissa maissa. Tämä on tärkeää eurooppalaiselle ihmiselle, koska olemme ohittaneet massatuotannon välttämättömän vaiheen oman materiaalisen hyvinvointimme saavuttamiseksi, ja järjestelmä on kääntymässä itseään vastaan merielämän tuhoutumisen, ilmakehän saastumisen, metsien häviämisen, massasukupuuton, (esihistoriallisista ravitsemusvieteistä johtuvien) elintasosairauksien ja skitsofreenisen (luonnonesine/käyttöesine-dikotomiasta seuraavan) eläinsuhteen myötä, muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Kopernikaanisen vallankumouksen ohella tärkein maailmankuvallinen mullistus alkoi Darwinin lajien syntyä käsitelleestä teoriasta 1800-luvulla. Puhutaan siis nykyisen evoluutiobiologisen käsityksen alkamisesta, jonka varhaisvaiheita aatehistoriallisesti katsottuna elämme nyt. Tässä on nähdäkseni jotain merkillistä: jo Aristoteles luokitteli lajeja systemaattisesti, ja kesti liki parituhatta vuotta ennen kuin ihmisen yhtymäkohdat muuhun luontoon tulivat vakavan tutkimuksen kohteeksi. Ennen kaikkea meidän tulee oivaltaa, että edes Darwinin ajan luonnosmaiset ideat biologisesta järjestyksestä eivät ole filosofisessa mielessä läpäisseet suurta yleisöä. Darwinistisessa vallankumouksessa tapahtui merkittävä takaisku miltei samoina vuosikymmeninä Darwinin julkistettua tuloksensa. Syntyi vääristyneitä linjauksia, jotka korostivat kilpailua vastoin modernin biologian tieteellisiä käsityksiä, ja luonnollisena pidetty (myös hengellinen) maailmanjärjestys ilmaistiin sosiaalidarwinistisissa liikkeissä ja niiden antiteeseinä nousseissa (Darwinin yhteydessä unohdetaan Propotkinin nimi -ei kuitenkaan enempää evoluutiobiologisesta aatehistoriasta) marxistisissa liikkeissä. Näiden ideologisten painajaisten väliin jää koko joukko muita yhteiskunnallisia kehityslinjoja. Olen tietoinen kyllä ääriviivamaisesta esityksestäni, ymmärrettävästi tuhansien vuosien historian kattava kuvaileminen ei ole mahdollista typistetysti edes vaatimattomien kokonaistietojeni veroisella kuvauksella. Edellisessä tunnustuksessa ovat samalla mukana paradoksaalisesti antropologisen etiikan teesit, sillä ihmisen kollektiivisen muistin merkinnät alkavat verraten myöhään ja niiden reliabiliteetti paranee vähitellen vasta modernin tutkimusetiikan myötä.
Lähetän ensimmäisen kirjoitukseni aiheesta ennen kuin ehdin edes paneutua pitäisi-kysymyksiin. Pidettäköön edellistä lähtökohtien kartoituksena myöhemmälle työlle. Saa kommentoida ken haluaa, tosin toivon että keskustelu pysyy jotenkuten hahmottelemieni teemojen ympärillä.
*Terminologiani on puutteellinen, vrt. 'kollektiivitajunta', tai 'yliyksilöllinen jälki'
-
Hmm, tekstisi on hieman hankalaselkoinen; itse en ainakaan tajua ihan täysin mitkä ovat pääasialliset pointtisi. Haluan kuitenkin lisätä, että yleensä kyllä olen ymmärtänyt kirjoittamaasi... eli ehkä nyt pointtisi on hankalampi, tai ehkä olet kirjoittanut väsyneenä.
---
Mutta mieleeni tulee kirjata tähän, että Heideggerin mukaan kartesiolaisen käänteen myötä tapahtui metafysiikan antropologisaatio, maailman kuvaksi muuttaminen. Descartesin ego cogito - Kant - Nietzsche; tätä linjaa pitkin kaikki mikä maailmassa on redusoidaan representaatioon ja tahtoon. Ts. tämän ajattelevan minän vaatimus on koko maailma on saatava inhimillisen asemoinnin kohteeksi.
Antropologisaatio varmisti, että ihminen kohtaa vain sen, minkä on valmis kohtaamaan: koska se halusi redusoida kaiken olemisen representoitavaksi omassa kognitiossaan. Heidegger näki teknologian juuri tämän välineellisen ja antroposentrisen kehityksen todellisuudeksi. Kaikki olevainen muunnettiin raaka-aineeksi ja maailma siten pelkäksi raaka-ainevarastoksi.
Tässä tavassa hahmottaa maailmaa ihmisen oma tehtävä oli paljastaa maailma raaka-aineena; ja Heidegger pelkäsi teknologiaa, koska näki että sen hallitsemassa teknonihilistisessä maailmassa on suurin vaara sille, että ihminen itse valahtaa entistä vahvemmin vain osaksi itse kognitionsa kautta luomaa raaka-ainevarastoa.
---
Eräs toinen ajattelija (en jaksa edes nimetä kun aina jauhan hänestä) piti moderniin siirtymistä merkityksellisenä, kuten Heidegger. Hänen mielestään modernissa koko ymmärryksemme olemisesta muuttuu, ja taustalla on kolme merkittävää murrosta. Näistä yksi on kopernikaaninen käänne, johon Laika viittaa(t). Se merkitsee tieteellisen maailmankuvan nousua. Toinen murros on uskonpuhdistus, jonka myötä yksityisen omaisuuden takavarikointi vei tietyltä ihmisryhmältä omaisuuden (ja sitä kautta aseman maailmassa), mutta myös loi pohjan kapitalistiselle vaurauden muuttamiselle pääomaksi työvoiman avulla. Kolmas murros on Amerikan löytäminen. Se kuvaa tapaa, jolla ennen loputtoman laaja ja totaliteetissaan tuntematon Telluksemme alkoi alistua ihmisen tunnettavaksi ja tiedettäväksi. Samalla maailma kutistui merkittävästi, ja sen mittasuhteet oli alistettavissa ihmisen tietämiselle.
Näissä kaikissa murroksissa kaikki ilmiöt menettivät kestävyyttään ja pysyvyyttään. Vapaus alettiin redusoida tahtoon, omaisuus työtä tekevään subjektiin ja meille ilmenevä maailma kogn. rakennelmaksi. Nämä kaikki ovat taustalla, kun modernissa tapahtuu Nietzschen (mutta myös Hegelin häntä ennen) julistama jumalan kuolema. ANtroposentrisyys tarkoitti, että ihminen tahtoineen on kaiken mitta; hänellä on valta alistaa koko maailma ja luonto valtaansa.
-
Kiitos vastauksestasi, toivottavasti pystyn kirjoittamaan auki mahdollisia epäselvyyksiä. Ellen siihen heti pysty, se ei haittaa. Tarkoitukseni on syventää aloitustekstiä, jonka kirjoitin kuumeisen nopeasti ikäänkuin muistilapuksi itselleni. Tarkasteluni perustuu henkilökohtaiseen, pitkällä aikajänteellä muotoutumassa olleeseen filosofiaani ja ihmiskäsitykseeni.
Käsittelen tiettyjä merkittäviä ajattelijoita tietystä katsannosta käsin. Kopernikuksen mullistavuus oli siinä, että se aiheutti vakavia säröjä maakeskiseen todellisuuskäsitykseen fysikaalisessa mielessä, mutta sen ihmistieteellinen merkitys oli vähintään yhtä valtava. Otetaan kuva
Jumala
Taivas
---------
Henki
Tähtikehät
---------
Ihminen
---------
Maa
Eläimet
---------
Maan alinen maailma
Helvetti
Miksi sijoitin ihmisen viivan yläpuolelle sen sijaan, että olisin sijoittanut sen eläinten ja maan sfääriin? Koska kartesiolainen ja kirkollinen käsitys lähtivät ihmisen fysikaalisen ruumiin ja hengen välisestä dualismista. Sen mukaan ihminen ei varsinaisesti kuulunut kokonaan kumpaankaan -maan yliseen tai maalliseen- maailmaan. Descartesin tarkastelussa oli radikaalisia virheitä, ja hänen lentävä lauseensa 'cogito ergo sum' on perustavasti noiden virheiden ilmaus, vaikka lausetta pidetään edelleen helposti totena. Mikä oli se minuus, joka varmuudella olisi, vaikka fysikaalinen todellisuus osoittautuisi uneksi? Jos aistihavainto itsessään pettäisi? Descartes päätteli, että oli olemassa olio, minuus. Sen varmuus oli kuitenkin harhakäsitys, ja itse asiassa buddhalaisessa filosofiassa ongelma oli oivallettu jo ennen ajan laskun alkamista (kuuluisa anatta sutta käsittelee aihetta). Jos haluttiin esimerkkiä historian eritahtisuudesta, olkaa hyvä. Muinaiset buddhalaiset tosiaan ymmärsivät jotain sellaista, jota uuden ajan eurooppalaiset filosofit eivät.
Minuus on (järjestelmä-)prosessi, jonka olemassaolo propositionaalisena totuutena riippuu tarkastelusta. Sivumennen mainittakoon, että Descartes piti myös varmana ei-ihmiseläinten pohjimmiltaan mekaanista luonnetta, niin että niiden ymmärtäminen ja tutkiminen noudatteli hänelle manipuloitavissa olevaa alempiasteista luontoa erotuksena inhimillisestä hengestä, sielusta. Descartesin ego perustui uskonvarmuuksiin, jotka aion kiistää epätosina aiheeni puitteissa. Kritisoin aiemmin entisellä Näkökulmalla kiivaasti dualismeja yleisesti, eikä silmissäni Descartesin arvovaltaa filosofina (en sano pahaa sanaa hänen roolistaan matematiikassa) pelasta oikein mikään, paitsi erheittensä hyöty esimerkkimateriaalina.
Harvat ovat lukeneet Descartesin todisteluja minuuden olemassaolosta. Mm. Merleau-Ponty myöhemmin hyökkäsi (oikeutetun) voimakkaasti Descartesin mekanistisesti konventionaalista totuuskäsitystä vastaan. Meidän tehtävämme onkin ymmärtää, että ymmärrys ja tietoisuus ovat käsitteellisesti sopimuksenvaraisempia kuin käsitteellisen helppouden ja egon perimysaseman vuoksi niiden toivottaisiin olevan. Se miten käytämme sanaa ymmärrys on arvojen valinta. Se on eräänlainen egon valinta silloin, kun se viittaa itseensä, ja katseen kohdistuminen havaittavaan, kun valinta käsittää ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen riippuvuussuhteena. Mutta silloin se ei olekaan pelkästään riippuvuus-, vaan vuorovaikutussuhde. Järjestelmiä oletetaan olevan, kutsuttiin niitä sitten eritasoisiksi tai samantasoisiksi, vähintään kaksi. Missä ego siinä vaiheessa sijaitsee? Onko se siellä mistä katsellaan, vai siellä minne katsellaan?
Ellei historiantajun tärkeys vaatisi ikään kuin kiinnittämään antropologian taikinaa nastalla seinään tarkasteltavaksi, voisimme kääntää sanan prosessuaaliseksi -ei taikina kauaa paikoillaan pysy, vaan valuupa siinä hetken iloksemme, ja voimme näin tutkia sen viskositeettia. Egon perimysasema käsitti uuden ajan teknistieteellisessä maailmassa kaiken, ja käsittää edelleen. Ongelmiemme syyt -oletus jonkin ongelmallisuudesta siirtää keskustelun etiikkaan, mihin en ehdi vielä tässäkään vaiheessa- johtuvat fiktionaalisiksi osoittautuneiden perimysoikeudellisten sääntöjen ensisijaisuudesta, joihin joskus viitataan lyhyemmin myös ihmisoikeuksina, vaikka useimmat ihmisten halajamista oikeuksista jäävät fiktioksi järjestelmävaikutusten seurauksena. Kateeksi ei tosin käy teurasporsaitakaan.
Toisin sanoen etiikalla tavoitellaan fiktiivisiä asioita, jotka pysyvät paljolti mahdollisuushorisonttiemme ulkopuolella, ja fiktion juuret tunkeutuvat syvälle historiaan ja ihmisen käsitykseen itsestään ajassa ja paikassa. Kirkko vastusti kopernikaanista muutosta metafyysisistä syistä, sillä ihminen sysättiin hetkessä syrjään koko maailman keskipisteestä, joka aiemmin ulottui alas Helvettiin ja ylös Taivaaseen. Salakavalasti fyysisten mittasuhteiden muuttuminen aiheutti myös sen ongelman, että enää sielulle ei ollut varmaa paikkaa mennä, kirjaimellinen muuttui metaforiseksi ja kristillinen maailmankatsomus alkoi upota entistä syvemmin metaforiensa suohon. Kopernikaanisen vallankumouksen merkitys oli paitsi fysikaalinen myös käsitteellinen. Kielitieteessä tarvitaan näkemystä, että kyseiset muutokset todella ovat muuttamassa ihmisen tapaa ajatella.
Kun fysikaalisesti ihminen menetti keskusasemansa, Descartesin todistelu sentään yritti pelastaa ihmisen sielun (tai fysikaalisin ulottuvuuksin esikopernikaanisessa maailmassa mitattuna eläimellisiä haluja korkeammalle sijoittuvan järjellisyyden), hänen näkymättömän henkensä. Siinä ihmiset tekivät uuden rajanvedon entisen rajan rikkouduttua astronomisten havaintojen myötä, ja uusi raja vedettiin järjen ja mielettömän maailman väliin. Väitän, että tuokin raja vedettiin väärin jonkin sellaisen suojelemiseksi, jonka olemattomuuden ja mitättömyyden jahtaaminen kuuluu olennaisesti meitä vaivaavan kirouksen luonteeseen. Darwin oivalsi jotain merkittävää edelliseen liittyen, jopa niin merkittävää, että salasi tutkimustuloksensa vuosikausiksi. Eräässä mielessä hän oli oikeassa tehdessään niin -teorian redusointi kilpailunaturalismiksi vaikutti sittemmin sosiaalidarwinististen liikkeiden esiinmarssiin, ja ihmisen hengellinen onttous kävi ilmeiseksi viimeistään maailmansotien poltettua puolet niin sanotusta sivistyneestä maailmasta. Siitä ei ole kulunut kuin noin seitsemänkymmentä vuotta. Olemme nyt tässä, katsokaamme siis ympärillemme.
Darwinin ideoitten kaikki filosofiset implikaatiot lähes piilotettiin sotienjälkeisen kasvatuspolitiikan keinoin, jotteivät rodulliset vulgaariopit leviäisi uudelleen*. Meidän on melkein mahdotonta kuvitella shokkia, siitä parhaita viitteitä antaa ennemminkin eurooppalainen taide eksistentiaalisine suuntauksineen kuin eksplikoitu aikalaispolitiikka tai tallentunut kansalaismielipide. Meidän sukupolvemme ovat ensimmäisiä, jotka alkavat vähitellen toipua maailmansotien traumaattisesta sysäyksestä. Darwinismin filosofiset implikaatiot lähes hävisivät maailmansotiin, ja emme ole vielä ymmärtämässä sitä, minkä moderni evoluutiobiologia, ekologia ja eläintiede ovat tuoneet eteen, ja miksi näiden löytöjen merkityksen piti olla (mutta ei ollut) yhtä radikaali maailmankuvallemme kuin kopernikaaninen vallankumous.
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin. Antropologisella tarkastelulla tarkoitan tekstissäni ihmisen käsitteen viskoosia luontoa historiallisessa tarkastelussa, ihmisyys alkaa sieltä ja päättyy tänne, paljolti egosentrismin ehdoilla. Jokainen vallankumous ymmärryksessä on samalla laajentanut tunnettua todellisuutta ja ajanut nurkkaan vanhat jumalat. Esitän, että egosentrismi ei ole harhaksi virheellinen, mutta todeksi päätelmäksi on. Avainsanastoon voisi liittää teorian mielestä, sillä se on osa antropomorfista katsetta. Siitä huolimatta egosentrisen antropomorfismin ja luovan antropomorfismin välinen ero on merkittävä. Ennen jumalat katsoivat ihmistä Olympos-vuorelta, niinpä niillä oli silmät. Descartes hylkäsi kaikki jumalat, paitsi itsensä. Minulle Descartes on edelleen väärä profeetta.
Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?
Mistä me tulemme?
*Tuolloin mm. perustettiin Unesco ja YK:ssa ryhdyttiin laatimaan erilaisia päätöslauselmia sen uskottelemiseksi, että kyseessä oli vain kallonmuotojen mittaamisesta koitunut hairahdus, ja nyt lajimme olisi jälleen järjissään. Antropologisen etiikan näkökulmasta kollektiivinen amnesia kuitenkin jatkuu ja vaivaa meitä edelleen. Huomattakoon, että jouduin kamppailemaan lainausmerkkien laittamista vastaan sellaisten termien kohdalla kuin sivistynyt maailma ja ihmisoikeudet, sillä pidän noita sanoja pitkälti hegemonisen asenteen ilmentyminä. Niillä on vähänlaisesti instrumentaalista arvoa tarkastelussani. Ihmisen arvo on mahdollista pelastaa kielellisesti muutenkin, eikä se edellytä inhimillisyyden kaksoismerkityksen käyttämistä sekä oikeana pyrkimyksenä että erehdyksenä, ikään kuin emme osaisi päättää ohjaako jokin meissä vai ohjaammeko me itse, olemmeko se josta hyvä virtaa ulos, vai se joka saa kärsiä ulkopuolisesta meihin virtaavasta pahasta. Toki, tällaiset virhetarkastelutkin ovat hyödyllisiä sen näyttämiseksi, mille ei ole löydettävissä totunnaista sanaa suussamme. Sitten ne täytyy hylätä mielettöminä.
-
wade, suhtaudun varauksella kopernikaanisen vallankumouksen ensisijaiseen merkitykseen sen tieteellisyydessä (ja tieteellisyys itsessään on ajallisesti erityisen muokkautuva käsite). Totta, tiede tarjosi ja tarjoaa instrumentaaliset totuutensa, mutta se oli eliitin projekti. Se on edelleen eliitin projekti.
Tieteellisten mullistusten merkitys on siinä, miten ne läpäisevät tai eivät läpäise suurta yleisöä. Vaikuttaisi siltä, kuin ne ymmärrettäisiin säännöllisesti ensin väärin. Tieteelliset vallankumoukset ymmärretään läpikotaisin instrumentaalisina, eli siinä miten voimme niiden avulla manipuloida ympäristöämme. Se ei riitä määrittelemään ihmisen ongelmaa, kun instrumentaalinen suhteemme ympäristöön synnyttää nuo ongelmat. Itse asiassa on kyseenalaista, erotammeko ympäristöä järjestelmästä. Kykenemme silti katsomaan järjestelmiä ympäristönä.
Huomattakoon lisäksi, että toistaiseksi olen käsitellyt lähinnä otsikon antropologista, enkä niinkään etiikkaa. Etiikkaa käsittelen implikaatioiden kautta enemmän tuonnempana.
(Pelaan hiukan sanoilla yllä -Niklas Luhmannin Social Systems odottaa toistaiseksi pöydälläni.)
-
Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.
Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?
Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.
Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.
--
Tieteen ongelma on jossain määrin sen erityistieteellistyminen: katsokaa millaisia yleisneroja monet filosofit olivat valistuksen ihanteiden ja tieteellisen maailmankuvan levitessä traditiossamme. Esimerkiksi saksalaisen idealismin tavoitteena oli muodostaa kokonaiskuva, systeemi, selittämään partikulaareja. Tieteen edistyessä, erityisalojen tiedon syventyessä syntyi hajaannusta, joka oli entistä hankalampi kursia merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.
Ei enää ollut mahdollista luoda koherenttia kuvausta siitä, millainen systeemi kaikista partikulaareista muodostui. Yhteinen katsanto hautautui modernin loputtomaan hajanaisuuteen. Käsittääkseni myös Husserl halusi elvyttää auktoriteetin rippeet ja etsiä ykseyttä hajanaisuudesta; mutta hän epäonnistui.
Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatukseni liittyy siihen, kun Laika kirjoittaa tavasta, jolla tieteellinen läpimurto läpäisee suuren yleisön: tieteellinen murros itsessään oli mahdollista "ymmärtää", sen oli mahdollista olla luomassa uutta maailmankatsomusta. Se oli jo valmiiksi kokonaisuus; modernissa ongelmana on muodostaa tieteellisistä murroksista mielekäs kuvaus.
Minun käsitykseni on siis se, että alun alkujaan tiede ei jäänyt vain eliitin projektiksi vaan heijastui olemisen ymmärtämiseen; mutta nykyään tiede uhkaa jäädä eliitin projekteiksi, hajanaisiksi ja mahdottomiksi yhdistää yhtenäisen luonnon kanssa.
---
Minuus prosessina on itselleni tuttu ajatus: sen vastakohdaksi miellän juuri minuuden olemuksena. Prosessi koostuu tarpeesta "tulla itsekseen" yhä uudelleen, päivästä toiseen. Tähän liittyy yhtäältä tavat, joilla prosessin materiaalista osaa pyritään vakauttamaan siten, että "itsekseen tuleminen" on mahdollista toisintaa tarpeeksi johdonmukaisesti. Toisaalta maailma on kontingentti, ja erilaiset radikaalit tai vähemmän radikaalit katkokset vaikuttavat minuutemme prosessiin. Arkisesti ajateltuna prosessiin vaikuttava katkos voi olla vaikka läheisen kuolema; tai kodin menetys; tai työpaikan menetys.
Toisaalta poliittisesta näkökulmasta yhteiskunnassa tuotetaan vakauttavia järjestelmiä, jotka hallinnoivat ihmisten minuuden prosessia. Althusserin mukaan koulutus opettaa meille tietotaitoja, jotka otamme itseksemme: taidot ovat materiaalisia välineitä, joilla on tietynlaista käyttöarvoa yhteiskunnassa; mutta vain tietynlaista käyttöarvoa. Näin taitojamme hyödyntämällä elämme minuutemme prosessia, mutta emme täysin "itseämme varten", vaan enemmänkin juuri toteuttaen sitä tavoitetta, jonka vuoksi järjestelmä meille näitä taitoja tarjoaa opittavaksi.
Joka tapauksessa, emme "ole" mitään partikulaaria, ellemme onnistu vakauttamaan minuuden prosessiamme.
-
Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.
Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?
Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.
Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.
Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.
Hyvä että annat Heideggerille tilaa, sillä metodisesti häpäisen alituiseen kuolleita miehiä, eikä Heidegger ole edes niistä tutuimpia (sikäli kuin elottomien ruumiiden kanssa keskustelu on tutustumista). En tietenkään ole ajatellut mitään valmiiksi, vaan ajattelen siten kuin ajatukset prosessina kehkeytyvät. Niinpä se mitä esitän 'mielipiteinäni' ovat hyvässä lykyssä keksintöäni tältä istumalta ja hylkään ne mahdollisesti huomenna. Näine varoituksen sanoineni -joita muuten yksikään oikeusistuin ei hyväksyisi selityksestä- ajattelin mainitsemiani rajoja. Rajan käsite on tärkeä eri syistä:
Ensinnäkin kun puhun järjestelmästä ja ympäristöstä, niitä erottaa toisistaan raja*. Ajattelemme: tämä ja tämä on ihmisen järjestelmä, tämä ja tämä yhteiskunnan järjestelmä koostuu näistä osajärjestelmistä, jne. Järjestelmä ei ole ympäristönsä, eikä se tunnista itseään ympäristönsä kautta. Edellinen huomio on tärkeä myös aiheen kannalta, sillä kuten lyhyesti esikopernikaanista eurooppalaista maailmankuvaa kuviolla jäsensin, siihen kuului tiettyjä rajoja. Vaikeampi on sanoa mitä nuo 'tietyt rajat' olivat tai ovat -tyydyn esittämään niitä koskevia valistuneita mielipiteitäni- mutta en jaa Heideggerin (tai oikeammin Heideggerin kuolleen ruumiin) käsitystä siitä, ettei ihmisillä olisi ollut maailmankuvaa ennen kartesiolaisuutta. Eksplikoinnit tosin antavat vihjeitä, miten tilanne muuttui, ja mistä kiisteltiin. Historian tietoni ovat tältä osin ohuet.
Kun lapsi syntyy, se ei kunnolla erota itseään ympäristöstä. Mikäli muistinvarainen käsitykseni on oikea, vastasyntynyt ymmärtää psykologisin termein kuvattuna itsensä osaksi äitiään. Se on ihmisen kehityshistorian ensimmäinen vaihe sen jälkeen, kun kehittyvä lapsi irtoaa fyysisesti istukan ja kohdun muodostamasta biologisesta järjestelmästä ja syntyy.
Oma käsitykseni uuden ajan murroksesta perustuu ajatukseen, että rajat vedettiin uusiksi ja ihminen nousi esikopernikaanisessa luonnonjärjestyksen kuviossani** fyysisen maailman herruuteen. Turvallisuutta ylläpiti kaikkivaltias Jumala, mutta viime kädessä koko maailma oli ihmistä varten (Kuten Jumala oli sen luonut), ja ihmisen katse perusti sallitun ja ei-sallitun rajan 'ympäristön' ja ihmisen väliin. Tosin ihmistä rajoitti edelleen materiaalinen, alhaisempi luonto, mutta joka tapauksessa hänen Jumalalta saamansa hengen piiriin kuuluvan järkensä avulla nousi järjettömien luonnonkappaleiden (=kaikki muut paitsi ihminen itse) yläpuolelle. Ihmisen vastuu rajoittui viime kädessä vastuuksi Jumalaa kohtaan. En tiedä onko Heidegger maininnut Darwinin merkitystä filosofian historiassa (se vasta kiinnostaisikin, kun ottaa huomioon Heideggerin itsensä todistaneen yhden vulgaaridarwinistisen kokeilun totaalisen moraalisen konkurssin läheltä). Darwinin vaikutus oli kenties suurempi kuin koko uuden ajan filosofian, riippuen katsannosta: kopernikaanisen vallankumouksen kirkko viime kädessä pystyi kohtaamaan, sen sijaan yhteinen kehitys muiden eläinten kanssa vailla järjestystä ja hierarkiaa on merkinnyt modernin uskonnon jakautumista mielettömiin totuudet kieltäviin pikkulahkoihin ja metaforiseen obskurantismiin pakeneviin valtakirkkoihin. Kilpailevat (sic) sosiaalidarwinistiset näkemykset katsannossani ovat suoraa seurausta tuon esidarwinistisen metafysiikan romahtamisesta.
Nivoakseni edellisen lyhyesti aiheeseeni, ihmiset hahmottavat todellisuutta rajausten kautta ja tarvitsevat rajoja kyetäkseen lainkaan toimimaan. Väitän, että käsitteellisiä, yhteiskunnallisia ja totunnaisen moraalin rajoja on piirretty virheellisiin paikkoihin ja väärällä tavalla. Jos käytetään totunnaisia (ihmisen) järjestelmien ja ympäristön (järjestelmien) välisiä dikotomisia rajoja, saatetaan havaita
-Ihmisten rakentamasta ja ihmisistä koostuva järjestelmien summa (toinen vakiintunut erottelu on luonnonesine/kulttuuriesine) muodostaa ikäänkuin erillisen elimistön Maassa, ja sen suhde ympäristöönsä on ekstraktiivinen. On hyvä pitää mielessä, että puhun järjestelmistä jossain määrin sopimuksenvaraisina käsitteinä, ja niiden kielellinen oikeutus riippuu vaihtuvista funktionaalisista näkökohdista
-Erillisyys on näennäistä funktioiden suhteen, koska selviämisen ja kukoistamisen vietit esiintyvät niin ihmisten kuin muiden eläinten yksilötasolla
-Ihmisen muodostama 'luonto' ei ole erillinen, vaan vuorovaikutussuhteessa muihin järjestelmiin, ja itse asiassa ihmisen elimistö itsessään on eräs biologisen järjestelmän (sen alajärjestelmien) ilmaus
-Nousee analyysin kysymys, mitä on pidettävä järjestelminä ja miten edelliset huomiot pitäisi suhteuttaa siihen, että evolutiivisesti ihminen on ilmentynyt yhtäaikaisesti muiden lajien kanssa, ei ajallisuudesta erikseen
-Jos ihminen on kaiken mitta, tarkoittaa se historiallisesti eripitäviä mittaustuloksia, ja aiemmin mainitsemani amnesia koskee myös aikaisemmin lausuttua kieltä ja ymmärryksen laatua
No, voisin jatkaa kysymysten listaa mielivaltaisen pitkäksi. Olennaista on ymmärtää, että rajat eivät ole pelkästään oletettujen fyysisten järjestelmien välisiä, vaan käsitteellisiä. Meillä ei edes ole mitään koherenttia suhdetta ei-ihmiseläimiin. Kiinalaiset rakentavat kloonaustehdasta ja syövät koiria samalla, kun me syömme sikoja ja keskustelemme, pitäisikö joillekin spesifeille lajeille antaa laajennettuja legaalisia oikeuksia. Kuva on niin pahasti kaleidoskooppinen, että se itsessään käy todistuskappaleena epäkoherentista ajattelusta. Ihmisen vain ei toistaiseksi ole tarvinnut oman olemassaolonsa ehtojen puitteissa siirtää katsetta omasta navastaan kauemmas, mikä tarjoaa hedelmällisen maaperän tarkastella sen seurauksia. Se oli Descartesin kuolemansynnin, jota ei saa anteeksi minulta: katse ihmisestä pois oli instrumentaalinen, se kysyi, mitä hyötyä tuosta ja tuosta on minulle ja kaltaisilleni. On olennaista, millä kriteerein valitsemme kysymyksemme. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.
*Laajasti, myös lingvistisessä mielessä. Raja on merkittävä abstraktio, jota en käsittele nyt erikseen. Matematiikassa käytetään termiä 'lim'. Myös käsitteiden välissä on rajoja, vaikkakaan ne eivät ole pysyviä tai varmoja. Aiheeni puitteissa antropologisessa ajattelussa rajat muuttuvat maailmankuvallisesti, ajallisesti. Esimerkiksi Descartesin käsitteellisten rajojen mukaan eläinten leikkely elävältä niiden kiljuessa kauhusta oli antropomorfismi, joka osoitti tavallisen rahvaan tietämättömyyttä yleisön kokiessa kauhun ja empatian tunteita. Onko siis makuasia, sanoisimmeko Descartesin vai rahvaan ymmärtäneen käsitteelliset rajat asioiden merkityksistä oikein, tai onko asia edes ratkaistavissa puhumalla käsitteistä?
**Saatan tarvita uuden kuvion.
-
Perustan ajatuksen jaetuista käsityksistä sille tosiasialle, että ihmisen muisti lajina* on kapea ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta on yhteydessä sen kapeuteen. Yksilön sitäkin kapeampi. Eri aikoina maailmankuvalliset vallankumoukset ovat muuttaneet myös ihmisen käsitystä osana laajempaa biosfäärin kokonaisuutta, ja väitän, että riippumatta teknisestä ja käsitteellisestä kehityksestä tuo yhteys, sen sijaan että se olisi katkennut muuhun biologiseen luontoon, on ymmärretty virheellisesti. Johtuu ihmiselle lajityypillisestä egosentrismistä, että sen käsitykset ovat vaihtuneet tietyssä järjestyksessä. Tärkein siirtymä tapahtui ns. kopernikaanisen vallankumouksen myötä, joskin joudutaan asettamaan varaus historiasta eritahtisena ja kantavien maailmankatsomuksellisten ideoiden vaihtelevasta läpäisevyydestä. Itse asiassa kopernikaaninen vallankumous on mahdollista ymmärtää edelleen käynnissä olevana prosessina, joka ensin läpäisi tekniset löydöt, ja jonka filosofiset implikaatiot ovat edelleen paljolti toteutumatta. Edellinen huomioon ottaen ei ole mitään ihmeellistä premississä, jonka mukaan myöhemmät käänteet käsityksissä universumin rakenteesta, evoluutiobiologisista löydöistä ja sellaisten kauaskantoisten..
Ihan tähtitieteen perusasiat täällä korkeakulttuurisessa Suomessa jopa opettajakoulutettavilla on ja jää hämärään kuten miten maa kiertää auringon ympäri ja mistä vuodenajat oikeasti johtuu (Ojalan väitöskirjan mukaan). Täten on vaikea kuvitella että mitkään filosofiat voisi näin hataraan maailmaankuvaankaan istua.
Puhumattakaan sitten oppilailla, tavan kansalla ja kehitysmaissa. (Herää myös kysymys mitä tarkoitetaan "suurella yleisöllä", pelkästään Suomea, länsimaita vai koko maapalloa? Itse laskisin oleelliseksi tiede-, ja poliittisen eliitin, edes ne jos sais..)
Kopernikaaninen (oikeastaan galileolais-kepleriläinen*) vallankumous ei ole koskaan eikä tule koskaan tavoittamaan kuin osan kansasta edes täällä Suomessa.
.. joskin vaikeasti hahmotettavien paradigmojen kuten Humen induktionistisen kausaalisuhteen kritiikki ovat edelleen laajalti tiedostamatta suuren yleisön keskuudessa. Näin on asian laita myös ns. jälkiteollisissa maissa, ja tiedollisen pääoman puuttuminen köyhemmissä maissa mahdollistaa muinaistenkin maailmankäsitysten samanaikaisuuden kuten profetiat, apokalyptisen aikakäsityksen, (maagiset) moraalijärjestelmän kuvaukset ja sotakulttien ..
Ihmisluonto, siis l u o n t o on kironnut meitä rakastamaan tarinoita ja satuja helppotajuisempia ja helpommin omaksuttavina kuin tiedettä, järkeä, tilastoja tai kaavoja. Puhumattakaan sattuman omaksumisesta joka mieluusti korvataan tietoisella syyllisellä. Uskonto, populistipoliitikot ja -filosofit käyttää surutta hyväkseen+lankeavat itse samaan mutteivät yksin "syyllisiä". Näin sanon Talebin ja Kahnemannin ja Niiniluodon filosofian "oppilaana".
----
*)Copernicus laittoi alulle mutta se räjähti varsinaisesti Galileon ja Keplerin (hiljaisempi tähtieliitin kumous oli Keplerin matem. ylivoimaiset planeettaennusteet aurinkokeskisyyden pohjalta) käsistä. Lippersheyllekin olisi annettava ansio (kaukoputki-idea jonka Galileo kopsasi).
-
Darwinin merkitystä filosofian historiassa (se vasta kiinnostaisikin, kun ottaa huomioon Heideggerin itsensä todistaneen yhden vulgaaridarwinistisen kokeilun totaalisen moraalisen konkurssin läheltä). Darwinin vaikutus oli kenties suurempi kuin koko uuden ajan filosofian, riippuen katsannosta: kopernikaanisen vallankumouksen kirkko viime kädessä pystyi kohtaamaan, sen sijaan yhteinen kehitys muiden eläinten kanssa vailla järjestystä ja hierarkiaa on merkinnyt modernin uskonnon jakautumista mielettömiin totuudet kieltäviin pikkulahkoihin ja metaforiseen obskurantismiin pakeneviin valtakirkkoihin. Kilpailevat (sic) sosiaalidarwinistiset näkemykset katsannossani ovat suoraa seurausta tuon esidarwinistisen metafysiikan romahtamisesta.
Ensin epäoleellisempaa pari tiedehistorian huomautusta. Sosiaalidarwinismin kehitti Herbert Spencer (aikansa Bertrand Russel suosiossa ja luettuna), Darwin oli varmasti suurena lisä-innoitteena mutta kerrotaan Spencerin itsekin jo olleen evolutionisti ennen Darwinia. Rotuopit kehittyi myös ennen Darwinia 1800-l alusta. Darwin oli hylätty 1900-l alussa (kaikki olivat mieluummin lamarckisteja) ja sekä NL että Natsi-saksa polttivat Darwinin kirjoja harhaoppisina. (Darwin tuli takaisin suosioon ja sekin pitkään vain pienessä biol. tiedepiirissä vasta 1930-luvulla kun matemaattisesti onnistuttiin yhdistämään Mendelin geenit ja Darwinismi).
Nykyään olemassaolon taistelu katsotaan otetun liian kirjaimellisesti, sosiaalinen yhteistyö, mutualismi, huolenpito ja symbioosi jne on myös luontoon ja evoluution kuuluvaa joten sitenkin Spencerismi on liian kapea näkemys puhtaasti luonnontieteellisestikin.
Sitten asiaan. Minusta on ja osin mitattavissa on että Galileolais-kepleriläinen vallankumous oli minusta vallankumouksellisempi ihmisen systeemien (valtion ja tieteen) erottamiseksi kirkon vallasta kuin Darwinistinen valllankumous. Tämä näkyy valistusajan syntynä 1700-l ja Voltairen, Ensyklopedian, ym syntynä käytännössä ja filosofian virtauksina. Mutta tämä on osittain mielipidekysymys ? voihan olla tavan ihmselle Darwin oli kamalampi juttu ;D
-
Ihmisluonto, siis l u o n t o on kironnut meitä rakastamaan tarinoita ja satuja helppotajuisempia ja helpommin omaksuttavina kuin tiedettä, järkeä, tilastoja tai kaavoja.
Ehkä niin, tai sitten kaivattaisiin parempia tarinoita -minä en kannata luonnon kiroamista. Suomessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina käytiin sosialistisessa liikkeessä rajua taistelua ns. kurikkalaisten ja Työmies-lehden ortodoksisen, marxistisen l. 'tieteellisen' sosialismin välillä. Marxismin perusteiden mukaan kapitalistien ja työläisten välinen konflikti oli historiallisena prosessina väistämätön yhteiskuntaluokkien sisäisen itsekkyyden vuoksi, kun taas Kurikan sovitteleva, teosofinen linja jäi kauniisti sanottuna paitsioon. Kantskylaiset siis näkivät, että retoriikka luokkavihasta oli paitsi välttämätöntä, uhkana oli luokkavihollisen kanssa veljeily ja sosialismin lupausten pettäminen.
Kurikka taas esitti ihmisen perusluonteeltaan hyväntahtoisena. Suomen kansa oli kapitalismin vaikutuksesta jakautunut kahtia ja taisteli keskenään, mutta tämä taistelu ei ollut sen luonteen mukaista. Taistelun syynä oli Kurikan mielestä yhtäältä kansan tietämättömyys itsestään ja elämän peruslaeista, toisaalta tietoinen eksytys. Luokkataistelun nimeen vannovat sosiaalidemokraatit yllyttivät kansaa sen luonteen vastaiseen taisteluun. Kurikka korosti, että julkisuudessa esiintyvät taistelun nimeen vannovat iskulauseet edustivat vain pienten äärimmäisyyssuuntien kantaa. Kansan suuri, hiljainen enemmistö vannoi rauhan nimeen. Tämä passiivinen enemmistö piti herättää toimimaan.
(Kuriton kansa, poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa s. 106)
Sääliksi käy Kurikkaa. Mies ehti nähdä Suomen sisällissodan syttymisen ja kuolla Yhdysvalloissa asuessaan ennen rauhan palautumista entiseen kotimaahansa. 'Tieteelliseen marxismiin' orientoituneet työväen lehdet pilkkasivat Kurikan teosofisia kirjoituksia armotta. Siitä huolimatta sosialistisen reformipuolueensa vaalitappioon johtaneet syyt liikkeen piirissä pääteltiin historiallisesti etäämpää katsottunakin aivan oikein.
...Asettamalla teosofia naurunalaiseksi otettiin selkeä kanta siihen, mitä suomalaiseen sosialismiin saa kuulua ja millainen sen maailmankuva on. Kurikalle taas teosofian vaino ja hyljeksiminen olivat rikos henkisesti uteliasta kansaa kohtaan. Materialistiset sosialistit koettivat sulkea kansan silmät saksalaisilla opeilla. Heidän talutusnuorassaan kulkemisen sijaan suomalaisten piti luottaa järkeensä ja omiin kykyihinsä.
(s. 107)
Puhumattakaan sattuman omaksumisesta joka mieluusti korvataan tietoisella syyllisellä. Uskonto, populistipoliitikot ja -filosofit käyttää surutta hyväkseen+lankeavat itse samaan mutteivät yksin "syyllisiä". Näin sanon Talebin ja Kahnemannin ja Niiniluodon filosofian "oppilaana".
Muuan kiinnostava (peliteoreettinen?) kysymys ovat itseääntoteuttavat profetiat. Pitäisikö ne selittää intensionaalisella logiikalla, vai miten? Humen oivallus oli, että kausaalisuhteetkin ovat eräänlainen konstruktio, ja niiden varmuudet eivät perustu logiikkaan tai oikein muuhunkaan kuin kausaalisuuteen itseensä. Normatiivisilla väitteillä taas ei ole mitään tekemistä kausaalisten totuuksien kanssa, ja silti niitä vaivaa samankaltainen vaiva: niidenkään 'totuus' ei perustu muuhun kuin niihin itseensä, ja jos niitä yritetään perustella kuvailevilla tosiasioilla, on päätelmäketjun perustaneiden kuvailevien tosiasiaväitteiden joukossa täytynyt olla vähintään yksi arvostelmia sisältänyt väittämä.
Nykyään olemassaolon taistelu katsotaan otetun liian kirjaimellisesti, sosiaalinen yhteistyö, mutualismi, huolenpito ja symbioosi jne on myös luontoon ja evoluution kuuluvaa joten sitenkin Spencerismi on liian kapea näkemys puhtaasti luonnontieteellisestikin.
Spenceriläinen paradigma joka tapauksessa on edelleen vallitseva esimerkiksi taloustieteissä, jossa rationaalisen valinnan teorialla mallinnetaan viime kädessä itsekkäiden agenttien päätöksentekoa. Luonnollisesti se kertoo, että talousteoriasta puuttuu joitain oleellisia elementtejä, joskin ongelmaan on kiinnitetty huomiota ekonomistien keskuudessa sentään viimeisinä vuosina. Se että meillä oletetaan vallitsevan 'kilpailukykyongelma' voi johtua siitä, että meillä vallitsee kilpailukykyongelma, kuten myös siitä, että ongelmia löydetään vain sieltä mistä niitä on totuttu etsimään. Taloustieteen puolustukseksi sanottakoon, että vaikkei spencerismi ehkä enää hallitse kansanjoukkojen mieliä kuten nationalististen liikkeiden kehittyessä 1800-luvun loppupuolella (hegeliläinen paralleeli kansakuntien määrittelyyn historiallisina organismeina oli nimittäin selkeästi olemassa ja on tarkastelumme kannalta kiinnostava), heitettiin lapsi tavallaan pesuveden mukana raunioituneessa euroopassa jälkeen kansallissosialismin, eikä se ole pelkästään tai edes pääasiallisesti taloustieteiden, vaan laajemmin vallinneen tieteen- ja yhteiskuntafilosofisen pohjavireen syytä. On syynsä sillekin, miksi nykyään yhteiskuntatieteellinen tutkimus on erottautunut niin kauas biologian materialistisempana pidetystä erityistieteenalasta, tai miksi etologiassa ei oikein ole osattu ratkaista mihinkään järjelliseen suuntaan (eläintieteissä vallitsevaa!) antropomorfismin kammoa.
-
Sitten asiaan. Minusta on ja osin mitattavissa on että Galileolais-kepleriläinen vallankumous oli minusta vallankumouksellisempi ihmisen systeemien (valtion ja tieteen) erottamiseksi kirkon vallasta kuin Darwinistinen valllankumous. Tämä näkyy valistusajan syntynä 1700-l ja Voltairen, Ensyklopedian, ym syntynä käytännössä ja filosofian virtauksina. Mutta tämä on osittain mielipidekysymys ? voihan olla tavan ihmselle Darwin oli kamalampi juttu ;D
Varmaan noinkin voi ajatella, tosin täytyy ottaa huomioon, että Darwinin aikakaudella ei vielä ymmärretty genetiikan roolia siinä mielessä, mitä me edellytämme ymmärryksen genetiikasta vaativan. Eräs ydinväitteeni ketjussa onkin, että darwismin esimodernilla tulkinnalla oli ratkaiseva rooli aikakauden muissa keskusteluissa, etenkin yhteiskuntafilosofiassa. Itse asiassa meidän aikanammekaan ei vielä oikein ymmärretä genetiikkaa siinä laajemmassa mielessä, missä esimerkiksi Niiniluoto ja Haaparanta sen mainitsevat yhtenä tieteellisen selittämisen lajina laajemmin kuin vain erityistieteellisessä biologisessa merkityksessään.
-
Mielenkiintoinen tuo juttu Kurikasta, en tiennyt hänestä - enkä tuosta taistostansa - mitään.
Jos "suurella yleisöllä" tarkoitetaankin vain tiedeyhteisöä (tai 10% tiedostavaa politiikkaa, kulttuuria ym seuraava eliittiä) niin siinäkin taitaa riittää sarkaa ja silloin siihen katsoen Darwin taitaa ollakin suurempi mullistus humanisteille kuin mikään Galileo.
Nimittäin muistelen silmät suurina lukeneeni Voima-lehdestä sosiologi Anna Rotkirchin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anna_Rotkirch) kokemuksia siitä, miten kollegansa ja feministien on edelleen vaikea niellä evoluutiota tai sitä että se koskettaisi heitä ja olisi huomioitava alallaan.
Kreationisteja ja ihmiskuntaa ärsyttää enempi Darwin kuin Galileo. Ehkä se Darwin on sitten kovempi pala ja suurempi mullistus tänään ?
Jääkö muuten Darwinin omaksumisen jälkeen vallankumouksille tilaa? Mikä olisi seuraava mullistus? Olisiko se aivoihin ja mieleen liittyvä? Melko myöhään suht. äskettäin alettiin tieteessäkin hyväksyä että elukoilla on tunteet ts. ne eivät ole vain ärsykeautomaatteja. Ihmisaivoihin on nähty kuvannuskonein ja modernit testit paljastaa epämiellyttävyyksiä, päättelemme tunteella (systeemi I) emme järjellä (systeemi II). Vaikka olisi järjen jättiläinen luokassa, hän pudottaa ne aivonsa tuolla ulkona, kadulla (tai tiedonvaltavirralla (http://www.iltasanomat.fi/kuntavaalit/art-1288505799370.html)).
-
Sattumoisin aloitettuani kirjoittamaan ketjun pääteemasta, aloin samanaikaisesti lukea teosta Kuriton kansa -poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa (Useita tekijöitä). Kurikan nimi tuli minullekin tutuksi vasta sen kautta. Kirja päättyy pohdintoihin tutkimastaan aiheesta, poliittisesta mielikuvituksesta yleensä ja siitä, mitä noista ajoista säilyi ja mikä katosi historian hämäriin. Esimerkiksi puoluelaitos ja kollektiivisen toiminnan muotoutumisen ehdot mainitaan säilyneinä seikkoina, ja kohta jatkuu (s.266):
...1990-luvun alun poliittisen mielikuvituksen moninaisista tuotoksista taas on hylätty esimerkiksi ne ajatusmallit, jotka kiteytyivät teosofisväritteiseen sosialismiin sekä anarkistisiin ja tolstoilaisiin kehitelmiin. Tällaiset ajattelutavat edustavat siinä mielessä unohdettua menneisyyttä, että ne melkoisen tehokkaasti sysättiin syrjään sosialistisen oikeaoppisuuden ja laajemminkin materialistis-realistisen maailmankuvan tieltä, eivätkä ne myöhemminkään ole mahtuneet historiankirjoituksen kanonisoituun versioon demokraattisesta vapautumiskehityksestä. ...
Tunnen sympatiaa lausumaa kohtaan henkilökohtaisten katsomusteni puolesta, vaikken varsinainen teosofi olekaan. En ole erotellut ketjussa politiikkaa ja etiikkaa filosofian osa-alueena toisistaan, enkä suoraan sanottuna näe sille tarvettakaan. Minun puolestani politiikka on yhtä kuin etiikka, väheksymättä materialistisia rajoituksia harrastaa liiaksi kumpaakaan. Siten ketjussa esitän tiettyä vaihtoehtoista narratiivia tapahtuneelle ja tapahtumassa olevalle, ilman tarkoitusta tinkiä totuudellisuuden pyrkimyksestä. Päinvastoin toivon pystyväni osoittamaan epäkoherenssia vallitsevissa ja vallinneissa ymmärtämisen tavoissa.
1900-luvun alun Suomessa olosuhteet poikkesivat nykyisistä, mutta valtasuhteiden, hierarkioiden ja poliittisen elämän järjestämistä koskeneiden avointen kysymysten osalta niissä oli myös jotain hyvin yhtenevää meidän aikaamme. Mielestäni historiallisia prosesseja kannattaa silmäillä, kunhan on johtopäätöksissään koherentti ja pitää mielessään tarkastelujensa rajalliset reunaehdot. 'Teosofinen sosialismi' kuulostaa varmaan kummalliselta -luultavasti onkin. Minua helpottaa vastaavien kummallisuuksien ennakkoluulottomassa tarkastelussa, että oma filosofiani ei ymmärrä eroa totuudellisen uskonnollisuuden tai hyvän tieteen välillä. Vaikeampi on tehdä yleisiä johtopäätöksiä yksityisistä hukkaamatta kokonaiskuvan totuudellisuutta. Lainaan itseäni:
Anarkismi on eräs huonoiten ymmärretyistä poliittisista ideologioista, ja asiaa eivät ole koskaan auttaneet paikalliset Anarko-Markot ilotulitteineen. Sana 'anarkia' koostuu alkutavusta 'a', ilman, ja hierarkia-sanasta tutulla yleensä vertikaalia järjestystä kuvaavasta loppupäätteestään. Anarkismin lähtökohta aatteellisesti on, että kaikenlaista alistavaa väkivaltaa olisi vastustettava, mutta erilaisia näkemyksiä kuuluisien anarkistien keskuudessa vallitsi siitä, tuliko vastustuksen olla väkivallatonta. Henkilökohtaisesti sanoisin, että kyllä, joskaan en usko mihinkään ei-partikulaariin, kaikenkattavaan periaatteeseen kieltäytyä kaikesta mahdollisesta väkivallasta. Pasifismin nurjat kasvot on saanut esimerkiksi Gandhi näkemyksissään siitä, mitä juutalaisten olisi hänen mukaansa pitänyt toimia 1940-luvun alun euroopassa. Hyvillekin ideoille on suhteeton mittasuhteensa, jollaisessa ne irvistelevät.
Kuvaavaa tavasta ymmärtää anarkia väkivallantekoina on tapa, jolla 1800-1900-luvun taitteen Suomessa sekä porvarilliset että sosialistiset voimat suhtautuivat anarkismiin puheenvuoroissaan. Valitettavan vähälle on jäänyt tolstoilainen anarkismi, tai se omaleimainen ja nimensä mukaisesti myös Tolstoille kuulunut käsitys ihmisyksilön ensisijaisuudesta yhteiskunnallisen hyvän tai väkivallan synnyssä. Kyseisen ajattelun mukaisesti vallitsevalla yhteiskuntajärjestyksellä ei ollut niinkään väliä, mikäli yksilö kasvoi sisältä yhteyteen sielullisen potentiaalinsa (tässä yhteydessä Tolstoi käytti omakohtaiseen kristilliseen vakaumukseensa perustunutta kieltä, jota minun on vaikea ja jokseenkin väärämielistä jäljitellä) kanssa. Tavallaan väkivalta tolstoilaisen käsityksen mukaan johtui säröistä ihmisen sielullisessa elämässä, ja säröt aiheutuivat väkivaltaisesta yksilön alistamisesta, jolloin yksilön itsensä oli ensin muututtava, ennen kuin hän saattoi muuttaa paremmaksi ympäröivää maailmaa. Toisilla sanoilla sanottuna yhteiskunnan väkivaltaiset rakenteet olivat seurausta yksilön hengellisestä vammasta, eikä väliä silloin ollut, olivatko nuo rakenteet kapitalistisia vai sosialistisia.
Anarkismia syytettiin myös utooppisuudesta, etenkin Pjotr Kropotkinin arvostelussa. Palauttaakseni edellisen 1900-luvun alun suomalaiseen kontekstiin, ei kansalaissota johtunut anarkistien väkivallasta, vaan tulevien punaisten ja valkoisten valtiollinen näkemys kummallakin puolella oli hyvin organisoitunut, ja liki kaikissa julkisissa puheenvuoroissa niin äärivasemmalla kuin -oikealla anarkismi nähtiin vuosia ennen sodan puhkeamista yksinkertaisesti synonyyminä terrorismille. Sen syyt sitten kirjoituksissa yleensä projisoitiin omista poliittisista vastustajista ja näiden tarkoitusperistä johtuneina lieveilmiöinä, vasemmiston mukaan luokkasorrosta johtuneina, oikeiston mukaan osoituksena sosialististen ajatusten turmiollisuudesta. Neuvostoliitossahan organisoituva puoluekoneisto murhautti tunnetut ja epäillyt anarkistit heti ensimmäisenä, koska ideologisesti yksilön yhteisön edelle asettavat henkilöt nähtiin uhkana syntymässä olleen valtio- ja väkivaltakoneiston legitimiteetille. Yksilöllisyyden korostaminen nähtiin lisäksi vahingollisena luokkatietoisuuden kehittymiselle.
Toki järjestelmät, joihin olen väliin enemmän ja väliin vähemmän konkreettisina viitannut ketjun aikaisemmissa puheenvuoroissani, voidaan useassa tapauksessa ymmärtää myös osana hierarkista järjestystä. Siinä kontekstissa ei voida suinkaan väheksyä Galileon ja Keplerin näkemysten arvoa pohdittaessa ymmärretyn maailmanjärjestyksen muuttumista eri ajanjaksoina. Nämä ovat ontologisia teemoja: missä mielessä solu, organismi, valtio, yleinen siveysoppi, tieteellinen, juridinen tai planetaarinen järjestelmä ovat olemassa, ja mikä niiden suhde toisiinsa on. Niiden rajojen määritteleminen ei ole yksin looginen tehtävä.
-
Tähän väliin on hyvä esittää eräs kysymyksen muotoilu. Luonnontieteellinen ongelma: laulavatko linnut, koska ne puolustavat territoriotaan/houkuttelevat puolisoehdokkaita/varoittavat muita pedoista, vai koska niiden (biologinen) oleminen aiheuttaa linnunlauluna tuntemamme ilmiön?
Vastauksen laatu riippuu siitä, mitä olisi pidettävä selityksenä, mutta tunnetut tosiseikat eivät selitä, mikä selityksistä on oikea, tai että kysymys edes implikoisi vastauksen oikeellisuutta. Halusin kai lausua edelliset seikat, kun yrittäessäni juuri tutustua Heideggerin ajatteluun sain lähinnä päänsärkyä, ja uskoakseni linnut saisivat myös.
Lisäys: En tahtoisi olla ilkeä (enpä vissiin vasempaan tissiin), vaan päänsäryn ohella Heidegger tuntuu tekevän täsmälleen niitä virheitä, joista varsinkin myöhäisemmän ajan Wittgenstein filosofeja yritti varoittaa lausuessaan kielestä ja merkityksestä. Kärsivällisyyteni on ohut, mitä tulee silkkaan kielioppiin. Jos minun todella pitäisi opetella jokin tietty (heikosti tuntemani) kielioppi, valitsisin ennemmin matematiikan kuin Heideggerin. Tietenkään en kiellä, mikäli joku haluaa kääntää minulle Heideggeriä.
-
Ehdotukseni antropologisen näkemyksen tuomisesta keskusteluun lyhyesti sanottuna ei johdu siitä, että ihmisen ottaminen mitaksi toisi jotain uutta sinänsä. Ehdotuksen arvo riippuu siitä, tulisiko ihmistä mitata osana laajempaa asioiden kokonaisuutta, lähinnä meille analogista biologista luontoa. Silloin ei voida välttyä tarkastelemasta ihmistä kuluttajaeläimenä, jolle kaikki muut eläimet ovat tuotantoeläimiä. Edellinen kuvaa myös kulttuuriympäristömme kokonaissuhdetta muuhun ympäristöönsä. Tuotantosuhteissa se merkitsee ihmisen ekstraktiivisen roolin tunnustamista ja omaksuttua roolia syynä orastaviin vaikeuksiimme tasapainottaa olemassaoloamme muuhun elävään luontoon nähden. Andrew Dobson kirjassaan Citizenship and Environment (http://www.amazon.com/Citizenship-Environment-Andrew-Dobson/dp/0199258449) tunnustaa ihmisen ekstraktiiviset käytännöt, mutta ainoastaan siitä kärsiviin muihin ihmisryhmiin nähden. Dobson väittää, että velvollisuuseettinen näkemys kansalaisuuteen tulee erottaa hyväntahtoisuudesta tai 'laupiaan samarialaisen tapauksesta' oikeudenmukaisuusnäkökohtien perusteella.
Ehkä tärkein kysymys on, voidaanko edes mielekkäästi tasapainottaa ympäristönsuojelun tavoitteita, jos samanaikaisesti sata miljardia tuotantoeläintä tapetaan vuosittain elämänmuotomme ylläpitämiseksi. Dobson vaatii oikeudenmukaisuutta perusperiaatteeksi, jonka nojalla suuren ekologisen jalanjäljen jättävien kansalaisten tulisi nähdä ympäristökäyttäytymisensä kansalaisvelvollisuuskysymyksenä ympäristön tuhoutumisesta eniten kärsiviä ihmisryhmiä kohtaan. Hän argumentoi, että materiaaliset suhteet rajoittuvat ihmiskunnan sisäisiksi kysymyksiksi. Hahmotellessaan kysymyksen antroposentriseksi Dobson tosin unohtaa, että tosiasiallisesti ihmiset eivät koe universaaleja velvollisuudentunteita vieraita kansojakaan kohtaan*. Puolustaessaan siis eettistä realismia Dobson itse ottaa askeleen mahdollisuushorisontin suuntaan järjestyksen ontologiasta. Dobsonin mukaan 'syväekologinen kanta' olisi liian vieras argumentti yhteiseksi nimittäjäksi, vaikkei hän perustele, miksi kaikki ihmiset (mukaanlukien syntymättömät) eivät ole ontologisen realismin puitteissa yhtä epärealistisia. Toisaalta hän ei tarjoa oikeudenmukaisuuden kieliopin puitteissa syytä, miksi se perusperiaatteena siirtää esimerkiksi tuotantoeläinten koko lihallisuuden käyttämistä kulutustarpeittemme turvaamiseksi pois realismin piiristä. Päinvastoin antropologisen etiikan mukaan tuotantoeläinten rajoittamaton hyväksikäyttö avaa oven ihmiseläinten rajoittamattomaan hyväksikäyttöön, ja ainoaksi tuotantosuhteiden realismia rajoittavaksi tosiasialliseksi periaatteeksi Dobsonin määrittelemän oikeudenmukaisuuden sijaan jää, pystyvätkö hyödyntämisen kohteina olevat puolustautumaan niiltä, joiden hyväksikäytön oikeuksia Dobson oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla toivoo hahmottelemiensa post-kosmopoliittisten kansalaisvelvollisuuksien koskevan. Miksi esimerkiksi syntymättömien ihmisten oikeuksien (kuten Dobson argumentoi) pitäisi asettua elävien, hengittävien ja kärsivien biologisten olentojen kohtelun edelle, jää varsin epäselväksi. Itse asiassa Dobson ei kirjassaan yleensä kysy, miten oikeudenmukaisuuden periaatteen nojalla ihmisellä olisi oikeus tarkoituksellisesti tuottaa puolustuskyvyttömiä olentoja puhtaasti ihmisten tarpeiden tyydyttämistä varten.
Toinen Dobsonin argumentin heikkous ilmenee sen sivuuttamisessa, että biosfääri perustuu keskinäisriippuvuuksiin. Toisin sanoen hän propagoi sen suojelemisen tarvetta ihmisten oikeuksien perusteella, vaikka ihminen lajina kuuluu keskinäisriippuvuuksien verkostoon. Keskinäisriippuvuuksien tarkastelukulmaa voisi väittää tietysti pelkästään tekniseksi tosiseikaksi, ellei Dobson itse nostaisi kirjansa keskeiseksi argumentiksi normatiivista oikeudenmukaisuusperiaatetta ihmiskunnan sisäisten keskinäisriippuvuuksien kautta puhuessaan globalisaation epätasaisista vaikutuksista. Analogia paistaa läpi niin pahasti, että se pikemminkin herättää kysymyksiä ihmisen lajisolidaarisuuden perusteltavuudesta kuin tukeutuu sen varaan ympäristön pelastamiseksi. Citizen and Environment kärsii premissiensä naiivista luonteesta, olkoonkin että kirjan naivismi on luonteeltaan hyväntahtoista.
*Päinvastoin vanhimmissa antiikin maantieteellisissä kirjoituksissa kaukaisimmat kansat kuvaillaan usein 'puoliksi ihmisinä ja puoliksi eläiminä', niille jopa kuvitellaan puoliksi hevosen tai härän vartalo. Näin on kuvattu esimerkiksi fennoskandinaaveja. Vastavuoroisesti kaukaisia alkuperäiskansoja on myöhemmin romantisoitu jaloina villeinä, joita sivilisaatio ei ole turmellut. Sekaannukset ovat yhtä luonnollisia kuin Descartesin sekaannus käsitellä ei-ihmiseläimiä mekaanisina automaatteina, jotka ainoastaan jäljittelevät tuskan tuntemuksia niitä leikattaessa, mutta modernin evoluutioteorian valossa sekaannuksia yhtäkaikki. Ihminen ei ole 'primääri' elämänmuoto, vaan kehittynyt rinnakkain ja erilaisissa vuorovaikutussuhteissa muiden lajien kanssa. Näin todettaessa ei ole sanottu vielä mitään normatiivisessa mielessä. Pidän kuitenkin mielekkäänä laatia kattava ontologinen kuvaus normatiivisten argumenttien pohjalle.
-
Jälleen sivuaskel polullani*, eli palaan darwinismiin ja syihin, miksi se oli varsinkin omana aikanaan niin vaarallinen idea. MrKat, seuraavassa muutamia otteita löytämästäni valaisevasta artikkelista. Uskallan suositella sitä kokonaisuudessaankin. Palaan myöhemmin darwinismiin aiemmin esittämäni väitteen kautta, että Darwinin oivalluksen filosofisia implikaatioita (ja sikäli kuin aiheesta ei ole kirjoitettu muualla, omin täten ajatuksen nimiini kehittäessäni antropologista etiikkaa) ei olla mielestäni tänäkään päivänä traagisen historiansa vuoksi löydetty:
How the pseudoscience of Social Darwinism nearly destroyed humanity
...Charles Darwin’s theory of natural selection was unlike any that had preceded it, the shockwaves of which are still being felt today. Even Copernicus’s terribly upsetting notion — that the Earth revolves around the Sun — only mildly perturbed our sense of the universe and our place within it. The same could be said about Newton’s clockwork physics and Einstein’s relativistic interpretation of the cosmos. These axiomatic shifts certainly changed the way Western society looked at itself, but not to the degree that Darwinian natural selection did. ...
Part of the problem is that Darwin’s theory arrived at a dangerous time — a time when Western cultural and scientific sensibilities were not entirely ready for it; it was an idea ahead of its time, and by consequence, was misappropriated to realms into which it didn’t belong. The acceptance of Social Darwinism was not only a symptom of an emerging and overly enthusiastic scientism, but also the result of poorly developed conceptions surrounding race, ethnicity, and biological diversity. It appeared during a time of deeply embedded and unquestioned racism, where the conditions of under-developed nations and poverty-stricken visible minorities were attributed to racial inferiority.
It was also driven by a fallacy that exists to this very day, namely the Naturalistic Fallacy. Social Darwinism was often justified on account of evolution being a “natural” process — a very dangerous proposition, to be sure. ...
He also saw the poor as being biologically “unfit.” Public efforts to help them, be it through legislation, charity, and social reconstruction, were undesirable because it might allow them to mature and pass on their weakness. He suggested that the whole thrust of nature was to get rid of the inefficient in order to make room for the superior. The way he looked at it, if they weren’t fit enough to live, they would die — and it was probably for the better. ...
http://io9.com/how-the-pseudoscience-of-social-darwinism-nearly-destro-1308329496
Boldaus on minun. Huomatkaa artikkelin viittaukset kapitalistiseen talousjärjestelmään. Darwinin ideat edelleen läpäisevät muita tieteenaloja biologian ohella, osin oikeellisesti ja osin virheellisesti, vaikkei asiasta keskustella kovin usein.
*Oikeammin hyvinkin oleellinen askel. Näyttää vain siltä, että hypin kiveltä toiselle.
-
Syy miksi Descartesin ja kauhistuneen yleisön dilemmaa ei koskaan vakavasti käsitelty (kun brittiparlamentaarikko esitti 1800-luvun Englannissa eläinsuojelulakia, keskeiset poliitikot purskahtivat nauruun) oli se, ettei sitä koskaan muotoiltu vastausta vaativaksi kysymykseksi. Ajatus ei-ihmiseläimistä mekaanisina laitteina lienee sittemmin vähin äänin hylätty. Käytänteitä sen sijaan ei -kysymystä ei koskaan esitetty, koska meidän olisi täytynyt esittää se itse, vapaaehtoisesti. Toisin oli ihmiskuntaa repineiden sosiaalisten kysymysten laita, jotka pakottivat yhteiskunnan valtarakenteiden muutoksen 1700- 1800-luvulla. Eläinkysymyksessä olemme edelleen samaisen kuvan vankeja, jossa yksi tekee mitä tahtoo kauhistuneen (ja tilanteeseen puuttumattoman) väkijoukon seuratessa edessä. Ero on lähinnä siinä, että nyt se tehdään teollisessa mittakaavassa. Ajatus on niin epämiellyttävä, että sen peitteleminen vaatii tiettyä huumoria. Oikea termi peitellylle aiheelle on 'joukkomurha' sekä siitä erillisenä ilmiönä (geno-) 'geneettinen murha'. Antropologinen etiikka siten kuin sen luonnostelen tunnustaa avoimen keskustelun aiheesta ilman normatiivisia ennakkoehtoja kuten murhia tekevien vastuuoletuksia, lukuunottamatta ehtoa käyttää kieltä edellisessä mielessä käynnissä olevien, todellisten ja kauaskantoisten prosessien kuvaajina. Joukkomurhalla on paitsi ekologinen vaikutuskenttänsä, se johtaa sosiaalisten normien muodostumiseen normaalina pidettävien standardien luomisen ja ylläpitämisen kautta. Antropologinen etiikka ei edellytä ennakkoehtona kommunikaatiolle yleisesti sitoutumista murhan tai kidutuksen kieltämiseen, ellei se kohdistu ihmisiin. Kyse ei ole antropologisen etiikan normista, vaan poliittisesta (realistisesta) ennakkoehdosta yhdistettynä siihen tosiseikkaan, että sen mukaan ihminen on eläin, ja sen vuoksi ansaitsee hyvää kohtelua. AE:n mukaan ihmisen ontologinen status kytkeytyy muuhun eläinkuntaan, mitä myös paleontologinen tutkimus vahvasti tukee. Tämän hyväksyminen ei edellytä normatiivisia väitteitä.
Aivan erityistä huomiota tulee (normatiivisesti) kiinnittää siihen tosiseikkaan, että laajuutensa vuoksi joukkomurhassa ovat osallisia miltei kaikki, ja sosiaalisia verkostoja ei tule lähtökohtaisesti vahingoittaa sen tunnustamiseksi. Ongelma on kuitenkin merkittävä praksiksen kannalta. Se on ikäänkuin 'natsismia steroideissa'. Kollektiivi luo itse käytänteensä ja oikeutuksen niille. Siksi kyse ei ole pelkästään tosiseikkojen toteamisesta, vaan paradigman vaihdoksesta. Tosiseikkojen tunnustaminen on kuitenkin paradigman vaihdoksen ensimmäinen ehto.
Ympäristönsuojelun teennäisyys ilmenee rationa, jonka mukaan suojelemme ympäristöä ihmiseltä ihmisen tarpeita varten samalla, kun tiedämme ihmisten tarpeiden tyydyttämisen olevan ensisijainen ympäristön tuhoutumisen syy. Toisin sanoen ympäristönsuojelun julkilausuttu tavoite on ristiriidassa ympäristön julkilausutun tuhoutumisen syyn kanssa. Jos halutaan olla marxisteja, niin edellisessä kai voisi nähdä dialektisen prosessin eli tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien välisen ristiriitaisen historianvaiheen. En kuitenkaan ole varma, löytyykö paikalta yhtään Marxin materialismia tuntevaa henkilöä, joka osaisi kommentoida ajatuksen pätevyyttä. Marxia tietysti vaivasi sama ihmiskeskeisyys kuin kaikkia muitakin aikansa ihmisiä, joten vastausta ei voitane löytää hänen alkuperäisistä töistään.
-
Käsiteltävän kentän moninaisuus uhkaa siirtää käsittelyn harhapoluille, joten asetan sitaatin askelmerkiksi kysymyksistä, joiden pariin aion myöhemmin siirtyä tarkemmin. Olen pohjustanut seuraavaa aiemmilla huomioillani Darwinista ja hänen teoriansa paikasta tieteen- ja yleisessä historiassa. Darwinin huomio on kumouksellinen:
Systematists will be able to pursue their labours as at present; but they will not be incessantly haunted by the shadowy doubt whether this or that form be in essence a species. …In short, we will have to treat species in the same manner as those naturalists treat genera, who admit that genera are merely artificial combinations made for convenience. This may not be a cheering prospect; but we shall at least be freed from the vain search for the undiscovered and undiscoverable essence of the term species. (Darwin 1859, 485)
http://plato.stanford.edu/entries/darwinism/
-
Käsiteltävän kentän moninaisuus uhkaa siirtää käsittelyn harhapoluille, joten asetan sitaatin askelmerkiksi kysymyksistä, joiden pariin aion myöhemmin siirtyä tarkemmin. Olen pohjustanut seuraavaa aiemmilla huomioillani Darwinista ja hänen teoriansa paikasta tieteen- ja yleisessä historiassa. Darwinin huomio on kumouksellinen:
Systematists will be able to pursue their labours as at present; but they will not be incessantly haunted by the shadowy doubt whether this or that form be in essence a species. …In short, we will have to treat species in the same manner as those naturalists treat genera, who admit that genera are merely artificial combinations made for convenience. This may not be a cheering prospect; but we shall at least be freed from the vain search for the undiscovered and undiscoverable essence of the term species. (Darwin 1859, 485)
http://plato.stanford.edu/entries/darwinism/
Eli lähtökohtasi on, että meidän ei tulisi kysyä, mikä ihminen (lajina) on; koska se mitä ihminen "on", on vain kätevyytensä vuoksi luotu keinotekoinen yhtenäisyys. Essentia on löytämättä (paljastamatta), ja mahdoton löytää (paljastaa)... koska sitä ei ole.
?
---
Olen amatööri. Ja siksi en sano ymmärtäväni paljoa filosofiasta. Mutta tämä vastuuni epääminen mielessä kerron, mitä minun on annettu ymmärtää Schellingin ajattelun isosta kuvasta. Hänen luonnonfilosofiastaan.
Olemme ihmisinä osa luontoa. Ne hiukkaset ja osaset, joista muodostumme, ovat luonnonlakien alaisia. Luonnollisina ihmisinä me itseorganisoidumme, ts. kehitymme organismeina eri osastemme vuorovaikutuksessa.
Mutta kehityksemme tuloksena syntyvä kokonaisuus on jotain muuta kuin osiensa summa (en kirjoita "enemmän", koska haluan välttää arvottamista): kokonaisuus ei palaudu osiinsa tai niiden vuorovaikutukseen.
Tämä osa ihmisestä, joka on muuta kuin osiensa summa, ymmärtää itsensä erillisenä. Ihminen on tietoinen. Ja tietoisessa erillisyydessään haluaa palata osaksi immanenttia luontoa.
---
Tämän "muuta kuin osiensa summa" ymmärrän analogialla kävelemiseen. (Kyse on siis pelkästä vaillinaisesta analogiasta, sillä käveleminen on suhteessa ihmiseen melko universaali; kun taas moni se mihin analogialla haluan viitata on kontingentti). Jos pohdimme kuinka monimutkainen kehollinen prosessi käveleminen on; kaikki sen vaatima havaitseminen, kehon tasapainon hallinta, lihasten ja jänteiden keskinäisriippuvainen supistuminen ja rentouminen, oikeneminen ja taittuminen, jne. Näistä pienistä osasista muodostuu holistinen ilmiö nimeltään käveleminen, joka on meille perustavanlaatuinen ja pitkälle automatisoitu kyky.
On lähes maagista, kuinka vähän energiaa käveleminen meiltä vaatii suhteessa toiminnan monitahoisuuteen. Jotta kiäveleminen ylipäätänsä on mahdollista, tarvitsemme tiedostamattoman "yleisymmärryksen" siitä miten käveleminen tapahtuu. Yleisymmärrys yhdistää toisiinsa intuitiivisella tavalla kaikki nämä itsessään merkityksettömät partikulaarit keholliset ilmiöt.
On olemassa tila, jossa ihminen menettää tämän intuitiivisen kykynsä kävellä. Tämä on todellinen tragedia. Sen sijasta että ihminen nousee ja kävelee, hän joutuu kohtelemaan omaa kehoaan kuin marionettinukkea: hänen tulee kognitiivisesti tietää mistä osatekijöistä kävelemisen akti koostuu, ja oman attentionsa avulla "käskeä" tietoisesti kehoaan kävelemään. Hänen pitää kiinnittää huomionsa ensin tuohon lihakseen, sitten tuohon, tarkkailla raajojen ja kehon asentoa ja kontrolloida sitä tietoisesti. Tämä toimenpide on mahdollinen, mutta kävely näyttää todella kömpelöltä. Samaten se vaatii niin paljon "pieniltä harmailta aivosoluilta" (Poirot) että muutaman kymmenen metrin matkan taittaminen on suunnaton ponnistus, tavallinen elämä ei enää onnistu, ihminen ei enää hilpaise kaupassa.
Ihmisellä on symbolisen ajattelunsa kautta samankaltainen kulttuurinen yleisymmärrys niistä pienistä partikkeleista, joista "hän" muodostuu. Ilman yleisymmärrystä hän olisi pelkkiä merkityksettömiä osasia, joista ei muodostu identiteettiä, minua.
Tämä "minä", jolla on kyky kokea itsensä tietoiseksi ja minänä identtiseksi (ei vain kaoottiseksi yhdistelmäksi osasia), alkaa (ilmeisesti välttämättä) pohtia myös sitä, missä määrin tämä minä on yhteydessä johonkin itseään suurempaan, ja itseään edeltävään, itseään seuraavaan: luontoon, kosmokseen, Jumalaan.
Tietoisuus irrottaa meidät siitä immanenssista, mitä luonto on, mutta samalla me haluamme kysyä miten olemme mielinemme suhteessa tuohon immanenssiin.
-
Oletan sinun tarkoittavan, että ihminen on totaliteetti, ei aggregaatti (https://en.wikipedia.org/wiki/Aggregate)? En tietenkään kiellä emergenssiä. Ongelmana oli, että sama emergenssin mekanismi koski muitakin eläimiä kuin ihmisiä. Työstän hiukan, miten Darwinin ajattelua aikalaisessa kontekstissaan ymmärrän käyttäen tukenani Jay Gouldin tulkintoja.
Toisin kuin usein virheellisesti ajatellaan, Darwinin teoria luonnonvalinnasta yksinkertaisesti perustui, tai perustuu, selviytymisen ja lisääntymisen syklin (=sopeutumisen) kannalta haitallisten ominaisuuksien asteittaiseen häviämiseen, ei niin, että olisi jokin edistyvä teleologia tai edes 'evoluutio' (Darwin itse ei käyttänyt kyseistä sanaa kuin vasta myöhäisvaiheessa sen yleistyttyä ajan tieteenfilosofiseen kieleen, koska se ei ollut hänen teoriansa varsinainen ydin -ei hän peitellyt teoriaa evoluutiosta, vaan teoriaansa luonnonvalinnasta). Luonnonvalinta oli siinä mielessä sokea -se ei tuottanut hyötyä kuin karsiutumisen kautta. Ajatus kehityksestä ei Gouldin mukaan ollut syy, miksi Darwin ei uskaltanut julkistaa tuloksiaan moniin vuosiin. Hänen aikanaan kehitysteorioita elämästä olivat esittäneet muutkin, kuten Lamarck* -ei kirkko heidän henkilöään vainonnut enää 1800-luvulla ajatustensa esittämisestä. Darwin ei halunnut julkistaa teoriaansa luonnonvalinnasta. Sen mukaan ei ollut mitään teleologista voimaa, joka olisi luonut ihmisen. Teoria oli raa'an materialistinen ihmisen alkuperän todistelussa, se kielsi valintaan johtavan mekanismin luonteellaan kahtiajaon materian ja hengen, sielun ja aineen, kausaliteetin ja teleologian, välillä:
https://www.youtube.com/watch?v=slx5o3Mmpv8 (Sitaatit Darwinin muistikirjoista kohdasta 3:38 lähtien)
Darwinin ajatus oli perusteiltaan tavallaan vastakkainen Hegelin hengenfilosofialle, jonka mukaan 'henki pyrkisi täydellistymään' (se ei pyrkisi yhtään mitään) tulemalla 'absoluuttiseksi hengeksi' (tai ehkä oikeammin tuotantotapoja vastaaviksi tuotantosuhteiksi, kuten sittemmin Marx asian tarkkanäköisesti käänsi). Käsitykseen aineen ja hengen kaksinaisuudesta oli siis aiemmin tullut samainen Descartes, joka piti ei-ihmiseläimiä mekaanisina luonnon automaatteina vastoin mainitsemani yleisön kauhistuneita reaktioita, ja samainen dualistinen harha sai otteeseensa Darwinin jälkeen erilaiset sosiaalidarwinistiset liikkeet, täten alentaen myös ihmisen samalle mekanistisen materialismin tasolle, jota Darwinin teoria luonnonvalinnasta edusti.
Darwin, of course, expected, and got, outraged reactions from religiously conservative colleagues, such as his old geology teacher Sedgwick, who in a review expressed his “deep aversion to the theory; because of its unflinching materialism;--because it has deserted the inductive track,--the only track that leads to physical truth;--because it utterly repudiates final causes, and therby [sic] indicates a demoralized understanding on the part of its advocates.”
http://plato.stanford.edu/entries/darwinism/
Retrospektiivisesti voidaan toki sanoa, että Darwin oli oikeassa pelätessään tulostensa julkistumista. Aika ei ollut kypsä; ihminen ei ollut valmis. Mutta sen filosofiset implikaatiot ikään kuin haluttiin haudata kansallissosialismin kanssa. Tietoisuus ei ollut suinkaan uutta, päinvastoin, juuri tietoisuus oli Darwinin löydösten valossa osoittautunut virheiden ja harhakuvitelmien lähteeksi. Darwin pelkäsi mitä tapahtuisi noiden virhepäätelmien ja harhakuvitelmien haihtuessa. Narratiivi kilpailusta ja herruudesta olisi se, joka löisi läpi eurooppalaisessa ajattelussa, eikä ihme: olihan ihminen määritellyt lajinsa luomakunnan herraksi uskonnon alueella, ja klassinen taloustiede osoittanut kilpailun verrattomasti kollektiivista suunnittelua tehokkaammaksi tuotannon muodoksi. Verrattakoon edellistä reunahuomautuksiini ihmisen paikasta kosmoksessa ennen ja jälkeen kopernikaanisen vallankumouksen. Kysymys oli kosmologisesta murroksesta ihmismielessä. Viittaus boldadussa sitaatissani essentiaan pitää ymmärtää siinä viitekehyksessä, että materialismin ja (teleologisen) hengen välinen rajalinja rikkoutui. Tottakai ihminen järjestelmäteoreettisessa mielessä edelleen oli olemassa, mutta samassa mielessä kuin koira oli järjestelmäteoreettisessa mielessä olemassaoleva, tai simpanssi. Ihmisen hengellinen essentia oli poissa, ja luonnonvalinnan teoria riitti elegantisti selittämään kaikkien lajien emergenssin koko monimuotoisuudessaan. Ihminen oli itse alentanut muut eläimet niille varaamalleen paikalle kosmologisessa järjestyksessään, ja nyt hänen oma lajinsa laskettiin samalle tasolle. Teoria luonnonvalinnasta yksinkertaisesti asetti ihmisen kontekstiin, johon se ei ollut siihen asti kuulunut. Mutta orjuutta Darwin vastusti.
*Lamarckin teoriassa toisin kuin Darwinin, on vahva tendenssiluonne mukana ominaisuuksien kehittymisessä.
-
Ehdotukseni antropologisen näkemyksen tuomisesta keskusteluun lyhyesti sanottuna ei johdu siitä, että ihmisen ottaminen mitaksi toisi jotain uutta sinänsä. Ehdotuksen arvo riippuu siitä, tulisiko ihmistä mitata osana laajempaa asioiden kokonaisuutta, lähinnä meille analogista biologista luontoa. Silloin ei voida välttyä tarkastelemasta ihmistä kuluttajaeläimenä, jolle kaikki muut eläimet ovat tuotantoeläimiä. Edellinen kuvaa myös kulttuuriympäristömme kokonaissuhdetta muuhun ympäristöönsä. Tuotantosuhteissa se merkitsee ihmisen ekstraktiivisen roolin tunnustamista ja omaksuttua roolia syynä orastaviin vaikeuksiimme tasapainottaa olemassaoloamme muuhun elävään luontoon nähden. Andrew Dobson kirjassaan Citizenship and Environment (http://www.amazon.com/Citizenship-Environment-Andrew-Dobson/dp/0199258449) tunnustaa ihmisen ekstraktiiviset käytännöt, mutta ainoastaan siitä kärsiviin muihin ihmisryhmiin nähden. Dobson väittää, että velvollisuuseettinen näkemys kansalaisuuteen tulee erottaa hyväntahtoisuudesta tai 'laupiaan samarialaisen tapauksesta' oikeudenmukaisuusnäkökohtien perusteella.
Tarkasteluni perustuu praksiksen historiaan, mutta väitän, ettei sitä ole tarkoituksenmukaista täysin erottaa tieteenfilosofian historiasta, koska molemmat heijastavat epätäydellisinä kuvajaisinakin toistensa aikalaisia käsitysmaailmoja (tai oikeammin ilmaistakseni niiden merkittäviä osasia). Dobsonin varsin ohjelmallinen kirja taustana todettakoon, ettei minun tässä vaiheessa ole ylipäätään lainkaan mielekästä kieltää tai piilotella henkilökohtaista intressiäni. Tuotannollisia suhteita, erityistieteen historiaa tai eri aikakausien poliittista diskurssia tutkittaessa sen sijaan ilmentävät tunnettavat ja vähemmän tunnetuiksi jäävät tosiseikat, tieto niistä. Samoin mainittujen seikkojen väliset riippuvuussuhteet ovat ainakin periaatteessa, oikeassa kuvauksessa, tosiasioita. On toinen asia, että niiden kiistäminen tai hyväksyminen riippuu joka tapauksessa havaitsijan tulkinnasta suhteessa henkilökohtaiseen tietämykseensä. Dobsonin ohjelmanjulistus täytyy siksi ymmärtää ohjelmanjulistuksena pelkän kirjan sijaan. Itse olen asiani suhteen nykyisessä vaiheessa agnostikko: uskon löytäneeni kyllä jotain, mutten toistaiseksi tiedä reittiä tai edes funktionaalisuutta kääntää löydöstä yksiselitteiseksi ought to -argumentiksi. Sitä ei vakava historiantutkimus sinällään voisi ollakaan. Korkeintaan se voi toimia keskustelun avauksena, jos niin sosiologisesti epätekninen termi ilmiölle sallitaan.
Hidas kirjoittamiseni ketjun aiheeseen johtuu minulle ulkoisista tekijöistä, mistä huolimatta ketju prioriteettina on pysynyt ja pysyy mieleni päällä.
-
Mikään ei kiehdo minua enempää kuin väitteet natsipuolueen eläinmyönteisyydestä:
While concern for animal suffering was not universal among the Nazi hierarchy, Arluke and Sax convincingly argue that pro-animal sentiment was widespread. In 1933, Hermann Göring announced he would "commit to concentration camps those who still think they can treat animals as property." The feared Heinrich Himmler once asked his doctor, who was a hunter, "How can you find pleasure, Herr Kerstein, in shooting from behind at poor creatures browsing on the edge of a wood...It is really murder." Sax chronicles many other examples in his fascinating book Animals In the Third Reich: Pets, Scapegoats, And The Holocaust (link is external).
Perhaps the most chilling episode in the bizarre annals of Nazi animal protectionism was a 1942 law banning pet-keeping by Jews. As a result, dogs and cats owned by Jews were rounded up and humanely euthanized according to the German regulations pertaining to pets. But unlike their companion animals, Jews themselves were not covered under the humane slaughter legislation.
https://www.psychologytoday.com/blog/animals-and-us/201111/was-hitler-vegetarian-the-paradox-the-nazi-animal-protection-movement
Eläinoikeusliikkeen puolelta on esitetty vastaväitteitä Hitlerin vegetarismista (http://www.vegsource.com/berry/hitler.html), mutta itse toivoisin, että väitteet osoittautuisivat tosiksi. Sillä olisi tervehdyttävä vaikutus ideologiseen keskusteluun, jos kysymys tulkitaan järkevällä tavalla. Se nimittäin osoittaisi vain, että Hitler oli spesisti ihmisiä kohtaan, eetosta , jota itse asiassa suomalainen Pentti Linkola edustaa. Se ei kuitenkaan ole eläinoikeusliikkeen ongelma, milloin ihminen ymmärretään eläinlajina. Moderni eläinoikeusaktivismi on omaksunut nähdäkseni edellisen kannan, vaikka myönnän, etten ole keskustelua seurannut. Tässä suhteessa lisätietoa tarvittaisiin.
Näin tullaan mitä kiehtovimpaan historialliseen lisätodisteeseen esittämälleni aatehistorialliselle teesille, Darwinin löydösten perustavanlaatuisesta vaikuksesta ihmisen psyykeen. Näiden vaikutteiden historiallista jatkumoa sodan jälkeen nopeasti teollistuva eurooppa oli, eikä länsimaalaisten suhde kulinarismiin muistuta lainkaan mitään sellaista, mitä viime vuosisadan eräs pahimmista ihmishirviöistä arvuutteli sen jonain päivänä olevan (https://en.wikipedia.org/wiki/Adolf_Hitler_and_vegetarianism#Contemporary_records). Elämme merkillistä aikaa, koska teoria luonnonvalinnasta on johtanut biologit syvälle ihmisen alkuperään mullistaen niin käsityksen planeetan esihistoriasta kuin suhteemme biologiseen ruumiiseen. Yhtäältä emme ole luopuneet esimodernista käsityksestä, eläimestä hyödykkeenä. Tämä kahtiajako kenties muuttuu, en tiedä miten. Aiheuttaa kognitiivisen dissonanssin, että kiinalaiset syövät koiria, joita pidämme perheenjäseninä, ja syömme niitä tutkimuksen valossa kognitiivisesti kehittyneempiä sikoja. Näin ollen rationaalisuus sen johdonmukaisuutta arvostavassa mielessä jää puuttumaan länsimaisesta kulttuuripiiristä. Lisäksi muutos tapahtuu Kiinassa, ja kuten aina, on epäselvää mihin suuntaan. Länsimaisella ihmisellä ei kuitenkaan itse kysymyksen suhteen ole minkäänlaista kulttuurisesti johdonmukaista kantaa. Antropologisesti on kiinnostavaa tarkastella, miten venyviä ruokailuun liittyvä eetos voi olla (kannibalistisissa kulttuureissa vihollisen lihan syömisellä oli uskonnollinen merkitys, mutta miltei ajateltavissa olevan ulkopuolelle tuntuu asettuvan ihmisten teollistettu kansanmurha).
Ilmeisesti euroopan kammottavat tapahtumat miljoonien ihmisten joukkoteurastuksen myötä vuosina 1939-1945 pyyhkivät koko eläinsuojelukysymyksen pois poliittiselta kartalta, mikä ei ole ihme. Valitettavasti Nurnbergissä hirtettyjen natsijohtajien psykologisiin kartoituksiin en ole tutustunut. Tapahtuneesta kollektiivisesta muiston tukahduttamisesta paitsi johtajien myös tavallisten kansalaisten keskuudessa lienee käyty akateemisesti ansioituneempaa keskustelua muualla, joten jätettäköön kysymys siltä osin avoimeksi. Natsien eläinkäsitys on joka tapauksessa arvoituksellinen. Saksan eläinsuojelulain parannukset saatettiin voimaan natsien vallassaolokaudella, joten aatehistoriallista tukea lienee löydettävissä.
Seuraa kysymys: mikä oli autenttinen eläinkäsitys ennen ja jälkeen? Oliko Hitler ekologinen anarkisti, kuten historioitsija Timothy Snyder (http://www.theatlantic.com/international/archive/2015/09/hitler-holocaust-antisemitism-timothy-snyder/404260/) on väittänyt? Teesini kannalta se loksauttaisi toki palan paikoilleen, mikä ei tarkoita, etteikö lisätodisteita tarvittaisi pelkän hypoteesin, filosofisen keskustelun tasolta pääsemiseksi. Tavallaan sellainen väite vaatisi eläinoikeusjärjestöjen kannanottoa, vaikka luonnollisestikaan sellainen kannanotto ei olisi mahdollinen. Käsityserojen yhteensovittaminen on käytännössä aina osoitttautunut mahdottomaksi, kun osapuolilla on erilaisia kuviteltuja intressejä käsityksissään pysymiseen. Vielä tärkeämpää on havaita, että kysymyksellä on psykologisesti merkitystä enemmän kuin argumenttina, filosofisesti. Sitten on vielä esitetty väite, että Hitlerin kasvissyönti oli epäjohdonmukaista sekin. Ihmiskuvamme 'epäjohdonmukaisuus' johtunee tutkittavan kohteen epäjohdonmukaisuudesta itsessään, mikä ei estä tekemästä johdonmukaisia huomioita. Reflektoinnin kannalta on siitä huolimatta periaatteellisesti otettava huomioon, etteivät epäjohdonmukaisetkaan väitteet välttämättömästi näyttäydy sellaisina esittäjilleen. Sitä on pidettävä ihmisenä olemisen tilana, jos niin halutaan ilmaista. Aihetta tarkemmin on tutkinut mm. Max Weber erotellessaan rationaalisuuden lajeja, ja mikä toisinaan unohdetaan, Weberille kyse oli yhteiskunnallista tutkimusta laajemmin epistemologian kriisistä. Ks. esim.
http://plato.stanford.edu/entries/weber/
Putting Weber in the context of philosophical tradition proper is not an easy task. For all the astonishing variety of identities that can be ascribed to him as a scholar, he was certainly no philosopher at least in the narrow sense of the term. His reputation as a Solonic legislator of modern social science also tends to cloud our appreciation of the extent to which his ideas were embedded in the intellectual tradition of the time. Broadly speaking, Weber's philosophical worldview, if not coherent philosophy, was informed by the deep crisis of the Enlightenment project in fin-de-siècle Europe, which was characterized by the intellectual revolt against positivist reason, a celebration of subjective will and intuition, and a neo-Romantic longing for spiritual wholesomeness [Hughes 1977]. In other words, Weber belonged to a generation of self-claimed epigones who had to struggle with the legacies of Darwin, Marx, and Nietzsche. ...
Historiallisesti Weberin ajattelu linkittyy siis darwinismin maailmankatsomuksellisen paradigmanmuutoksen ja politiikkaan pesiytyvän megalomanian väliin. Mutta aavisteliko hän erään tapahtuvan paradigmanmuutoksen seurauksia kritisoidessaan modernin projektia? Hal Herson puhuu moraalisesta inversiosta:
...There are, however, a few things we can learn from the Nazis' stated concern for animal welfare. The first is that human-animal interactions are fraught with paradox and inconsistency. The existence of a culture in which the leaders obsessed over the suffering of lobsters in Berlin restaurants while they were gassing people in concentration camps with rat poison represents a moral inversion of incomprehensible proportions.
Second, the Nazi animal protectionists represent examples of fundamentally bad people doing good things for animals. I suspect this pattern of behavior is rare. However, the converse -- fundamentally good people who treat animals badly -- is common. In the United States, for instance, over 150 million animals are killed or wounded each year for the enjoyment of recreational hunters. Similarly, most childhood animal cruelty is perpetuated by children who will grow up to be perfectly normal adults. (The widespread belief that most school shooters and serial killers were early animal abusers is a myth.) Then there are the 10 billion animals slaughtered each year in the United States by what the philosopher Tom Regan calls "the tyranny of the fork."
https://www.psychologytoday.com/blog/animals-and-us/201111/was-hitler-vegetarian-the-paradox-the-nazi-animal-protection-movement
Muistiksi itselleni, Luhmanin järjestelmiin sidottu tarkastelutapa ei ole poissuljettu hyväksyttävyyden aikalaisia kriteereitä tai perversioita pohdittaessa:
Human systems theory has as its point of departure the understanding of the role of culture and cultural symbolization in human adaptation and social patterning. There are key psychological, linguistic, sociological and biological components of this theory that are important to consider and must be taken clearly into account in any general formulation of the problem. At the same time, human systems theory deals with a level of comprehensiveness and complexity, directly concerned with the anthropological relativity of knowledge systems, that makes a sense of paradigmatic consensus and unity impossible. There are tremendous political and ideological investments in certain kinds of theories and orientations regarding human reality and social organization. These commitments are an historical product and a conservative force of resistance to all types of changes, upon many different levels, whether they are obvious or not, masked or made evident in people's daily lives.
Human systems theory begins with an understanding of the basic components that constitute human systems as natural patterns, as a force that was constituted by nature, and that remains, as far as we know now, unique in the universe. It also entails that we cleave to a central unifying principle in understanding the patterning and structure of human systems. This central principle is that all human systems are by definition and by design, symbolic systems first and foremost. There is always to be found a main component of human symbolization in all things people do and are, however material or otherwise they may seem. The symbolic realissum of human experience situates the objective reality of being human squarely in the domain of the anthropological relativity of knowledge in general. We are because we think--we know because we are, and as long as we are alive we cannot escape the dilemma of knowing and being at the same time. This dilemma is the attempt to objectify in scientific terms that which remains on some intrinsic level inherently subjective--rather as it has been aptly put, of trying to get outside of the car we ourselves are riding in.
Field methods in the human sciences demonstrate unequivocally that the only means of gaining this kind of objective parallax is to study other people, and to study ourselves as if we were other people, or by means of other people. This is known as a comparative approach and yet it is not without its own shortcomings and inherent weaknesses, as we risk the possibility of a non-reflexive view of others in the world, not as if they were people like ourselves, but merely as objects that have no greater than material significance.
http://www.lewismicropublishing.com/Publications/Metasystems/MetasystemsAnthropological.htm
-
teoriansa varsinainen ydin -ei hän peitellyt teoriaa evoluutiosta, vaan teoriaansa luonnonvalinnasta). Luonnonvalinta oli siinä mielessä sokea -se ei tuottanut hyötyä kuin karsiutumisen kautta. Ajatus kehityksestä ei Gouldin mukaan ollut syy, miksi Darwin ei uskaltanut julkistaa tuloksiaan moniin vuosiin. Hänen aikanaan kehitysteorioita elämästä olivat esittäneet muutkin, kuten Lamarck* -ei kirkko heidän henkilöään vainonnut enää 1800-luvulla ajatustensa esittämisestä. Darwin ei halunnut julkistaa teoriaansa luonnonvalinnasta. Sen mukaan ei ollut mitään teleologista voimaa, joka olisi luonut ihmisen.
..
samainen dualistinen harha sai otteeseensa Darwinin jälkeen erilaiset sosiaalidarwinistiset liikkeet, täten alentaen myös ihmisen samalle mekanistisen materialismin tasolle, jota Darwinin teoria luonnonvalinnasta edusti.
Nyt vasta muistin pari juttua. Jehovan todistajien "perustajaesi-isä", Rutherford:n traktaattiseura tms suomennettu kirja n.v. 1900 sattui käteni ostamaan yhtenä päivänä oyo:n divarista ja siinä eläinten evoluutio oli yllättäen hyväksytty faktana mutta ihmisen kohdalle ei, ihminen oli luotu. (Kirja lienee nyk Jeh. todistajille kiusallinen koska kieltävät koko evoluution harhaoppina, en tosin ole päässyt Jeh todistajilla kunnolla testaamaan).
Tapio Kerannon tutkimukset 1990-luvun suomalaisilla (Oulun) ja virolaisilla (Tarton) lukiolaisista monivalintakysymykset osoitti, että lintujen evoluutio (muistaakseni dinoista) saatettiin hyväksyä mutta osa näistä oli rastineet myös "kalat pysyvät kaloina ja linnut lintuina" (Tämänlaisen väitteen allekirjoitti muuten myös Hitler=oli kreationisti), mikä osoittaa ristiriitaisuuksia evoluutiokäsityksistänsä. Suomalaislukiolaisista 25% ja virolaislukiolaisista 27% oli kreationisteja vuonna 1995. (Olisi odottanut NL:n noin 45 vuoden ateismin vaikuttaneen mutta ei ..).
Noin 1993-2009 tuli usein tiukasti seurattua netistä kreationistien käsityksiä ja niissä kyllä valtaosin luonnonvalinta oli hyväksyttyä, mutta kehitys tai "evoluutio" ei*. Myös uudemmassa ID-liikkeessä. Näissä saattoi tosin olla takana korostuksena (päälle liimattuna perinteenä/"koulukuntana" =rappeutumisoppina) että Raamatun sanan mukaan luonto rappeutuu ja minkäänlainen kehitys paremmaksi (ja siis kehitysoppi) on pahoin Raamatunvastaista. Myöhemmin sitten ID-liikkeessäkin tuli kyllä esiin ääniä että myös luonnonvalintakin on harhaoppia.
Näissä muka-tieteellisissä liikkeissä (toisin kuin täysin uskonnolliset liikkeet, nämä koittivat edes matkia tieteellistä) jossa nykypäivän empiiristä mieluummin uskotaan ja korostetaan mutta muinaista koskevaa ei-kokeellista (kuten paleontologiaa) ei. Siis on jouduttu ottamaan luonnonvalinta todesta koska empiriaa sen taakse on. (Meillä ei ole sensijaan kenttälabrakokeellista empiriaa että "Kappas, ohoh! Dinosaurus Rex:sta tuli lintu ja vain 50:ssä vuodessa!").
Kun kreationisteja olen koittanut raaputtaa, niin kyllä se sattuman kamaluus tulee esiin ja usein haukkuvatkin evoluutiota sattuman opiksikin mutta harvoin olen nähnyt sitä sovellettavan - kumma kyllä - niin että luonnonvalinta järjestään kiellettäisiin.
Tarkempi raaputus on myös on antanut vihjettä että koko sattuman käsite voi olla heillä erilainen. Tai hakusessa, että se miten tieteellisessä realismissa 1900-luvulla on sattuman käsite omaksuttu ei välttämättä mene heillä ollenkaan kaaliin koska Jumala on heille läsnä kaikkialla ja jumalatonta tyhjiötä voi olla heille mahdotonta edes ajatella. Tai uskalla ajatella.
Esimerkiksi luonnonvalinnan ja mutaation sattumat voidaan ajatella niin että Herran näkymätön sormi se siellä sorkkii. (ID:n Dembski kallistui lopussa tähänkin vihjaten kun ei saanut muuten bakteeriresistenssiä mutaatioin selitettyä, ja 1980-luvulla uskovainen K.V. Laurikainen vs ateisti Niiniluoto).
Pienimuotoisesti mm. mikroevoluutio on hyväksyttyä ja siihen kuuluvat sattumat välttämättömänä pahana.
Eläinoikeusliikkeen puolelta on esitetty vastaväitteitä Hitlerin vegetarismista, mutta itse toivoisin, että väitteet osoittautuisivat tosiksi.
Suomessa vois löytyä ainutlaatuista anglikaaneille tuntematonta(?) vihjettä. Mannerheimin muistelmat olen lukenut läpi ja niissä mainittiin myös se kun Hitler oli Suomessa synttärivierailulla (se sama josta syntyi myös salanauhoitettu kuuluisa äänite). Suomalainen oli ihmetellyt Hitlerin adjutantille tms että miksi Hitler ei syö lihaa. Saksalainen oli vastannut että "henkisistä syistä". Vastaus jää vähän epämääräiseksi, mutta jos olisi terveyssyyt niin kait olisi sanottu?
Yksi vastaväite muistaakseni oli että Hitlerille oli maistunut joskus pihvi. Mutta eihän vegaanin tai raivoraittiin 100.00%:sti tarvi olla ja häntä voi silti nimittää vegaaniksi tai raittiiksi vaikka häissä maistuisi pihvi ja presidentinlinnassa booli.
*JK. Näyttää, että 1800-l, 1900-l ja 2000-luvulla Darwinilaista evoluutioteoriaa vastustetaan/peljätään/kammotaan eri perustein. Onko ne tekosyitä? Poliittista peloteretoriikkaa? Osa tieteentuloksista niin vahvoja ,että niitä ei ilkeä enää vastustaa?
-
Yhdistin aiheen tematiikan osaksi luentopäiväkirjaani, minkä vuoksi olen työskennellyt tekstin parissa verkon ulkopuolella. Täytyy tunnustaa, että teemani kiehtoo minua aina sitä enemmän, mitä tarkemmin tutkin aihetta eri teoksista ja yhteiskuntatutkimuksen teoriaa laajemmin hyödyntäen. Kiitos muuten MrKat viittauksesta Rutherfordin traktaattikirjaan: historiallisen materiaalin kokoaminen näinkin laajasta aihepiiristä on vähintään monumentaalinen tehtävä, mikäli kysymystä halutaan tulkita akateemisella painoarvolla. Meidän ikäänkuin on piirrettävä kuva menneestä ja verrattava sitä kuvaan nykyisyydestä. Se on vaativa urakka, ja sisältää tulkinnallisia ansoja. Jos käytettävissäni olisi tutkijatiimi, laatisin sille jo tehtävälistaa.
Suurin ongelmani (tutkimusongelmien ohella) on, että aiheeni on poliittisesti erittäin arkaluontoinen.
-
Suomi24-palstaa on haukuttu mutta sieltä voi löytää naurettavia helmiä kuten 1,5 v sitten kopsauskirjoittamani (ja autuaasti tähän päivään asti unohtamani) Jehovan todistajien/traktaattiseurain historialliset takinkääntelyt evoluution asiassa:
http://keskustelu.suomi24.fi/t/12289562/jehovan-todistajien-takinkaantely-(viuh-vauh-)
"1) 60 vuotta evoluutiota
..
2) 50 vuotta ei evoluutiota
..
3) 20 vuotta superevoluutiota"
(Jos JT:t tulee kylään niin voisin ilkeästi Arhinmäkenä Täti Monikan sävelin pilaillen tuota heille selitystä kaipaavana haasteena heittää.. :) )
-
Kun kreationisteja olen koittanut raaputtaa, niin kyllä se sattuman kamaluus tulee esiin ja usein haukkuvatkin evoluutiota sattuman opiksikin mutta harvoin olen nähnyt sitä sovellettavan - kumma kyllä - niin että luonnonvalinta järjestään kiellettäisiin.
Tarkempi raaputus on myös on antanut vihjettä että koko sattuman käsite voi olla heillä erilainen. Tai hakusessa, että se miten tieteellisessä realismissa 1900-luvulla on sattuman käsite omaksuttu ei välttämättä mene heillä ollenkaan kaaliin koska Jumala on heille läsnä kaikkialla ja jumalatonta tyhjiötä voi olla heille mahdotonta edes ajatella. Tai uskalla ajatella.
Esimerkiksi luonnonvalinnan ja mutaation sattumat voidaan ajatella niin että Herran näkymätön sormi se siellä sorkkii. (ID:n Dembski kallistui lopussa tähänkin vihjaten kun ei saanut muuten bakteeriresistenssiä mutaatioin selitettyä, ja 1980-luvulla uskovainen K.V. Laurikainen vs ateisti Niiniluoto).
Pienimuotoisesti mm. mikroevoluutio on hyväksyttyä ja siihen kuuluvat sattumat välttämättömänä pahana.
Sattuman ja muodon yhteyttä voi hahmottaa ihan toista kautta:
Ajatellaan väliseinällistä astiaa, jonka toisella puolella on paineista kaasua ja toinen puoli on tyhjä. Kun väliseinään avataan pieni reikä, kaasua virtaa aiemmin tyhjälle puolelle. Jonkin ajan kuluttua näin täyttyneen kaasutilan muoto noudattaa makrotasolla tarkasti astian geometriaa siitä huolimatta, että molekyylit ovat täysin satunnaisesti osuneet väliseinän reikään ja liikkuvat täyttyvällä puolella satunnaisesti. Me emme sano, että "kappas ihmettä kuinka sattuma pystyi luomaan muodon".
Vastaavasti, vaikka paljon monidimensionaalisemmin, sattuma ei ole evoluutiossa muotoa luova tekijä. Muodon luo se olevainen, joka sattumaa karsii - edellä astian reuna.
Evoluutio on loogisena ilmiönä se, että jokainen uusi valinnassa selviytynyt geeni, meemi tai muu rakenne monimutkaistaa materiaalisloogista tilaa, joka seuraavia "sattumia" karsii.
mks
-
Sattuman ja muodon yhteyttä voi hahmottaa ihan toista kautta:
Ajatellaan väliseinällistä astiaa, jonka toisella puolella on paineista kaasua ja toinen puoli on tyhjä. Kun väliseinään avataan pieni reikä, kaasua virtaa aiemmin tyhjälle puolelle. Jonkin ajan kuluttua näin täyttyneen kaasutilan muoto noudattaa makrotasolla tarkasti astian geometriaa siitä huolimatta, että molekyylit ovat täysin satunnaisesti osuneet väliseinän reikään ja liikkuvat täyttyvällä puolella satunnaisesti. Me emme sano, että "kappas ihmettä kuinka sattuma pystyi luomaan muodon".
Vastaavasti, vaikka paljon monidimensionaalisemmin, sattuma ei ole evoluutiossa muotoa luova tekijä. Muodon luo se olevainen, joka sattumaa karsii - edellä astian reuna.
Evoluutio on loogisena ilmiönä se, että jokainen uusi valinnassa selviytynyt geeni, meemi tai muu rakenne monimutkaistaa materiaalisloogista tilaa, joka seuraavia "sattumia" karsii.
mks
Tuo on varsin osuva kuvaus myös luonnonvalinnan alkuperäisestä teoreettisesta kehyksestä. Siksi olen pitänyt historiallisen ihmisen vastausta darwinismiin ironian sävyttämänä. Aikalainen ihminen ei näet silloin -nykyäänkään- tulkinnut ajatusta platonistisen hengen loogisessa avaruudessa, vaan historiallisesti aktualisoituneen, mekanistisemman materialismin kautta (tarkoituksenani ei ole kaivautua Marxin materialismiin kuin sikäli, että molemmat ajattelijat elivät liki yhtäaikaisesti ja sävyttivät tiettyä aikakautta, sen tiedekäsityksiä). Päinvastoin teollistuvan euroopan kristillisissä piireissä Darwinin ideat saivat kiukkuisen vastaanoton, koska sen katsottiin romuttavan ihmisen moraalisen ulottuvuuden. Tuon 'moraalisen ulottuvuuden' olivat toki romuttaneet ihmiset itse: teollistumisen kärkimaassa Englannissa perustettiin vastauksena ihmisen muita lajeja objektivoivalle eläinkäsitykselle maailman ensimmäinen eläinsuojeluyhdistys (https://en.wikipedia.org/wiki/Royal_Society_for_the_Prevention_of_Cruelty_to_Animals), kehityskulussa jäljessä olleessa Suomessa myöhemmin Turun eläinsuojeluyhdistys (http://www.tesy.fi/) 1871. Massatuotantomenetelmät näet problematisoivat tuotannon objektien arvon. Marxia tietysti kiinnosti enemmän tapa, jolla se osana suurta teollisbyrokraattista koneistoa objektivoi työväestön.
Kun vahvimman oikeus oli johtanut kiihtyvän kilpailun myötä lopulta yhteiseen tragediaan kilpailevien suurvaltojen euroopassa 1945, oli poliittinen paine vanhojen arvojen muodostaman synteesin hylkäämiseen kova. Sosiologia erkaantui omaksi oppiaineekseen sosiobiologien epäonnistumisten (https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_evolutionary_psychology#Post_world_war_II) vanavedessä:
While Darwin's theories on natural selection gained acceptance in the early part of the 20th century, his theories on evolutionary psychology were largely ignored. Only after the second world war, in the 1950s, did interest increase in the systematic study of animal behavior. It was during this period that the modern field of ethology emerged. Konrad Lorenz and Nikolaas Tinbergen were pioneers in developing the theoretical framework for ethology for which they would receive a Nobel prize in 1973.
Desmond Morris's book The Naked Ape attempted to frame human behavior in the context of evolution, but his explanations failed to convince academics because they were based on a teleological (goal-oriented) understanding of evolution. For example, he said that the pair bond evolved so that men who were out hunting could trust that their mates back home were not having sex with other men.[2]
Ongelmana oli ja ongelmaksi nykypäivään asti jäi se vähemmälle huomiolle jäänyt kehityskulku, että rotu politisoitiin toisella tavalla. Sosiologit lakkasivat puhumasta ihmisen eläinluonnosta. Rodusta tehtiin poliittisella päätöksellä sosiaalinen konstruktio*. Syntyi etologia, joka ymmärretään edelleen täysin erilliseksi tieteenalaksi erotuksena ihmistieteistä. Unescon perustamisasiakirjassa jopa eksplisiittisesti mainittiin ihmisrotujen epätieteellinen luonne (https://en.wikipedia.org/wiki/Seville_Statement_on_Violence). On harvinaista, että poliittisella asiakirjalla otetaan kantaa perustavanlaatuisiin tieteellisiin kysymyksiin. Unescon toimintasuosituksista tuli kansainvälisiä, ja ne siirrettiin kaikkien YK:n jäsenmaiden pedagogisiin ohjelmiin. Näillä päätöksillä on sittemmin ollut valtaisa vaikutus eri sukupolvien ihmiskäsityksen muodostumiselle. Ihmisoikeuksien julistaminen oli kuitenkin poliittinen, ei tieteellinen päätös:
http://www.un.org/documents/ga/docs/51/plenary/a51-395.htm
Tarpeetonta lienee erikseen todeta, mutta aiheeni kontekstissa lapsi heitettiin pesuveden mukana. Nykyinen sosiologinen keskustelu ottaa vasta haparoivia ensiaskeleita takaisin ihmisen materiaalisen perustan ymmärtämiseen. Eläimen ja ihmisen dikotomia on sisäänrakennettu kieleemme niin perustavasti, että sen ongelmallisuuden oivaltaminen vei itseltäni vuosia. Käsitykseni mukaan ihmisoikeuksien kysymystä tai pikemminkin ilman juridisia krumeluureja ilmaistuna ihmisten kohtelun kysymystä ei voi ratkaista erillään eläinkysymyksestä, koska se on kysymys erään eläimen arvosta. Tämän monet tahot haluaisivat edelleen kiistää, ja Darwinin aikana haluttiin kiistää jopa ongelman muotoiluun johtanut tieteellinen perusta. Kirjassaan Created from Animals: The Moral Implications of Darwinism (http://www.amazon.com/Created-Animals-Implications-Darwinism-Paperbacks/dp/0192861298), James Rachels nostaa mattoa näyttääkseen, mitä sen alle on lakaistu. Viimeistä sanaa ei varmasti ole sanottu.
* Miten tietoisesti niin tapahtui, on toinen juttu. Ihmisethän eivät vaikuta kovin tietoisilta eläimen ja ihmisen käsitteellisestä yhteydestäkään, vaikka se on johdettavissa tosiseikoista. Kieli heijastaa tässä aikalaisia käsityksiä, eikä käsityksillä välttämättömästi ole a posteriori vastinettaan todellisuudessa.
-
Vielä fraasista 'survival of the fittest'. Vaikka Darwinin omasta käsityksestä (ks. esim. Was Darwin a Social Darwinist (http://www.discovery.org/a/9651)) väitellään edelleen, termin lanseerasi sosiologi Herbert Spencer (http://www.utne.com/politics/how-social-darwinism-fails-us.aspx):
Others were not so circumspect. The term “survival of the fittest” was coined in 1864 by a contemporary of Darwin, British sociologist Herbert Spencer. Even before Darwin’s work, Spencer had ascribed a degree of moral rectitude to the callous workings of nature, which included, in his mind, the harsh inequalities of Victorian society.
Meitä ketjun puitteissa kiinnostaa Darwinin teorian sosiologinen ulottuvuus. Mielestäni sitä ei tule kieltää, koska sillä oli sosiologinen ulottuvuus. Sillä edelleen on, vaikka asia useammin verhotaan vapaan kilpailun eufemismin alle. Itse asiassa olen kuvannut, miten se sosiologian piirissä yritettiin aktiivisesti unohtaa toisen maailmansodan jälkeen, ja miten tuolla unohduksella on ollut erityistieteellisiä seuraamuksia. Huonon sosiobiologian pelossa hävitettiin ihmisen ja eläimen käsitteellinen suhde, jota ilman on mahdoton ymmärtää ihmisen materiaalista perustaa. Muun muassa Foucault myöhemmin 1900-luvun puolenvälin jälkeen palaa teemaan kirjoittaessaan ihmisen ruumiin alistamisesta tarkkailuvallan alaiseksi kuuluisassa pääteoksessaan Tarkkailla ja rangaista. Foucault puhuu biovallasta:
For Foucault, biopower is a technology of power for managing people as a large group; the distinctive quality of this political technology is that it allows for the control of entire populations. It is an integral feature and essential to the workings of—and makes possible—the emergence of the modern nation state and capitalism, etc.[7] Biopower is literally having power over bodies; it is "an explosion of numerous and diverse techniques for achieving the subjugations of bodies and the control of populations".[8] Foucault elaborates further in his lecture courses on Biopower entitled Security, Territory, Population delivered at the Collège de France between January and April 1978:
“ By this I mean a number of phenomena that seem to me to be quite significant, namely, the set of mechanisms through which the basic biological features of the human species became the object of a political strategy, of a general strategy of power, or, in other words, how, starting from the 18th century, modern Western societies took on board the fundamental biological fact that human beings are a species. This is what I have called biopower.[9]
https://en.wikipedia.org/wiki/Biopower
Hämmästyttävää ei ole, että Foucault tarkastelee biologisen ihmisen sisällyttämisestä valvonnan ja tarkkailukoneiston piiriin, vaan että sosiologit laajemmin eivät ole erityisemmin kiinnittäneet huomiota Foucault'n ajatusten ja biologian tieteenhistorian väliseen yhteyteen. Sosiologit määrittävät erityistieteensä kohteeksi ihmisen sosiaalisen todellisuuden. Heidän näkökulmastaan esimerkiksi eläinsuojelutoiminta on puhtaasti ihmisen politiikkaa ihmisiä varten, mitä on pidettävä jonkinlaisena oksymoronina. Käsitteellinen yhteys Foucault'n biovaltaan on silti ilmeinen, koska ihminen biologisena organismina on samaa alkuperää kuin muutkin biologiset organismit, ainakin ellemme ota tosissamme kristillistä ihmiskäsitystä. Kristillinen ihmiskuva on kuitenkin se, joka nimenomaan myrkyttää käsityksiämme ja kuvaamme ihmisestä, ja johtaa kyvyttömyyteen ymmärtää ihmisen tarpeita ihmisestä itsestään käsin. Sen mukaan moraalin alkuperä ei ole luonnollisessa maailmassa, vaan jumalainen ilmestys, ja kykymme tai kyvyttömyytemme moraalisina olentoina riippuu suhtautumisestamme ilmestyksenä meille esittäytyvään luojajumaluuteen. Ottaaksemme tosissamme mahdottomuuden johtaa pitämistä koskevia kysymyksiä olevasta, on molemmat selitykset hylättävä: moraali ei ole löydettävissä sen paremmin asioiden luonnollisesta järjestyksestä kuin yliluonnollisesta jumaluudestakaan. Jos moraali ylipäätään on johdettavissa mistään, niin korkeintaan siitä tosiseikasta, että haluamme tiettyä asioiden tilaa ja hyljeksimme toisenlaista. Se on näet ainoa mittapuu, johon hyvinä ja pahoina pidettäviä seikkoja voidaan verrata. Jos spencerismiä halutaan pitää hyvän mittapuuna, niin sitten niin tehdään, mutta silloin emme voi sen paremmin teeskennellä tietämättömyyttämme haluamamme seurauksista tai vedota luonnolliseen järjestykseen, jumaluuteen jne. Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan Jumalan kuolemasta: meistä on itsestämme tullut jumalia, valinnoistamme ehdottomia totuuksia.
Voitaisiin myös ilmaista moraalin olevan luonnollisen maailman emergenssi. Niin ovat ihmis- ja ei-ihmiseläimetkin, mutta noita kahta ei voida hierarkisesti verrata toisiinsa. 'Moraali' ei käsitteellisesti ole hierarkisessa suhteessa yläpuolella 'eläimeen', mikä lauseopillisesti jostain syystä halutaan yleensä tulkita täydellisesti päin helvettiä, yritettiin asiaa lausua miten päin hyvänsä. Tavallaan asian kuvaamisen vaikeutta kuvaa hyvin intentionaalisen ja kausaalisen selittämisen eron tekemisen vaikeus. Käsitteet eivät oikein keskustele keskenään, niiden looginen suhde toisiinsa on epäselvä. Sosiologiassa haluttiin puhdistaa tieteenala kausaalisista selityksistä, koska niitä yritettiin alituiseen kuvata intentionaalisesti! Kenties herää kysymys, onko kumpikin malli tullut jossain määrin tiensä päähän, so. tarvitaanko kokonaan uusi teoreettisen selittämisen tapa. Kysymys askarrutti jo Weberiä 1900-luvun vaihteessa, mutta en ole varma ymmärtävätkö sosiologit nykyäänkään Weberin pohdintojen silloisia lähtökohtia (http://plato.stanford.edu/entries/weber/#PhiInf). Mielestäni käsitehistoriallinen tarkastelu osoittaa, että kun käsitteet soveltuvat huonosti ongelman luonteeseen, täytyy itse käsitteiden arvoa ja merkityksiä tarkastella radikaalisti uudestaan.
Lisäys tupla- ja triplapostausteni vähentämiseksi. Lainaan antropologian professori William Ironsia (http://www.northwestern.edu/onebook/the-reluctant-mr-darwin/essays/darwin-morality.html), joka puolestaan viittaa Richard Alexanderiin. Kyse on ryhmävalinnan hypoteesista (http://www.iep.utm.edu/altr-grp/), josta kovin lopullista tieteellistä tietoa evoluutiobiologisilla mallinnuksilla ei toistaiseksi ole, tietääkseni, saatu. En löytänyt nyt erästä erinomaisen kiinnostavaa artikkelia aiheesta, minun pitänee etsiä se jostain. Nykytilanne ryhmävalinnan teoriasta lienee jonkin verran epäselvä, mutta sen aiemmin virheelliseksi ajateltu tausta ei enää ole vallitsevan käsityksen asemassa biologien keskuudessa.
One biologist, Richard Alexander (1967), presented the theory that, in human evolution, competition between groups favored the formation of larger and larger groups, but the formations of such groups was difficult. As groups became larger, they were increasingly prone to internal conflict. A sense of morality was therefore favored by natural selection because it dampened competition and enhanced cooperation within competing social groups. Somewhat later the primatologist Robin Dunbar (1996) developed a similar theory to the effect that language developed as a way of enhancing cooperation and limiting conflict within social groups in contexts of extensive inter-group competition. Language and morality are of course closely intertwined. The primatologist Frans de Waal (1996) addressed the question of the whether our close relatives the chimpanzees have morality. His conclusion, based on very extensive observation of chimpanzees was that they have many of the elements of human morality. They have a sense of reciprocity, that is the idea that good deeds should be reciprocated and that bad deeds should as well. They have a sense of compassion for other members of their group, a sense that there are social rules that group members must obey, and older dominant chimpanzees often behave in ways, such as breaking up fights, that help to maintain peace within the group. Finally, he concludes that language is the one crucial element of human morality they lack. Without language they cannot teach, advocate and debate moral principles the way humans do. Language, of course, serves many functions among human beings, but one of the more important ones is the ability to formulate and discuss moral principles.
Since the function of morality is to limit conflict and to promote cooperation among human beings, it follows that Social Darwinism makes no sense. It also follows that what natural selection often favors, harsh competition among individuals, cannot be a guide to the moral principles that maintain peace and encourage helping behavior in human social groups. The goal of Social Darwinism was to enhance competition whether between social classes or between nations. In this sense it was the opposite of morality.
There is a negative side to morality as portrayed in this theoretical account. It suggests that morality usually is limited to members of the same social group. This agrees with the findings of anthropology, that in very traditional societies, the moral sphere is limited to members of one’s own social group and does not apply beyond this group. This tendency has been labeled tribalism. Much of ethical thinking since the enlightenment has argued that we must get beyond tribalism, and much of contemporary thought emphasizes the elimination of tribalism and recognition of such concepts as universal human rights. Because human beings are intelligent and flexible in their behavior, there is good reason to believe that we as a species can move beyond tribalism and include all human beings in the moral sphere. Much progress has been made in eliminating tribalism, but much remains to be done.
Lopputulemasta, ei-tribalistisesta moraalikäsitteestä, voitaneen olla kohtalaisen yksimielisiä. Eri mieltä olen ihmisoikeuden kuvittelemisesta riittäväksi universaaliksi. Ihmisoikeudet on poliittinen konsepti, eikä siitä ole moraalifilosofiseksi universaaliksi.
-
Lisäys tupla- ja triplapostausteni vähentämiseksi. Lainaan antropologian professori William Ironsia (http://www.northwestern.edu/onebook/the-reluctant-mr-darwin/essays/darwin-morality.html), joka puolestaan viittaa Richard Alexanderiin. Kyse on ryhmävalinnan hypoteesista (http://www.iep.utm.edu/altr-grp/), josta kovin lopullista tieteellistä tietoa evoluutiobiologisilla mallinnuksilla ei toistaiseksi ole, tietääkseni, saatu. En löytänyt nyt erästä erinomaisen kiinnostavaa artikkelia aiheesta, minun pitänee etsiä se jostain. Nykytilanne ryhmävalinnan teoriasta lienee jonkin verran epäselvä, mutta sen aiemmin virheelliseksi ajateltu tausta ei enää ole vallitsevan käsityksen asemassa biologien keskuudessa.
Niin mukavaa ja helppoa kuin ryhmävalinnalla olikin itselleni selittää evojuttuja (ja miten itsekäs geeni-malli tuntuukaan inhottavalta), niin itseni on pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että ryhmävalinta ei taida toimia. Ei matem.teoriassa(vaatii niin kovat eristykset ettei toimi luonnossa) eikä luonnosta empiirisin silmin.
Lainaan itseäni matemaattisemmasta argumentista:
" MrrKAT kirjoitti...
Boyd+Richersonin kirjan mukaan ryhmävalinta ei toimi koska sen premissit tuhoutuu jo pieneen geenivuotoon
ryhmältä toiselle eli eivät ole tarpeeksi eristettyjä yksiköitä.
7. elokuuta 2012 klo 17.45"
joka on kommenttina tähän artikkeliin:
http://kupuramiekka.blogspot.fi/2012/08/ryhmavalintaa-ja-itsekkaita-geeneja.html
josta ehkä oleellinen tässä:
"Ryhmävalinnan ongelmana on se, että (a) se on usein määritelty epämääräisesti (b) ei ole kerrottu mitään mekanismia jota kautta se voisi oikeasti toimia (c) ja piirteenä toimiessaan se redusoituu vihreän parran ilmiöksi tai sukulaisvalinnaksi tai laumatoiminnan tarjoamaksi yksilön lisääntymiseduksi jolloin se on enemmänkin itsekkään geenin toiminnan erityistapaus, eli se ei oikeasti olekaan ryhmävalintaa vaan jotain muuta."
ja myös
http://kupuramiekka.blogspot.fi/2010/11/yhteiskunta-ja-evoluutioanalogiat.html
"Ryhmävalinnalle saatiin jopa hieman tukevia todisteitakin. Esimerkiksi mustavariksien elämää tutkittaessa huomattiin, että suurissa parvissa ne eivät ajautuneetkaan sisäiseen varustekilpaan kasvattamaan isoja pesyeitä. Sen sijaan parvien koon kasvaessa syntyvien munien määrä väheni. Syyksi tähän paljastui kuitenkin ruuan vähyys, joka sekin korreloi jännittävästi parven koon kasvun kanssa. Naakat eivät siis suinkaan toimineen parven eduksi.
Huomattiin, että yleensä ottaen yhteistyö olikin perusteltavissa itsekkäin eduin."
JK. wikilinkkejä
Vihreän parran ilmiöstä, https://fi.wikipedia.org/wiki/Vihre%C3%A4n_parran_ilmi%C3%B6
Sukulaisvalinnasta, https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukulaisvalinta
Itsekäs geeni , https://fi.wikipedia.org/wiki/Geenikeskeinen_evoluution%C3%A4kemys
-
On vaikea selittää altruismia geenin itsekkyydestä lähtien, mutta altruismia esiintyy varsin paljon laumaeläimissä, mm. leijonissa. Ominaisuudessa on kummallista se, että peliteoreettisesti se vahingoittaa yksilöä, joka toimii ryhmässä ainoana epäitsekkäästi. Toisin sanoen vaaditaan yhteistyötasapaino, jotta epäitsekäs käyttäytyminen koituu epäitsekkäiden yksilöiden hyödyksi (jolloin se hyödyttää koko ryhmää). En ole lyönyt lukkoon kantaani ryhmävalinnan suhteen, ja mekanismina se voi ilmentyä eri tavoilla. Tuo ryhmiltä edellytetty isolaatio mainittiin muistini mukaan siinä artikkelissa, vaan en löydä sitä nyt piru vie millään. Siinä mainittiin matemaattisia mallinnuksia, joita tehtiin jo pari vuosikymmentä sitten, ja mainittiin mallien kehittyneen sittemmin lupaavampaan suuntaan. Talletin linkin vanhalle tabletilleni, josta on rikkoutunut näyttö. Saisin sen periaatteessa kaivettua, jos viitsisin. Verkosta selaamalla vastaan osui erilaisia artikkeleita kokonainen kirjo, enkä aio perehtyä niihin tällä erää. Intuitioni tosin sanoo ryhmävalinnan olevan varteenotettava selittävä tekijä ainakin joissain tapauksissa. Jääköön toistaiseksi, se ei ole keskeinen argumentti itse aiheessa. Ehkä etsin sen jossain vaiheessa.
Muok. Ryhmävalinnalla mallinnettavana mekanismina oli myös yhtymäkohtansa järjestelmäteoriaan (https://en.wikipedia.org/wiki/Systems_theory) ryhmän konseptin kautta. Tarpeetonta lienee sanoa, että kysymys on kompleksinen. Minulla ei ole rahkeita sen tarkempaan teoreettiseen kuvaukseen, mutta järjestelmätasolla se merkitsee, että ryhmä on ymmärrettävä järjestelmänä, jolle sen yksilöt ovat luhmannilaisittain ympäristöä. Siten osittainen avoimuus on järjestelmän ominaisuus, ja se muodostuu kommunikaatioista. Järjestelmänä se niinsanotusti vuotaa luonnostaan.
Linkkisi keskusteluosiossa viitattiin leijonien yhteiseen saalistuskäyttäytymiseen, mutta tarkoitin skenaariota, jossa tietyt leijonat ottavat muita suuremman roolin reviirin puolustamiseksi, vaikka tuo rooli vaatii niiltä enemmän energiaa. Ne siis todella 'kantavat raskaamman taakan'.
Sosiaalisten eläinten lisääntymiskäyttäytyminen on muutenkin aika monimutkaista, joten niistä ei voine tehdä yleistystä ryhmiä koskien. Esimerkiksi susilaumassa yleensä vain johtava naaras lisääntyy, se ei tavallisesti salli kilpailijoita saman lauman sisällä.
-
En löytänyt vieläkään artikkeliani, mutta laitetaan nyt seuraava kirjoitus paremman puutteessa:
The question "What would they be like if they were well adapted?" is more complicated than it sounds. To see this, consider an imaginary population of rabbits inhabiting an island. A mutant arises that grazes more efficiently--so efficiently that a population of such mutants will overexploit their resource and go extinct. The mutation is adaptive in the limited sense of causing its bearer to have more offspring than other rabbits, but maladaptive in the larger sense of driving the population extinct.
This example should sound familiar to human behavioral scientists because it resembles the social dilemmas that abound in human life. It corresponds to the tragedy of the commons popularized by Hardin (1968), the voting problem of economics (Margolis 1982) and the prisoner's dilemma of game theory (Rapoport and Chammah 1965). For humans and nonhumans alike, individual striving can lead to social chaos.
As previously mentioned, many biologists prior to the 1960's uncritically assumed that natural selection evolves adaptations at upper levels of the biological hierarchy. In our imaginary example they would assume that the population of rabbits evolves to manage its resources. The possibility that adaptation at one level of the hierarchy can be maladaptive at another level was either ignored or assumed to be resolved in favor of the higher level. These sentiments, which today are called "naive group selectionism", permeated the textbooks and were espoused by many eminent biologists, including Alfred Emerson (1960), who believed that all of nature was as functionally integrated as a termite colony. As a young post-doctoral associate at the University of Chicago, G.C. Williams attended a lecture by Emerson and left muttering "Something must be done...". The result was a modern classic, Adaptation and Natural Selection (Williams 1966)3.
Williams' argument against higher-level adaptations came in three parts. First, he claimed that adaptation at any level of the biological hierarchy requires a process of natural selection operating at that level. Returning to our population of rabbits, it is easy to see that efficient grazers will evolve because they have more offspring than inefficient grazers. The negative consequences at the population level are irrelevant. However, if we imagine an archipelago of islands, only some of which contain the mutant strain, then populations driven extinct by the mutant can be replaced by other populations without the mutant. The population- level adaptation can now persist, but only because we have added a process of natural selection at that level; fit populations replace unfit populations in the same sense that fit rabbits replace unfit rabbits within populations. This is what evolutionary biologists term group selection.
Second, Williams argued that group selection is unimportant in nature despite the fact that it is theoretically possible: ...
...
...
Vehicles of selection can be identified on a trait-by-trait basis by the following simple procedure: Starting at the lowest level of the hierarchy8, ask the question "Do genes within a single individual differ in fitness?" If the answer is "no", then they share the same fate and are part of the same vehicle. Proceeding up the hierarchy, ask the question: "Do individuals within a single group differ in fitness?" If the answer is "no" then once again they share the same fate and we must proceed up the hierarchy until we find the level(s) at which units differ in fitness. This is the level (or levels) at which natural selection actually operates, producing the functional organization implicit in the word "organism@.9 Everything below this level will acquire the status of organs and everything above this level will be vulnerable to social dilemmas.10
Already we can make three fundamental points: First, focusing on vehicles makes it obvious that the concept of "organism" is not invariably linked to the "individual" level of the biological hierarchy. To the extent that genes can differ in fitness within single individuals, the genes will become the organisms and the individual will become a dysfunctional collection of genes. To the extent that individuals in the same group are in the same "boat" with respect to fitness, they will evolve into harmonious organs of group-level organization. In short, the organ-organism- population trichotomy can be frame-shifted both up and down the biological hierarchy. Frame-shifts in both directions have been documented and examples will be provided below.
http://socio.ch/evo/sobwil.html
Vähättelin suotta kirjoittamalla paremman puutteesta, linkin tekstissä oli ihan hyvää juttua. Matematiikkaa silti vähemmän.
Sivumennen kirjoitin ensimmäisen sivun kommenttini (http://www.kapeanakokulma.fi/index.php?topic=42.msg450#msg450) ajattelematta varsinaisesti lausunnon yhteyttä linkin tekstiin: Tieteellisten mullistusten merkitys on siinä, miten ne läpäisevät tai eivät läpäise suurta yleisöä. Vaikuttaisi siltä, kuin ne ymmärrettäisiin säännöllisesti ensin väärin. Tieteelliset vallankumoukset ymmärretään läpikotaisin instrumentaalisina, eli siinä miten voimme niiden avulla manipuloida ympäristöämme. Se ei riitä määrittelemään ihmisen ongelmaa, kun instrumentaalinen suhteemme ympäristöön synnyttää nuo ongelmat. Itse asiassa on kyseenalaista, erotammeko ympäristöä järjestelmästä. Kykenemme silti katsomaan järjestelmiä ympäristönä. 'Ympäristön' ja 'järjestelmän' erottaminen on tietysti oleellista, mutta ero voi johtua pelkästään tarkastelukulmasta, kuten linkkini teksti paljastaa. Yhtä hyvin tarkastelua on mahdollista vaihtaa niin, että järjestelmä tulkitaan ympäristönä itse välittävän mekanismin kannalta. On eri asia lausua arvostelmia yksilön (eettisestä) ensisijaisuudesta ja johtaa arvostelmasta kaikkien järjestelmien olevan yksilöitä. Siinä on käärmeenpesä mietittäväksemme, koska ihmiset haluavat pelastaa eri järjestelmistä oman yksilönsä, ja kun puhe siirtyy teuraspossuun, siirtää sen puheessa ympäristöksi muista näkökohdista välittämättä. Jo aiemmin linkitetyn Snyderin tulkinta Hitlerin antisemitismistä (http://www.theatlantic.com/international/archive/2015/09/hitler-holocaust-antisemitism-timothy-snyder/404260/) tuntuu perustuvan ajatukseen, että Hitler ajatuksellisesti olisi siirtänyt osan ihmisistä ympäristöön tulkinnallisia arvoja saavien järjestelmien piiristä. Tulkinnallisilla arvoilla tarkoitan lähinnä etiikkaa yleensä. Mutta olisi kummallista ajatella, että ihmisten väärintulkinnat ikäänkuin alkaisivat Hitleristä ja päättyisivät kansallissosialisteihin. Jo mukavuussyyt ennakoivat väärintulkintaa, milloin väärintulkitseminen palvelee yksilön katsomusta. Tässä vaiheessa sosiologit yleensä luovuttavat haluamatta priorisoida mitään arvostelmia. Hitleriä on paljon helpompi vastustaa siksi, että hänet on valmiiksi marginalisoitu, vähin vastarinta perustuu vastustettavan marginaaliseen tai marginalisoituun asemaan poliittisten voimien kentässä. Se ei ole suhtautumisen perustelu, vaan hegemonisen vallan realiteetti. Hegemonisen vallan ei tarvitse perustella mitään kenellekään, milloin perustelu voidaan esimerkiksi korvata näennäisperustelulla valtaa jakamatta. Mitä ihmiseen tulee, useimmiten näennäisperustelu argumentiksi myös riittää. En ole varma, ottaako Habermas edellistä kommunikaatioteoriassaan huomioon, kuten sanottua, en ole perehtynyt siihen tarpeeksi sanoakseni.
Siteeraan vielä linkistäni järjestelmätarkastelun poikkitieteellistä ulottuvuutta:
According to Campbell (1993 p1), the human behavioral sciences are dominated by something very similar to Williams' first commandment:
Methodological individualism dominates our neighboring field of economics, much of sociology, and all of psychology's excursions into organizational theory. This is the dogma that all human social group processes are to be explained by laws of individual behavior--that groups and social organizations have no ontological reality--that where used, references to organizations, etc. are but convenient summaries of individual behavior...We must reject methodological individualism as an a priori assumption, make the issue an empirical one, and take the position that groups, human social organizations, might be ontologically real, with laws not derivable from individual psychology...One of my favorite early papers (Campbell 1958) explicitly sides with that strident minority of sociologists who assert that "Groups are real!" even though it finds human organizations "fuzzier" than stones or white rats.
The hierarchical theory of natural selection provides an excellent justification for regarding groups as "real". Groups are "real" to the extent that they become functionally organized by natural selection at the group level. However, for traits that evolve by within-group selection, groups really should be regarded as by-products of individual behavior. Since group selection is seldom the only force operating on a trait, the hierarchical theory explains both the reality of groups that Campbell emphasizes and the genuinely individualistic side of human nature that is also an essential part of his thinking.18
-
Johtunee kirjoittajapohjan kapeudesta, ettei aiheeni ole saanut purevaa kritiikkiä, koska aiheen epäpoliittisuudesta ei minulla ole harhaluuloja. En ylipäätään tiedä, onko suomalaisille tehty filosofisia kyselytutkimuksia sen kartoittamiseksi, miten he ymmärtävät ihmisen eläinluonteen ja sen historian. Jos asia taas on irrelevantti, voidaan puhua eläinsuojeluliikkeen laajamittaisesta epäonnistumisesta. Kirjoitukseni historiallinen tarkastelu ei näet aseta pelkästään hyväksikäytön laatua kyseenalaiseksi, vaan kyseenalaistaa koko hyväksikäytön paradigman. Kuten olen maininnut, eläinkysymys on ihmisten kohtelun kysymys. Kaksi edellistä voidaan keinotekoisesti erottaa toisistaan, mutta niiden argumentin perusta on lopulta sama. Itse asiassa historian kehitys paljastaa, että molemmat ovat muodoiltaan toisiinsa sidoksissa yhteiskunnallisissa vallankäytön ja vallan oikeutuksen muodoissa, Foucault'n terminologiaa hyödyntääkseni eri yhteiskunnille eri aikoina ominaisena totuuden regiiminä. Siksi täysin vailla biologista mieltä oleva ihmis-eläin-dikotomia on poliittinen, ei tieteellinen. Yhtä vahvasti tieteellinen olisi käsitteellinen kenttä, joka perustuisi delfinologiaan ja delfiineihin, ja niiden vastinpariin, eläimeen -tai kenties eri rotujen moninapaiseen käsitekenttään. Ihminen on epäonnistunut älyllisesti juuri siinä kielellisessä perustassa, jolta hän on ponnistanut oikeuttamaan paljasta vallankäyttöään puolustuskyvyttömiä kohtaan. Todellinen vallankäytön perusta ei ole siis vallankäyttäjän äly, vaan vallankäytön kohteen puolustuskyvyttömyys. Muunlaista vallankäytön kohteen kuolemaan johtavaa suostumuksen perustetta en asiassa näe, milloin ei puhuta marginaalitilanteista kuten eutanasiasta, oli kohteena sitten delfiini tai neekeri.
Lisäksi ihmisen oma historia 1800-luvulta lähtien 1900-luvun puoleenväliin paljastaa, miten ihmiskäsitys oli yhtä virheellinen kuin mainittu dikotomia niin ennen kuin jälkeen Darwinin, vieläpä syvällisesti virheellinen. Siitä ei ole kovin kauaa. On the Origin of Species julkaistiin 1859, mistä lähtien lasken tieteellisen keskustelun kirjan sisällöstä siis älymystön piirissä vasta alkaneen. Vielä 1940-luvulla ruotsalaisten kauppojen ikkunoissa oli kylttejä, joissa juutalaisia kiellettiin asioimasta kaupassa. Länsimainen ihminen on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan ne virheet, jotka aiheuttivat poliittista sekasortoa lajinsisäisesti, mutta valtasuhde muihin lajeihin ei ole edellyttänyt hegemonian itsearviointia. Täytyy muistaa, että perinpohjaisen ihmiskuvan muutoksen taustaksi vaadittiin ensin kaksi maailmanhistorian tuhoisinta sotaa, apartheid-hallintoja, ja toisin kuin mukavuudenhalusta muistikuvia valitaan, rotuopillinen kehys ympäröi kaikkia teknistaloudellisesti kehittyneitä maita, ei vain Saksaa. Huomautan, ettei edellisen tunnustamiseksi vaadita arvostelman tekemistä. Päinvastoin arvostelmat haittaavat yhteyden näkemistä, koska tunnetut seuraukset rodullisesta ihmiskäsityksestä olivat kollektiivisesti niin traumaattisia, että rikos projisoitiin 'fasistiseen Saksaan'. Vasta ilmestynyt Fasismin historia Suomessa (http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1195017064127/artikkeli/uusi+tutkimus+suomen+fasisteista+tahallaan+unohdettu+historia.html) tavallaan kadottaa tunteita herättävän otsikkonsa alle laajemman näkökohdan kokonaisen aikakauden mentaliteetista. Kun puhutaan fasismin historiasta, puhutaan valtavirrasta. Sitä nykyihmisen tuntuu olevan vaikea kuvitella, ja erilaisten jälkikäteisten arvostelmien vuoksi sitäkin vaikeampi. Sitä paitsi ketä meidän pitäisi arvostella? Kaikkia? On jälkikäteinen arvostelma esimerkiksi sanoa rasismin olleen väärin. Yhtä hyvin voidaan todeta kaikkien olleen rikollisia, jolloin ei olla kaukana Jeesuksen työskentelytavasta. Miten arvostella aikakautta, jolla kaikki ovat avunantajia rikokseen? Äitini kouluajan oppikirjoissa neekeri oli edelleen neekeri, ja sillä oli pitkät kädet. Siihen kiteytyi aikalaisen ihmiskuvan ydin, ei sen marginaali. Sen 'oikeutus' on jälkeen tuleville liikkuva maali.
No, sittemmin tiedetään, että ongelma hoidettiin legalisoimalla se ihmisoikeuksien muotoon*, ja loput siitä lakaistiin maton alle kollektiivisen syyllisyyden paineessa (tietenkään juutalaiskysymys sen enempää kuin neekerikysymyskään ei ollut ainutlaatuisesti saksalainen huolenaihe). Valitettavasti tieteen- ja käsitehistoriallinen tarkastelu osoittaa, ettei kyseessä ollut rikosoikeudellinen, vaan kollektiivisen mentaliteetin ongelma. Siten myös 'eläinten oikeudet' ei ole legaalinen kysymys alkuaankaan. Eläinoikeusliikkeen virhe on ollut yrityksissä legalisoida syvempi tieteenfilosofisesti paradoksaalinen ihmislajin käyttäytymisen ja käyttäytymisen oikeutuksen ongelma. Kenenkään ei ole rauhan oloissa mahdollista säätää lakia, joka tekee käytännössä kaikista syyllisiä. Myös orjakauppiaita on tervehdittävä ajalle soveliaalla hatunnostolla, oli hattua nostava mielestään oikealla aikakaudella tai ei. Jälkikäteisten arvostelmien tekeminen on niin paljon kustannustehokkaampaa kuin aikalaisten siksi, että jälkikäteisiin tapahtumiin ei ole mahdollista vuosikymmenten kuluttua puuttua.
*Silti juridisesti rikosta ei olisi voitu käsitellä, koska käytännössä saksalaiset tekivät sen kollektiivina, ja kustannustehokkaasti synti asetettiin sitä varten valituille rituaaliuhreille. Asetetun uhrilahjan juridista -vaikka jälkikäteistäkin- oikeutusta en tässä arvostele suuntaan tai toiseen. Ajan logiikan ymmärtäminen edellyttää arvostelmien väliaikaista sulkeistamista. Käsitykseni lähinnä on, että suurin osa syyllisistä jätettiin yksinkertaisesti tuomitsematta, ja yksilöiden syyllisyys yritettiin sen jälkeen unohtaa aktiivisesti kollektivisoimalla se koskemaan massoja niiden ulkopuolelta ohjailtavana eläinlaumana. Kuvaavana terminä eläinlauma ei ole kenties kovin kaukaa haettu sinänsä. Aiheesta on jälkikäteen muistellut mm. Gunter Grass.
Lisäys: wikipedia kuvaa Darwinin kirjan On the Origin of Species vastaanottoa omana aikanaan seuraavasti:
The book aroused international interest[161] and a widespread debate, with no sharp line between scientific issues and ideological, social and religious implications.[162] Much of the initial reaction was hostile, but Darwin had to be taken seriously as a prominent and respected name in science. There was much less controversy than had greeted the 1844 publication Vestiges of Creation, which had been rejected by scientists,[161] but had influenced a wide public readership into believing that nature and human society were governed by natural laws.[30] The Origin of Species as a book of wide general interest became associated with ideas of social reform. Its proponents made full use of a surge in the publication of review journals, and it was given more popular attention than almost any other scientific work, though it failed to match the continuing sales of Vestiges.[163] Darwin's book legitimised scientific discussion of evolutionary mechanisms, and the newly coined term Darwinism was used to cover the whole range of evolutionism, not just his own ideas. By the mid-1870s, evolutionism was triumphant.[162]
https://en.wikipedia.org/wiki/On_the_Origin_of_Species#Reception
On jollain tavalla kuvaavaa, että kaksi 1800-luvun merkittävää ajattelijaa täysin eri aloilta, Marx ja Darwin, yhdistyvät epämiellyttävillä tavoilla väärään biologismiin ja harhaiseen yhteiskuntateorian soveltamiseen, etenkin kun muistetaan, miten biologit ja yhteiskuntatieteilijät sittemmin joutuisasti hyvästelivät toisensa ja lähtivät haarautuville teilleen.
-
Mä olen itse odotellut että vedät lankoja yhteen: kuten itse kuvasit, ketju on itsellesi monessa mielessä luonnolehtiönä. Oletin, että jonkinlainen runko tähän mennessä kirjoitetusta seuraa.
-
Johtunee kirjoittajapohjan kapeudesta, ettei aiheeni ole saanut purevaa kritiikkiä, koska aiheen epäpoliittisuudesta ei minulla ole harhaluuloja. En ylipäätään tiedä, onko suomalaisille tehty filosofisia kyselytutkimuksia sen kartoittamiseksi, miten he ymmärtävät ihmisen eläinluonteen ja sen historian. Jos asia taas on irrelevantti, voidaan puhua
Just tuona aamuna lenkillä tuli sama mieleen, tämä on pikku maa Suomi on sinulle (ja monille) liian kapea foorumi.
Itse huomaan toivovani synopsista, tai väliotsikoita tai vahvennettuja oleellisia väittämiä/teoreemoja.
Miten arvostella aikakautta, jolla kaikki ovat avunantajia rikokseen? Äitini kouluajan oppikirjoissa neekeri oli edelleen neekeri, ja sillä oli pitkät kädet. Siihen kiteytyi aikalaisen ihmiskuvan ydin, ei sen marginaali. Sen 'oikeutus' on jälkeen tuleville liikkuva maali.
Tästähän se Hannah Arendt taisi koettaa mualimaa järisyttää (näin vain loppuosaa Fem-kanavan elokuvasta ja vilkaisin wikiä, en muuten tunne kuin nimenä), kun Israelissa laitettiin kaikki yhden tuomittava-paran, Eichmannin, harteille.
-
Palaan vielä taapäin.
On vaikea selittää altruismia geenin itsekkyydestä lähtien, mutta altruismia esiintyy varsin paljon laumaeläimissä, mm. leijonissa. Ominaisuudessa on kummallista se, että peliteoreettisesti se vahingoittaa yksilöä, joka toimii ryhmässä ainoana epäitsekkäästi. Toisin sanoen vaaditaan yhteistyötasapaino, jotta epäitsekäs käyttäytyminen koituu epäitsekkäiden yksilöiden hyödyksi (jolloin se hyödyttää koko ryhmää). En ole lyönyt lukkoon kantaani ryhmävalinnan suhteen, ja mekanismina se voi ilmentyä eri tavoilla.
..
Annoin itseni lukea nettituttuni biologian Dr. Sipuran v. 2007 blogijuttuja ja hänen mukaansa ryhmävalinta oli silloin nousussa muotiin. Ja että se sittenkin voisi toimia hyvin tiukissa voimakkaasti sosiaalisissa yhteisöissä, pistinelukoilla ja ihmisillä jossa on sisäinen voimakas käytöskontrolli (tarkoittanee mm. pettureiden eliminointia ja simputusta, jota viimeksi mainittua olisi biologisena lähes mahdoton kitkeä armeijasta?).
Sosiaalisten eläinten lisääntymiskäyttäytyminen on muutenkin aika monimutkaista, joten niistä ei voine tehdä yleistystä ryhmiä koskien. Esimerkiksi susilaumassa yleensä vain johtava naaras lisääntyy, se ei tavallisesti salli kilpailijoita saman lauman sisällä.
Muistaakseni koiraeläintutkija PhD Tiina Raevaaran kirjan mukaan johtava naaras estää saman lauman muiden raskauden jotenkin biologisesti tai biokemiallisesti.
-
Mä olen itse odotellut että vedät lankoja yhteen: kuten itse kuvasit, ketju on itsellesi monessa mielessä luonnolehtiönä. Oletin, että jonkinlainen runko tähän mennessä kirjoitetusta seuraa.
Pahoittelut, olen lähinnä kaivanut tuoksujen perässä aihettani tähän mennessä, ja siinä lentää soraa joka puolelle. Pyörin kaivamassani kuopassa innosta.
En nyt ehdi paremmin paneutua, mutta muutamia pääkohtia:
1 ) Havaintomateriaali implikoi voimakkaasti, että 1700-luvun lopulta 1900-luvulle asti tapahtunut ihmis- ja eläinkäsitysten murros johtui yhteiskunnan teknistymisestä, positivistisesta luontokäsityksestä ja ratkaisevasta kristillismoraalisen paradigman sivuun jäämisestä ajan tieteellisen paradigman hyväksi. Materialistinen, spengleriläinen historiakäsitys johti poliittiseen kuohuntaan. Kaivattaisiin kipeästi 1900-luvun alkupuolen mentaalihistoriallinen kuvaus ymmärtääksemme, miten vaikutusvaltaista rotuopillinen ajattelu läpi kansankerrosten tuolloin oli. Oliko esimerkiksi rasistinen ihmiskuva valtavirtakäsitys?
2 ) Eläinten massiivinen hyödyntäminen teollisuuden tarpeisiin alkoi yhtäaikaisesti proletariaatin synnyn myötä, mutta ihmisten keskuudessa hyväksikäyttö johti radikalisoituvaan työväenaatteeseen. Marxismin suosiota on mahdotonta ymmärtää ilman kyseistä tuotannollisten olosuhteiden kontekstia. Foucault puhuu teknistyvän yhteiskunnan kasvavasta kurivallasta.
3 ) Toinen maailmansota merkitsee myös maailmankuvallista käännettä kansallissosialismin hengellisen ja sotilaallisen konkurssin myötä euroopassa. Snyderin tulkinta Hitleristä 'ekologisena anarkistina' (http://www.theatlantic.com/international/archive/2015/09/hitler-holocaust-antisemitism-timothy-snyder/404260/) on joko hylättävä, tai sitten 1900-luvun alkupuolen eläinsuojeluaatteesta löytyy anomalioita, joita ei ole aiemmin julkisessa keskustelussa artikuloitu. Mysteeri on, miksi juuri Saksassa panostettiin edistykselliseen eläinsuojelulainsäädäntöön. Sodanjälkeinen sosiobiologia yhdistetään vahvasti oikeistolaisuuteen, kun taas esimerkiksi brittiläinen kulttuurintutkimus orientoituu vasemmistolaisesti. Sosiologiassa päädytään hylkäämään Darwinin jälkeen tuleva biologia liki kokonaisuudessaan irrelevanttina.
4 ) Hyväksymättä 1900-luvun sosiobiologismeja väitän, että ihmistä sosiaalisena olentona on mahdotonta ymmärtää kokonaisvaltaisesti ottamatta huomioon 1700-luvun lopulta alkanutta biologista käännettä, ja tuon käänteen mitätöintityö johtui monista sekä poliittisista että tutkimuksellisista syistä toisen maailmansodan jälkeen. Olemme kuitenkin siinä uudessa tilanteessa, että materiaalinen sosiologia saa uutta mielenkiintoa osakseen (Ks. esim. Olli Pyyhtinen (http://www.kultti.net/artikkelit/290/), ks. myös Sosiologia, 1/2015: Ihmisevoluution nopeutuva rytmi -näkökulmana transaktionaalinen naturalismi, kirjoittajina Osmo Kivinen ja Tero Piiroinen). Siksi materialismin historia ihmisen yhteiskunnallisen tarkastelun kannalta olisi hyvä tuoda pöydälle nyt, jotta ymmärretään paremmin mistä tieteenhistorian vaiheista tulemme.
5 ) Ihmisen evolutiivisella eläinluonteella on vaikeasti käsiteltäviä eettisiä implikaatioita, joita on väärinkäytetty ihmisen historiassa poliittisesti. Edellinen on piilottanut näkyvistä eläinajattelun myönteiset mahdollisuudet. Oikeistolla ja vasemmistolla on erilainen suhde biologian historiaan erityistieteenalana. Ihmisen ruumis vertautuu eläimen ruumiiseen lihallisena kokonaisuutena, ja sen takia Michel Foucault'n biovallan käsite on hyödyllinen kuvattaessa paitsi kurivallan historiaa ihmisruumiiseen, myös ihmisen modernia eläinsuhdetta yleisemmin.
6 ) Henkilökohtaisen arvioni mukaan ihmisen eläinsuhde on kenties alkavan vuosituhannen vaikein moraalinen ongelma. Sen painoarvoa kuvaa suurten nisäkkäiden massasukupuutto, kidutukset, lihan massatuotanto ja kollektiivinen vaikeneminen teollisen mittakaavan saavasta hyväksikäytöstä. Kollektiivisella vaikenemisella on kipeitä historiallisia rinnastuskohtia. Eläin on aikamme neekeri, ja ilmauksen avulla tulee ymmärretyksi ihmisen rotuhistorian ja eläinten hyväksikäytön historian rinnakkaisuus.
7 ) Ihmisten hyvän kohtelemisen vaatimus on edellisen valossa itse asiassa eläinten hyväksikäytön kiellon eräs erikoistapaus, jonka takana on huomattavasti enemmän poliittista valtaa. Eläinsuojeluliikkeen tulisi periaatteessa artikuloida asia siten, että ihmisoikeuskysymys on eläinoikeuskysymys. Materiaalisessa mielessä ihmisruumis vertautuu eläimeen. Sen biologinen perusta on yhteisessä evolutiivisessa kehityksessä muiden eläinten rinnalla. On johtunut antroposentrisestä harhasta, että asia ilmeni vasta 1700-luvun lopulta lähtien suurelle yleisölle. Positivistinen tiedekäsitys teknistaloudellistuvassa eurooppalaisessa maailmassa merkitsi uudenlaista biologisen yksilön sortokauden alkua. Siksi myös eläinsuojeluliikkeen juuret ovat vasta 1800-luvussa. Eläinsuojeluliike syntyy suurinpiirtein samoihin aikoihin työväenliikkeen synnyn myötä, mutta työväenliikkeestä kehkeytyy aivan toisen tasoinen poliittinen voima laajemman eläinsuojeluliikkeen pysyessä marginaalissa.
8 ) Toistaiseksi tarkastelustani on puuttunut kokonaan modernin etologian näkökulma. Etologia -sattumoisin tai ei- on varsin nuori tieteenala. Sen synty ajoittuu sosiobiologian tapaan toisen maailmansodan jälkeen.
Jäsentyikö yhtään? Tarkasteluni on tieteenhistoriallinen, ajattelen, että tieteelliset käsitykset popularisoituvat ja saavat ilmauksensa aikalaisten ihmisten kosmologiassa. Tarkastelen nykyisyyttä siitä perverssistä näkökulmasta, että oma aikani on moraalisesti täysin säädytön (olen tehnyt niin jo jonkin aikaa -hedelmällinen tapa katsoa asioita). En elättele suuria toiveita ajatusteni läpäisevyydestä sanoessani, että aikalaiset yhteiskunnalliset normimme ovat eläinsuhteen kannalta katsottuna läpikotaisin dekadentteja. Minulle lajimme on homo fallax (kirjoitusasun oikeellisuudesta en tiedä!), petollinen ihminen.
-
3 ) Toinen maailmansota merkitsee myös maailmankuvallista käännettä kansallissosialismin hengellisen ja sotilaallisen konkurssin myötä euroopassa. Snyderin tulkinta Hitleristä 'ekologisena anarkistina' (http://www.theatlantic.com/international/archive/2015/09/hitler-holocaust-antisemitism-timothy-snyder/404260/) on joko hylättävä, tai sitten 1900-luvun alkupuolen eläinsuojeluaatteesta löytyy anomalioita, joita ei ole aiemmin julkisessa keskustelussa artikuloitu. Mysteeri on, miksi juuri Saksassa panostettiin edistykselliseen eläinsuojelulainsäädäntöön.
Vastaavasti joskus tupakasta tms terveydestä valistavillekin lyödään eteen natsi-korttia että koska siellä terveysholhottiin.. niin olet terveysnatsi. Vaikeuksia valistukseen historian painolastista.
Sodanjälkeinen sosiobiologia yhdistetään vahvasti oikeistolaisuuteen, kun taas esimerkiksi brittiläinen kulttuurintutkimus orientoituu vasemmistolaisesti. Sosiologiassa päädytään hylkäämään Darwinin jälkeen tuleva biologia liki kokonaisuudessaan irrelevanttina.
4 ) Hyväksymättä 1900-luvun sosiobiologismeja väitän, että ihmistä sosiaalisena olentona on mahdotonta ymmärtää kokonaisvaltaisesti ottamatta huomioon 1700-luvun lopulta alkanutta biologista käännettä, ja tuon käänteen mitätöintityö johtui monista sekä poliittisista että tutkimuksellisista syistä toisen maailmansodan jälkeen. Olemme kuitenkin siinä uudessa tilanteessa, että materiaalinen sosiologia saa uutta mielenkiintoa osakseen (Ks. esim. Olli Pyyhtinen (http://www.kultti.net/artikkelit/290/), ks. myös Sosiologia, 1/2015: Ihmisevoluution nopeutuva rytmi -näkökulmana transaktionaalinen naturalismi, kirjoittajina Osmo Kivinen ja Tero Piiroinen). Siksi materialismin historia ihmisen yhteiskunnallisen tarkastelun kannalta olisi hyvä tuoda pöydälle nyt, jotta ymmärretään paremmin mistä tieteenhistorian vaiheista tulemme.
Sosiologian evoluution mentävä musta aukko rävähti silmilleni eka kerran n. 2009 tästä Anna Rotkirchin Voima-lehden artikkelista:
http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/vitsit-vahissa/
"Väitän että sosiologian paradigma on muuttumassa. Teoreettisesti orientoitunut sosiologia on hyvin kauan käpertynyt itseensä ja ollut välittämättä siitä mitä luonnontieteissä tapahtuu."
..
"..Useat vasemmistolaiset ajattelevat, että psykoanalyysi on ihan okei, mutta jos sanoo sanan evoluutioteoria, he hyppäävät seinille ja sanovat, että se on biologismia, reduktionismia, ideologisesti latautunutta. Mikään ei saa heitä kääntämään päätään. Inhoan älyllistä laiskuutta. Se saa minut epäilemään koko vasemmiston linjaa ja sanon tämän vasemmistolaisena.”
Joka aiheutti minulle "Takapihallamme!" -järkytyksen koska evoluution todellisuuden kieltämisen niihin aikoihin olin vain nähnyt takapajuisissa US-oikeistokristittypiireissä (niinä vuosina oli just päättynyt kuuluisa ID-kreationismi-oikeudenkäynti Pennsylvaniassa ja olin seurannut melko tiukasti sitä) ja vain yksittäisissä kotimaisissa uskonnollisissa proffissa tai lääkäreissä. (Rotkirchin artikkelissa oli lisäksi muutakin järkyttävää).
Anna Rotkirchilta on myös tieteellisempi:
"Kehykset vai korttipakka? Evoluutioteorian merkityksistä sosiaalitieteissä"
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0104/rotkirch.pdf
- -
Muuten, näin off-topic kevennyksenä: Joku päivä sitten illalla lueskelin Aamulehden linkkiäsi klikaten ja siihen tuli ensin keskelle pakkoklikattava mainos jonka valmistautunut mieleni liian äkkiä lukaisi olevan "Terveisiä maailman iljettävimmästä lihatalosta. Atria". Tarkemmin katsoen se olikin oikeasti "Terveisiä maailman jäljitettävimmästä lihatalosta. Atria". :D
-
3 ) Toinen maailmansota merkitsee myös maailmankuvallista käännettä kansallissosialismin hengellisen ja sotilaallisen konkurssin myötä euroopassa. Snyderin tulkinta Hitleristä 'ekologisena anarkistina' (http://www.theatlantic.com/international/archive/2015/09/hitler-holocaust-antisemitism-timothy-snyder/404260/) on joko hylättävä, tai sitten 1900-luvun alkupuolen eläinsuojeluaatteesta löytyy anomalioita, joita ei ole aiemmin julkisessa keskustelussa artikuloitu. Mysteeri on, miksi juuri Saksassa panostettiin edistykselliseen eläinsuojelulainsäädäntöön.
Vastaavasti joskus tupakasta tms terveydestä valistavillekin lyödään eteen natsi-korttia että koska siellä terveysholhottiin.. niin olet terveysnatsi. Vaikeuksia valistukseen historian painolastista.
Kaipaisin Snyderin artikkelia enemmän aineistoa aiheesta, ennen kuin alan hoivata käsitystä. Minua kiinnostaa se mahdollisuus tuossa tulkinnassa, että se monipuolistaisi huomattavasti eläinsuojeluliikkeen historiaa, joka itselleni on toistaiseksi näyttäytynyt perinteisessä historiankirjoituksessa ennemminkin ohuena marginaali-ilmiönä kuin varteenotettavana poliittisena tekijänä historiallisesti. Puhuessani biologisesta käänteestä viittaan paitsi varsinaiseen tieteen piirissä tapahtuvaan uuteen, myös tieteen aikalaiseen kontekstualisointiin. Meidän täytyy sulkeistaa myöhempi historia ja nykyaikamme käydäksemme dialogia 1700-luvun lopun ihmisen kanssa. Ranskan suuri vallankumous oli jo järkyttänyt euroopassa ikuista maailmanjärjestystä, mutta uusien ideoiden saapuminen näyttämölle ikäänkuin vahvisti, ettei vanhaan maailmaan olisi paluuta. Palaan tähän lähemmin.
Kirjoittanet valistuksesta suppeassa mielessä, mutta valistuksella on tarkoitettu laajempaa eurooppalaista liikettä, jonka juuret ulottuvat 1600-1700-luvuille:
Central to Enlightenment thought were the use and celebration of reason, the power by which humans understand the universe and improve their own condition. The goals of rational humanity were considered to be knowledge, freedom, and happiness.
http://www.britannica.com/event/Enlightenment-European-history
'Knowledge, freedom and happiness'. Kuulostaako hyvältä? Vaan kenelle ne oli tarkoitettu? Ja mitä hyvää eurooppalaisen individuaalin vapaus ancien régimen vallasta toi tullessaan? Meidän aikamme on jossain mielessä pettynyt valistuksen projektiin ja sen lupauksiin, eikä siinä ole oikeastaan mitään yllättävää. Positivismin kritiikillä oli hyvät perusteet, ja valistuksen nimissä on aika ajoin perusteltu kovin suppeaa rationaalisuuskäsitystä. Sitä paitsi valistus kuulostaa jotenkin liian optimistiselta niiden korviin, jotka epäilevät ihmisen kykyä ratkaista itse aiheuttamansa ongelmat. Ihmiskunnan suurimmat vaikeudet näet ovat sisäsyntyisiä, itse tehtyjä. Ei se asteroidi edelleenkään ole suurin elämäntapaamme uhkaava tekijä. Ihmisen järki ei näytä riittävän planeetan ekosysteemin hallitsemisessa, ja ovatpa pessimistisimmät verranneet lajiamme mikrobikantaan, joka lisääntyy näytemaljassa. Toisaalta voidaan ajatella -ja viittaan myös ketjussa esittämiini teeseihin- ettei valistuksen projekti koskaan päättynyt, ja on siksi harhaanjohtavaa sijoittaa valistuksen aikakausi siististi 1600-1700-lukujen kehyksen sisään.
Valistukseen negatiivisessa mielessä on liitetty esim. eurooppalainen imperialismi, jonka mukaan eurooppalaisen ihmisen tehtävänä oli viedä kehittyneempi ymmärryksensä ulkoeurooppalaisten villien keskuuteen. Ajattelun jäljet tunnetaan siirtomaa-aikana ja jälkikoloniaalisena maailmana. Sitäkin taustaa vasten kysymykseni rodullisesta ihmiskuvasta (=rasismista) vallinneena paradigmana olisi kiinnostava selvittää.
-
Ranskan suuri vallankumous oli jo järkyttänyt euroopassa ikuista maailmanjärjestystä, mutta uusien ideoiden saapuminen näyttämölle ikäänkuin vahvisti, ettei vanhaan maailmaan olisi paluuta. Palaan tähän lähemmin.
Kirjoittanet valistuksesta suppeassa mielessä, mutta valistuksella on tarkoitettu laajempaa eurooppalaista liikettä, jonka juuret ulottuvat 1600-1700-luvuille:
Central to Enlightenment thought were the use and celebration of reason, the power by which humans understand the universe and improve their own condition. The goals of rational humanity were considered to be knowledge, freedom, and happiness.
Ahaa, joo. Tarkoitin tosiaan suppeasti nykyajan Suomen terveysviranomaisten terveysvalistusta ja lausumani olisi pitänyt naputtaa mutoon: "Vaikeuksia terveysvalistukseen historian painolastista." Jossa taas korostui omakoht. debattikokemukseni vuosituhannen vaihteen (huume)ihmisten kanssa silloisen suht akateemisten käsissä olleessa Usenetissa. (Tavan rahvas tänään suomi24:ssä jos nimittää terveysnatsiksi niin ei silti tietäne historian yhteyksiä).
Tämänpäivän terveysvalistuksesta 1700-luvun järjen valistajathan olisi tyrmistyneitä kun se veisi heiltä tupakoinnin ja alkoholin ryyppäämisen onnen suustansa eli tekisi heidät onnettomammiksi.
Kun tein lyhennellen suvullemme tuhoisista historian käänteistä tarinaa, niin huomasin yllättäen, että ehkäpä Ranskan vallankumousta on liioiteltu liian ylös tikun nokkaan (eurooppakeskeinen harha?). Edeltävämpi ja tavallaan merkityksellisempi (ainakin kausaalisempi) olisikin USA:n vallankumous, ja silloin nämä rivit vaikuttivat minuun voimakkaasti:
"The American Revolution was the first wave of the Atlantic Revolutions: the French Revolution, the Haitian Revolution, and the Latin American wars of independence. Aftershocks reached Ireland in the Irish Rebellion of 1798, in the Polish-Lithuanian Commonwealth, and in the Netherlands.[165][166]
The Revolution had a strong, immediate influence in Great Britain, Ireland, the Netherlands, and France. Many British and Irish Whigs spoke in favor of the American cause. In Ireland, there was a profound impact; the Protestants who controlled Ireland were demanding more and more self-rule." (vahvennukset minun)
- https://en.wikipedia.org/wiki/American_Revolution#Effects_of_the_Revolution
Kirja Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava 2006 vaikutti tähän kovin kausaalisen ajattelun luonnontieteilijään (MrKAT), sen mieleen voimakkaasti joka on kuvitellut historiaa kausaaliseksi yhdensuuntaiseksi biljardiksi kun historiassa ideat ja vaikutteet on menneet vuorovaikuttaen pallotellen eestaas kehittyen.
Vaikka Benjamin Franklin pomppi Ranskassa ja käytännön vuorovaikutusta oli niin en löytänyt wikistellen kauheasti ranskalaisia vaikutteita USAn valistukseen, Montesquieun tunnustivat kyllä tärkeäksi. Brittikeskeistä oli euroopan vaikutteet. Mutta Hämeen-Anttilan hengessä pitäisi ollut olla monensuuntaista vuorovaikutusta.
Joka tapauksessa irokeesien ym intiaanien tavat, demokratia ja etiikka olivat yllättävän moderneja ja ovat yllättäen ilmeisesti vaikuttaneet ilmeisesti USAn itsenäisyysjulistuksen muotoiluun ja jenkkien käsityksiin. Entä eläinten asemaa koskevat käsitykset? Tuliko intiaaneilta oppia ja vaikutteita USA:han ja Eurooppaan asti? Vaikeaksi menee jos koko historiamme vaikutteet luonnonkansoilta saakka pitäisi harata läpi.
-
Valitettavasti joudun keskittymään pitkälti eurooppalaiseen eläinsuojelun historiaan. Periaatteessa aihetta voisi kai käsitellä globaalisti, joskaan rahkeeni eivät siihen riitä. En pysty lausumaan intiaanien eläinkäsityksistä kuin pinnalliset mielikuvani. Olen käsitellyt etupäässä eurooppalaisen ajattelun historiaa siitä luonnollisesta syystä, että siitä löytyy paljon dokumentaatiota, ja että meillä on osana samaista historiaa kohtalainen käsitys mistä puhumme. Esimerkiksi tieteellisten vallankumousten merkitys eurooppalaisen ihmisen tajunnassa yhteiskuntateknologian ja koulujärjestelmän kehittyessä siirtyi kokonaisten sukupolvien kosmologiaan, ja kuulumme enemmän tai vähemmän katkeamattomaan ketjuun noita tapahtumia. En väitä, ettei intiaanien tai yleensä muiden kansojen eläinkäsityksistä voitaisi oppia mitä mielenkiintoisimpia seikkoja, en vain pysty noita seikkoja sisällyttämään esitykseni puitteisiin ainakaan toistaiseksi.
Seuraava sattumoisin käsiini joutunut dokumentti huvitti minua otsikkonsa ja sisältönsä puolesta niin, että laitan sen tänne. Toinen syy dokumentin kopiointiin on, että kerään tietoja teeman ympäriltä, ja verkkomateriaalin katoaminen on aina mahdollinen skenaario. Kirjoittaja ei näy oivaltaneen aiheestaan oikeastaan muuta kuin heittomerkkien käytön, joita hän käyttää implikoidakseen -jotain- nykyisestä eläinsuojeluliikkeestä, kuitenkaan kirjoittamatta auki mitä. Itse asiassa hän tekee saman auktoriteetteihin vetoamisen argumentatiivisen virheen lopussa, josta hän aivan oikeellisesti syyttää eläinaktivisteja kirjoituksensa alkupuolella. Kirjoituksen meriitit sisältyvätkin lähinnä yleisen historiantutkimuksen alueelle. Varoituksen sanaksi siis: otsikostaan huolimatta sen kirjoittaja ei ole ymmärtänyt aihepiirinsä implikaatioita lainkaan. Sen sijaan dokumentti onnistuu osoittamaan kytköksen kansallissosialistien ja 1900-luvun alkupuolen eläinsuojeluliikkeen välillä, ja se on tutkimusaiheeni kannalta hyvin kiinnostavaa:
The Implications of Nazi Animal Protection
Martin G. Hulsey
On Usenet, it is generally considered bad form to bring up Nazi Germany in the context of any discussion. This perhaps results from the tendency of some participants to equate their opponents with Nazis in lieu of providing rational arguments.
In various fora, we have seen arguments suggesting that Adolph Hitler was a vegetarian. I have seen this suggested numerous times, and, understandably, it usually results in shrill responses from both vegetarians and animal "rights" activists. I have made attempts to investigate these claims, and I have been only marginally successful. It does seem that, at least, Hitler was not a devout vegetarian, if it is appropriate to classify him as such. This brings up the question of what properly justifies that classification.
There seems to be a lack of agreement even among self-styled vegetarians. Some call themselves pesco-vegetarians because they eat only fish. Others reject this notion. Curious and fascinating arguments have occurred in rec.food.veg regarding the duration of time within which a person must refrain from meat consumption before being a "true" vegetarian. One participant sarcastically noted that even omnivores are vegetarian "between meals." One participant in talk.politics.animals calls himself vegan, yet has admitted that he eats animal products from time to time. As an omnivore, I have little stake in what the consensus definition might be, but I submit that some degree of consistency should be achieved for the sake of argument. If Hitler is not properly classified as a vegetarian because he occasionally ate sausage or squab (assuming that was the case), what are we to make of the self-professed vegans who also backslide on occasions?
In my opinion, those who object to Hitler being classified as a vegetarian are taking the wrong approach. It is fallacious to suggest that one infamous person's dietary habits reflect on the character of others who share those habits. One wonders why most vegetarians don't offer that argument. I have noted on numerous occasions that vegetarians will offer the name of some famous vegetarian athlete, scholar, politician or musician as though this implies that dietary regimen is superior. Proponents of such arguments should realize that they are equally fallacious. Acceptance of such anecdotal evidence is a double-edged sword. That Paul McCartney, Leonardo DaVinci, etc. were or are vegetarian in no way implies that vegetarianism is a superior dietary regimen. To suggest otherwise is to make a fallacious appeal to authority.
Putting aside for a moment the veracity of calling Hitler a vegetarian, let us consider some claims that have been made to that effect. Sociologists Arnold Arluke and Boria Sax wrote a very interesting article (Anthrozoos 5(1):6-31; 1992) that describes the familiar-sounding rhetoric that leading Nazis used to support vegetarianism. For example:
"On one romantic date, his female companion ordered sausage, at which Hitler looked disgusted and said: 'Go ahead and have it, but I don't understand why you want it. I didn't think you wanted to devour a corpse... the flesh of dead animals. Cadavers!'"
This is a strange declaration for a man who some claim, without direct evidence, to have a preference for sausage.
If Hitler's date did have sausage, it might account for the counterclaim cited by Hitler's biographers (i.e., Rynn Berry) to the effect that He was not vegetarian. However, an account by Hitler's chef that he prepared sausage "for Hitler" may be mistaken and misleading if the sausage was, in fact, consumed by Hitler's female companions, as it obviously was on this one occasion.
Goebbels, Nazi Minister of Propaganda, noted:
"The Fuhrer is deeply religous, though completely anti-Christian. He views Christianity as a symptom of decay. Rightly so. It is a branch of the Jewish race... Both [Judaism and Christianity] have no point of contact to the animal element, and thus, in the end, they will be destroyed. The Fuhrer is a convinced vegetarian, on principle. His arguments cannot be refuted on any serious basis. They are totally unanswerable."
Irrespective of whether Hitler, Goebbels or other leading Nazis were, in fact, devout vegetarians, their self-serving rhetoric, claiming the moral high ground, is consistent with that which has appeared from time to time on rec.food.veg. In that newsgroup, we have seen omnivores characterized as "barbarians," "animal-killers," "murderers," and so forth. Clearly, many contemporary vegetarians regard themselves as ethically superior to omnivores.
Claims of ethical superiority are also a characteristic of the contemporary animal "rights" movement. One can hardly find publication from that movement that doesn't beg the question of "cruelty" with respect to practices of research, sport or cuisine. The epithet "cruelty-free" as applied to cosmetics has become popular in AR circles, despite its questionable veracity. Of course, what constitutes cruelty is a subjective matter, and the practices proclaimed as cruel by animal "rights" activists are more often that not legal, despite the existence of laws prohibiting cruelty to animals.
Implicit in this preoccupation with being "cruelty-free" is that non-adherents are cruel. As such, the claim of ethical superiority is one indisputable parallel between the Nazi animal protectionists and the modern AR movement. For example, consider the claims of moral superiority and the references to Eastern philosophy that are prevalent in the following translation of a Nazi article that was kindly provided to me by a friend:
The following is a translation of document #186 in Medizin im Nationalsozialismus by Walter Wuttke-Groneberg (Rottenberg: Shwaebische Verlagsgesellschaft) 1982.
The author of the book believes that this article demonstrated how the Nazi party would gain support by appealing to interest groups whose main concern were issues other than national politics. He also believes that the Nazi's regarded these measures as progressive and he juxtaposes this "reform" with the medical research atrocities in concentration camps.
Translator's remarks and literal German words in {}.
Vivisection Forbidden in Prussia!
The New Germany leads all civilized nations in the area of animal protection!
The famous national socialist Graf E. Reventkow published in the Reichswart, the official publication of the "union of patriotic Europeans", the lead article "Protection and Rights {Recht} for the Animal". National Socialism, he writes, has for the first time in Germany begun to show Germans the importance of the individual's {italics} duty toward the animal {end italics}. Most Germans have been raised with the attitude that animals are created by God for the use and benefit of man. The church gets this idea from the Jewish tradition. We have met with not a few clerics who defend this position with utmost steadfastness and vigor, yes one could say almost brutally. Usually they defend their position with the unstated intent of deepening and widening the chasm between man who has soul and soulless (how do they know that?) animals...
The friend of animals knows to what inexpressible extent the mutual understanding between man and animal and feelings of togetherness can be developed, and there are many friends of animals in Germany, and also many who cannot accept animal torture out of simple humanitarian reasons. In general however, we still find ourselves in a desert of unfeeling and brutality as well as sadism. There is much to be done and we would first like to address vivisection, for which the words "cultural shame" do not even come close; in fact it must be viewed as a criminal activity.
Graf Reventkow presents a number of examples of beastial vivisection crimes and affirms at the end, with mention of Adolph Hitler's sharp anti-vivisectionist positions, our demand that once and for all an end has to be brought to this animal exploitation.
We German friends of animals and anti-vivisectionists have placed our hopes upon the Chancellor of the Reich and his comrades in arms who are, as we know, friends of animals. Our trust has not been betrayed! The New Germany brings proof that it is not only the hearth but bringer of a new, higher, more refined, culture:
Vivisection, a cultural shame in the whole civilized world, against which the Best in all states have fought in vain for decades, will be banned in the New Germany!
A Reich Animal Protection Law which includes a ban on vivisection is imminent and just now comes the news, elating all friends of animals, that the greatest German state, Prussia, has outlawed vivisection with no exceptions!
The National Socialist German Workers' Party { NSDAP } press release states:
"The Prussian minister-president Goering has released a statement stating that starting 16 August 1933 vivisection of animals of all kinds is forbidden in Prussia. He has requested that the concerned ministries draft a law after which vivisection will be punished with a high penalty *). Until the law goes into effect, persons who, despite this prohibition, order, participate or perform vivisections on animals of any kind will be deported to concentration camps."
Among all civilized nations, Germany is thus the first to put an end to the cultural shame of vivisection! The New Germany not only frees man from the curse of materialism, sadism, and cultural Bolshevism, but gives the cruelly persecuted, tortured, and until now, wholly defenseless animals their rights { Recht }. Animal friends and anti-vivisectionists of all states will joyfully welcome this action of the National Socialist government of the New Germany!
What Reichschancellor Adolph Hitler and Minister-president Goering have done and will do for the protection of animals should set the course for the leaders of all civilized nations! It is a deed which will bring the New Germany innumerable new elated friends in all nations. Millions of friends of animals and anti-vivisectionists of all civilized nations thank these two leaders from their hearts for this exemplary civil deed!
Buddha, the Great loving spirit of the East, says: "He who is kind-hearted to animals, heaven will protect!" May this blessing fulfill the leaders of the New Germany, who have done great things for animals, until the end. May the blessing hand of fate protect these bringers of a New Spirit, until their godgiven earthly mission is fulfilled!
R.O.Schmidt
*) As we in the meantime have learned, a similar ban has been proclaimed in Bavaria. The formal laws are imminent - thanks to the energetic initiative of our Peoples' chancellor Adolph Hitler, for whom all friends of animals of the world will maintain forever their gratitude, their love, and their loyalty.
From: Die Weisse Fahne {The White Flag} 14 (1933) : 710-711.
Here we see a writer in a socialist publication explicitly declaring that non-human animals have "rights." Given the absolute control of the press by the NSDAP, this constitutes an official proclamation.
In fairness, it should be noted that the proclaimed ban on vivisection was less than absolute in the entire Reich. Some German scientists continued to use animals rather than humans for research despite the threatened penalty. The "antivivisection" law that was actually passed was modeled after an existing British law that did not constitute an absolute ban, despite official proclamations to that effect.
Some might seem content to totally dismiss the phenomenon of Nazi animal protection as a propaganda maneuver, but Nazi animal protection ran far deeper than the proclaimed abolition of vivisection. Consider this excerpt from Arluke and Sax (op. cit., p. 9):
"The preoccupation with animal protection in Nazi Germany was evident in other social institutions and continued almost until the end of World War II. In 1934, the new government hosted an international conference on animal protection in Berlin. Over the speaker's podium, surrounded by enormous swastikas, were the words "Entire epochs of love will be needed to repay animals for their value and service" (Meyer 1975). In1936 the German Society for Animal Psychology was founded, and in 1938 animal protection was accepted as a subject to be studied in German public schools and universities."
Many individuals in Nazi Germany genuinely believed in the "rights" of non-human animals, yet they simultaneously were capable of cruel behavior against members of the Jewish faith. Not only that, but they went as far as using animal protection as a justification for their inhumanity to the Jewish people, as explained by Arluke and Sax.
Because the officially-proclaimed absolute ban on vivisection was never codified in the Reichstag, the claim that Germany's ban on vivisection was, in part, a propaganda maneuver has some merit. However, this inconsistency provides yet another parallel to the contemporary animal "rights" movement. The prominent AR organization, People for the Ethical Treatment of Animals or PETA, spent (and is still spending) a large sum of money in a fruitless legal attempt to obtain control over the well-known Silver Spring Monkeys. One could argue that this money could have been better spent in other, less newsworthy efforts at animal protection. There are other well-known publicity antics. PETA's penchant for pie-in-the-face publicity stunts has drawn criticism from other AR proponents. For example, Gary Francione was quoted as criticizing PETA for it's "Three Stooges" approach to animal protection. Thus, like animal protectionist elements of the Third Reich, it seems that some components of the contemporary AR movement are, in part, highly motivated by considerations of public relations and propaganda.
Another point that could be made regarding Nazi animal protectionists is that they were inconsistent in their actions. When juxtaposed against the pronouncement of a ban on vivisection and claims of ethical superiority, the treatment of the Jewish people and hideous medical experiments that were conducted are arguably inconsistent. Arluke and Sax offered additional examples that illustrate the inconsistent actions of the alleged "...friends of animals..." in Nazi Germany. Once again, however, we encounter another parallel with the contemporary AR movement. At the same time that PETA was expending large sums of money to obtain custody of the Silver Spring Monkeys, they killed 32 "liberated" rabbits and roosters at their Aspin Hill animal "sanctuary" for reasons of "overcrowding." One wonders why a portion of their multi-million dollar annual budget could not have been used to provide suitable housing for those animals.
There is considerable evidence of acceptance of animal "rights" by officials of the Third Reich, who have proven to be some of the most heinous villians of our century. They loved those non-human animals, though. In Nazi Germany, practices such as vivisection were characterized as Jewish (by relating them to the ritual of kosher slaughter) and thereby vilified. Subsequently, reverence for the "rights" of animals was used to justify the oppression of Jewish people.
It is not my purpose to equate contemporary animal "rights" activists with Nazis. Although there are clear parallels, there are distinctions as well.
However, whenever animal activists argue today that giving rights to animals will produce a kinder, gentler society, it is perfectly appropriate to point out that the only modern civilization to officially embrace a philosophy of animal rights did not turn out to be more kind or more gentle.
http://www.hitler.org/links/NAP_5.html
Harhailtuani muutamilla epäilyttävilläkin sivuilla sattui käsiini myös seuraava kuva. Sen ajallisesta autenttisuudesta minulla ei ole tietoa -joka tapauksessa kiehtovaa materiaalia. Verkkolähde väittää sen ilmestyneen julkaisussa 'Kladderadatsch' 3. 9. 1933:
(http://www.mourningtheancient.com/quotes1.jpg)
Kuvassa muut eläimet tervehtivät Göringiä, kuvatekstinä 'vivisektio kielletty'.
-
Ketjusta puuttuu alajaottelu, ja siksi sitä on vaikea seurata. Kunhan ehdin, niin koetan käydä pikaisesti läpi viestini niiden sisällön mukaan ja laatia jonkinlaisen luonnosmaisen sisällysluettelon aiheista. Luonnollisesti kirjoittaessani viestejä en ole ajatellut niiden keskinäistä systematiikkaa lainkaan. Itse asiassa en ole kovin varma otsikon onnistuneisuudesta. Olen toki kiinnostunut ihmislajin kehityshistoriasta, mutta tarkastelen tieteenfilosofisista syistä paljolti ajanjaksoa 1700-1800- luvulta eteenpäin, ja nihiloin ihmis-eläin-dikotomian filosofisia perusteita. Tämä täytyy oivaltaa: kyseinen jako ei koskaan perustunut luonnontieteisiin, vaan luonnontieteet päinvastoin alkoivat murentaa sitä myöhemmällä ajalla. Jako on paljon vanhempi, ja sille löytyy juuret esimerkiksi judeokristillisestä etiikasta. Yhtäkaikki on liioiteltua puhua tieteellisestä maailmankuvasta -tänäkään päivänä- darwinismi sekoittui tuon ajan uskonnollisiin ja poliittisiin käsityksiin iloisesti ja mutkitta. Oikeastaan on harhaanjohtavaa koskaan puhua tieteellisestä aikakaudesta, ellei tarkoiteta jotain hypoteettista kaiken kansan älyllistymistä, jollainen kuuluu valistusajattelijoiden tyypilliseen utopiaan. Materialismin voimakas kantautuminen ja erityistieteiden synty tapahtuivat 1800-luvulla. Silloin luotiin pohja lähimenneisyyden traumaattisinakin pidettäville tapahtumille, jotka johtivat nykyisenlaiseen ihmis- ja eläinkäsitykseen länsimaissa.
Kaikkein parhaiten ihmis-eläin-dikotomian keinotekoisuutta kuvaavat historian sivupolut, kun tuo kaksijako tulee uhatuksi. Näin käy erityisesti Wallacen ja Darwinin löytöjen myötä, mutta laajemmin vielä sen yhteiskuntateknologian kehityksen myötä, jota Foucault kuvaa biovallan käsitteellä.
-
Niin, tuo ketjulle antamasi otsikko on tosiaan saanut minut odottamaan sitä, kuinka eläinten oikeuksien käsitteleminen tulee liittymään antropologiseen etiikkaan, ts. ihmiselle ominaiseen eroteltuna jostakin toisesta (kuten muista eläimistä).
Mutta nyt vahvistitkin, että haluat nimenomaisesti purkaa ihminen-eläin -jaottelua, ehdottaa että se on keinotekoinen.
Itse olen ajatellut, että ihmisen eläimellisyys on aina tunnustettu. Esimerkiksi Aristoteleelle ihminen oli Zoon Politikon - "poliittinen eläin". Ja kun tällainen erottelu on tehty, ollaan alettu pohtimaan nimenomaan antropologista näkökulmaa: eli mikä erottaa ihmiseläimen jostain toisesta eläimestä.
Tai: miten ihmiselle ominaiset ilmiöt limittyvät hänen eläinluonteeseensa.
Koska on tutkittu nimenomaan tätä erityisesti inhimillistä puolta, on näkökulma yleensä painottunut ihmiseläimen inhimillisyyteen. Tarkoituksena ei välttämättä ole ollut ehdottaa, että ihminen on enemmän "ihminen kuin eläin", vaan että nyt kun puhutaan esimerkiksi ihmisen mentaalisista ominaisuuksista, niin puhutaan nyt niistä.
Jos ajatellaan filosofiaa: Filosofiointi tapahtuu ajattelemalla. Ja ihmiselle ajatteleminen on voimakas ja voimaannuttava kokemus, erityisesti jos satut olemaan taidokas filosofi. (Mutta katson että kuka tahansa ajattelemaan pysähtyvä nöyrtyy kokemuksensa edessä). Tässä mielessä on jossain määrin luonnollista myös se, että ajattelijat ovat korostaneet ihmisen ajattelevaa osaa yli esimerkiksi kehollisen osan. Inhimillistä osaa yli yleiseläimellisen. Tässä mielessä ihmisen erityisyyden ihannointi on osaltaan ymmärrettävää.
Uskonnollinen ajattelu toki hämmentää kuviota. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tämä toki ehdottaa, että ihminen on poikkeuksellinen, jumalallinen. Kuten Jumala aloitti jotain radikaalisti uutta luomalla maailman, myös ihmisellä on kyky (Jumalan kuvana) luoda uusia alkuja maailmaan.
Vielä toisin ilmaisten. Kun kirjoitat että ihmisen ja eläimen jaottelu ei alunperin perustunut tieteeseen. Ehkä ei. Ehkä se perustui syvälliseen kokemukseen: kykyyn reflektoida, tuntea ihmetystä, vaipua muisteluun, ja niin edelleen. Tällainen kokemus on intuitiivinen ja subjektiivinen. Se vaatii kunnioitusta. Ehkä muut eläimet pystyvät siihen ja siten syövät osaltaan ihmisen erityisyyttä, tiedä häntä, mutta ainakin meille näyttää siltä että vain me kykenemme siihen.
-
Ei varsinaisesti ole niin, etten haluaisi puhua, kuten ilmaiset, 'siitä miten eläinten oikeuksien käsitteleminen liittyy ihmiselle ominaiseen eroteltuna jostakin toisesta'. Meidän täytyy kuitenkin ennen mitään sellaista tunnistaa tietyt vakavat reunaehdot ylipäätään puhua etiikasta -ja siinä nähdäkseni moderni eläinsuojeluliike on epäonnistunut. Katsannossani on parempi vaieta etiikasta kuin antautua kevyesti puhumaan siitä puutaheinää, ja jälkimmäistä on harjoitettu viljalti. Jotta ymmärtäisimme paremmin keskustelun reunaehtoja, historiallinen tutkimus aiheesta on paikallaan. Se on historian uudelleenarviointia, sanoisinko, Nietzschen ja Foucault'n hengessä, kaikkien arvojen uudelleenarviointia. Eläinsuojeluliikkeen historiasta on pyyhitty pois sen totalitaariset ilmentymät, jotta liikkeen sanoma ei saisi tartuntaa: se on nähdäkseni virhe, ja hyvin tyypillistä inhimilliselle toiminnalle. Mieluummin historiaa tulisi tarkastella sulkeistamalla aikamme arvostelmat mahdollisuuksien rajoissa, ja yrittää ymmärtää historian tapahtumien sisäistä logiikkaa. Tällöin joudutaan kysymään perustavia kysymyksiä siitä, keitä me olemme ja mistä tulemme. Saattaa jopa olla, että kaikenlainen eettinen puhe on tuomittu epäonnistumaan, ja siitä on vaiettava. Silloin voidaan korkeintaan puhua tosiasioista ja historiallisista ehdollisuuksista, mikä on eri asia kuin kertoa, mitä pitäisi. Jos minun on ilmaistavissa olevan rajoissa -totuudellisuuteen pyrkien- pohjustettava ja sitten vaiettava, niin lienee ainakin perusteltua laatia pohjustuksesta kattava. Toki, haluaisin puhua etiikasta, ja samalla haluaisin monia muitakin mahdollisia maailmoja, joita en voi silti pitää voimassaolevina tosiasioina.
Katsannossani eläinsuojeluliike on epäonnistunut. Mitenpä muuten? Jos se ei näkemykseni mukaan olisi, miksi edes vaivautuisin? Sen epäonnistumisen syyt juontavat juurensa omituisille sivupoluille tuotantotapojen, tieteen ja ihmiskäsityksen historiaan. Eläinten suojelemisen kysymys siinä laajuudessa kuin sen määrittelen niin ihmisten kuin muiden kärsimään kykenevien olentojen kärsimystä lievittävänä, ja husserlilaisen elämismaailman mahdollistamisena pitkälti on sitä, mitä etiikka ymmärrykseni mukaan tarkoittaa. Se ei ole varsinainen ongelma. Etiikan määritteleminen ei näyttäisi tarkoittavan meidän vielä puhuvan etiikasta. Tällöin puhumme vasta määritelmistä, ja niitä voidaan teoretisoida loputtomiin.
Suhtaudun skeptisesti minkäänlaiseen 'etiikan teoriaan', sikäli lähtökohtani yhtenevät Wittgensteinin haluttomuuteen, tai ehkä paremmin sanottuna käsitykseen mahdottomuudesta välittää etiikkaa ikäänkuin eetos olisi jonkinlainen sääntöjen muodollislooginen kokoelma, joka voitaisiin siten omaksua. Sen sijaan pidän mahdollisena puhua menneisyydestä loogisena kuvana. Uskoakseni on periaatteessa mahdollista tehdä perusteltuja tulkintoja, että niin-ja-niin käsitettä X on käytetty eri aikoina, että pelkästään meidän käsityksemme eivät sisälly kielen ilmaisumahdollisuuksiin, vaan myös aiempien sukupolvien käsitykset implikoituvat kielen kautta. Siksi ihmis-eläin-dikotomia on tärkeä: se on luonteeltaan perustava kielen normi, ja se on sekä elettyä historiaa että nykyisyyden ymmärtämistä tietyillä ajattelutapoihin sidotuilla normeilla. Minä tarjoan perversiota kuvana ymmärtää elettyä historiaa paremmin, joskaan valistuksen näkeminen hirveyksiin johtaneena projektina ei ole pelkästään omani. Aiheesta kirjoittivat mm. kriittisen koulukunnan Max Horkheimer ja Theodor Alorno, joille valistus ei suinkaan merkinnyt edistykseen ja hyvinvointiin johtanutta järjen voittokulkua. Foucault'n nimeä en voi liikaa korostaa, koska hän puhuu ruumiista vallankäytön viimekätisenä objektina. Foucault'iin palaan myöhemmin lähemmin.
Sosiologit menevät helposti siihen ansaan, mistä he usein taloustieteilijöitä syyttävät, ihmisen näkemiseen pohjimmiltaan omalta kannaltaan rationaalisia valintoja tekevänä yksilönä. Haluan kääntää koko katsantotavan nurin, lausua, että ihminen on itse asiassa eräs eläinlaji, joka ei kyennyt ymmärtämään tuhansiin vuosiin lajiutumisestaan kosmologiaansa ja sen juuria, tai 1900-luvun (tai nykyisyyden!) ihminen sitä, että valistuksen projekti oli ihmistä vastaan suunnattu*. Ihmisen biologisoinnista tehtiin yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa oikeistoon liitetty tabu ilman, että sen laajaa yhteiskunnallista kontekstia, ekologisen ajattelun vaikutuksia politiikkaan ja 1800-luvulta asti alkanutta ihmis-eläin -dikotomiaan havahtumista olisi merkityksensä vaikuttavuudessa julkituotu. Kenties Aristoteles kutsui ihmistä poliittiseksi eläimeksi, mutta paradoksaalisesti eläin on ulkoistettu pitkälti politiikan tutkimuksestakin. Poliittinen eläin ihmisestä tulee toden teolla kolmannessa valtakunnassa sen lyhyen elinkaaren aikana. Projektin totaalinen konkurssi niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin moraalisestikin tekee vaikeaksi ymmärtää sen sisäistä logiikkaa silloisessa poliittisessa diskurssissa. Tuijottamalla keskitysleirien kauheuksia epäonnistumme juuri siinä, mitä tarkastelumme edellyttäisi, oman aikamme arvostelmien sulkeistamista historian ilmiöiden ymmärtämiseksi. Mitä sitten pitäisi ymmärtää? Mielestäni on perusteltu tulkinta sanoa, että kolmannen valtakunnan edistämä ihmiskuva oli osa laajempaa ekopoliittista liikettä. Silloinkin, kuten nyt joskin peilikuvana, dikotominen käsitys eläimestä ja ihmisestä kahtena eri kategoriana johti varsin perverssiin politiikkaan suojella muita eläimiä ja tuhota teollisesti ihmisiä. Minun aikani on yhtä perverssi käänteisessä mielessä: kokonaiset lajit hävitetään, toiset suljetaan ylisukupolvisesti lihaa tuottaviin tehtaisiin, ja tuotannon käyttämä materiaali piilotetaan hyväntuuliseen kampanjointiin iloisista animaatioporsaista, jotka tanssivat televisiossa. Meillä ei lajina näy olevan minkäänlaisia ajattelun työkaluja kohdata ja kontekstualisoida tuota vallankäytön suhdetta, vaan vastarinta on ainoa tapa tehdä siitä julkista. Siksi muut poliittiset liikkeet aika ajoin onnistuvat murtamaan esimerkiksi rasistisia tai sukupuoleen sidottuja ihmiskäsityksiä sosiaalisina normeina, mutta eläinsuhdetta on pidettävä yksityis- ja makuasiana.
*Vrt. edellä mainittu Foucault.
-
Vielä Hitlerin ruokavaliosta kun sattui sopiva kirja yöpöydällä olemaan.
"Hitler ei ollut luonteeltaan erityisen seurallinen. Hän ei tupakoinut eikä juonut alkoholia ja vältti myös kahvia ja vahvaa teetä. Lisäksi hän oli kasvissyöjä ja söi päivälliseksi mieluiten laihaa keittoa. Illan myöhäisinä hetkinä muutamien yksityisten ystävien seurassa hän saattoi kuitenkin hieman sulaa ja ryhtyä puhumaan Rooman valtakunnasta, jota hän ihaili, tai briteistä, jotka olivat hänen mielestään yltäneet suuriin saavutuksiin, tai jostain 1800-luvun mahtipontisesta taidemaalarista, jotka olivat hänen suosikkejaan."
-Karsten Alnaes: Pimeyden aika; Euroopan historia 1900-1945, Otava, 2007, s.527.
Tuo oli jotain 30-luvulla. Mutta ennen WWI:stä Hitler vietti joutoaikaa Wienin ja Munchenin kahviloissa ja herkutteli leivonnaisilla, eritoten täytekakuilla. Nuorena orpona hän eli paksusti, edesmenneiden vanhempien perinnöllä ja/tai virkamiesisän eläkkeellä. Silloin hän ei vielä ilmeisesti vihannut juutalaisia.
Mussolinin (diktaattorikauden) ruokavaliokin mainitaan s. 443:
"Hän söi useimmiten niukkoja aterioita, mieluummin spagettia, kokojyväleipää, tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, joi viiniä vain vähän mutta tuoremehuja ja maitoa runsaasti."
Eläin/kasvivertauksista kirjassa: Hitlerin mainitaan verranneen juutalaisia rottiin, syöpäläisiin ja loiseläimiin. Jossain kohti kirjassa mainittiin, että väestön rotupuhdistusta verrattiin puutarhaan, josta on kitkettävä rikkaruohot pois.
Kun nyt on jostain tullut viestiä että nykyisin taidelukion tai -oppilaitoksen ihmiset on eniten vegaaneja ja Hitler oli nuorena vesiväritaiteilija ja futurismin taidesuuntaus osoitti kohti fasismia niin liittyykö taidesuuntautuneisuus jonkin suuremman tunneherkkyyden kautta lihansyönnin/turkistuotannon/GMO:n-jne kammoon? Pitäisikö syitä etsiessä vilkaista myös biologian ja fysiologian suuntaan eikä vain kulttuurivirtauksiin? (US konservatiiveista on löytynyt fysiologista säikkyherkkyyttä uudelle, liberaalit taas ei hämiksiä ja muukalaisia säiky.)
-
Kun nyt on jostain tullut viestiä että nykyisin taidelukion tai -oppilaitoksen ihmiset on eniten vegaaneja ja Hitler oli nuorena vesiväritaiteilija ja futurismin taidesuuntaus osoitti kohti fasismia niin liittyykö taidesuuntautuneisuus jonkin suuremman tunneherkkyyden kautta lihansyönnnin/turkistuotannon/GMO:n-jne kammoon? Pitäisikö syitä etsiessä vilkaista myös biologian ja fysiologian suuntaan eikä vain kulttuurivirtauksiin? (US konservatiiveista on löytynyt fysiologista säikkyherkkyyttä uudelle, liberaalit taas ei hämiksiä ja muukalaisia säiky.)
Onhan se mahdollista. Tuolloin ajateltaisiin kulttuuribiologisen oven aukeavan molempiin suuntiin. Huomaatko tieteenfilosofisen ongelman, jonka silloin kohtaamme? Argumentti joudutaan korvaamaan olemusperäisellä ratiolla, ja vieläpä juuri samantyyppisellä, jonka vuoksi sosiobiologia joutui niin huonoon huutoon sodanjälkeisessä euroopassa. Jotta sillä olisi tutkimuksellista arvoa, tulisi ensin tarkastella kriittisesti kausaalisuuden ideaa laajemmin. Jopa kausaalisen ydinalueella fysiikassa syy-seuraus-suhteesta on jouduttu osin luopumaan klassisen mekaniikan jälkeen syntyneen kvanttifysiikan alueella. Syyt voidaan ajatella myös keskinäisriippuvaisesti, siis luopua prima causan (http://www.answers.com/Q/What_is_the_Prima_Causa_Argument) ideasta.
The paper argues for a pragmatic account of genetic explanation. This is to say that when a disease or other trait is termed ‘genetic,’ the reasons for singling out genes as causes over other, also necessary, genetic and nongenetic conditions are not wholly theoretical but include pragmatic dimensions. Whether the explanation is the presence of a trait in an individual or differences in a trait among individuals, genetic explanations are context-dependent in three ways: they are relative to a causal background of genetic and nongenetic factors; they are relative to a population; and they are relative to the present state of knowledge. Criteria like causal priority, nonstandardness, and causal efficacy that purport to distinguish objectively between genetic causes and nongenetic conditions either incorporate pragmatic elements or fail for other reasons. When the pragmatic dimensions of genetic explanations are recognized, we come to understand the current phenomenon of “geneticization” to be a reflection of increased technological capacities to manipulate genes in the laboratory, and potentially the clinic, rather than theoretical progress in understanding how diseases and other traits arise. This calls into question the value of the search for theoretical definitions of designations like ‘genetic disease’ or ‘genetic susceptibility’ as directives for action.
http://link.springer.com/article/10.1023%2FA%3A1006583215835
Vielä valistuksen kritiikistä. Havaitsin seuraavan otteen kiinnostavaksi sitä taustaa vasten, että nykyinen ymmärrys 1930-luvun fasistisista liikkeistä on varsin ohut ja mustavalkoinen:
...In reality, however, an attitude of the radical right, that gave rise to fascism, towards modernity was much more complex. They criticised modernity for the sake of the upcoming future - the best illustrative example of such an attitude were the so-called German revolutionary conservatives. What they felt was not a melancholy for elapsing time but a great enthusiasm, with which they welcomed a new age of history approaching from the future. Seen in this perspective, the World War I determined a specific turning point. On the one hand it fully revealed the crisis mounting for a long time inside capitalistic and liberal society built on the 19th-century ideals. Then, the war had not destroyed the liberal world - it exposed its bankruptcy. The world war transformed a state - wrote Junger in his "Total Mobilization" - into a huge factory "mass producing armies" only to "send them day and night to the battlefields" where also mechanical slaughter was taking place. Thus the war revealed the true, inhuman face of liberal modernity. On the other hand, however, it triggered the forces that were to overcome the crisis - it made possible for a "new heroism" to be born among the war generation.
This new force searched for a new political form in which it could realise itself. The logic of civilisational progress destroyed all the old forms of collective life. Plutocratic liberalism was transforming the old world into a "society" unceasingly producing and standardising the world. Politics - in its liberal, i.e. democratic form - was completely subordinated to social interests. State - a perennial expression of the will to dominate and to fight - was turned into a servant of these interests, because "society" wanted safety and security, while fight implied risk.
Thus a nation and totalitarian state became the new political forms for the revolutionary conservatives. A liberal, industrial society was a prisoner of capitalism; a nation was to become its ruler. Then, fascism was realising a socialistic ideal - liberated labour from the tyranny of technology. This process was to be of benefits to all members of national community, and not only to one social class, as in case of Communism. To make it possible, the nation had also to liberate the state, to liberate it from long-lasting tyranny of technology and the "system".
http://www.omp.org.pl/stareomp/g_tot_ang.html
Huomautan vielä, että mainittu 'tyranny of technology' koski niin ihmisiä kuin muita tuotannolle alisteisia lajeja, ja koski ei vain käyttöteknologiaa esineinä vaan sitä laajempaa käsitystä, että modernisoitu yhteiskunta oli sekä teknologisen kehitystyön lopputuote että väline biologisen yksilön hallitsemiseen. Ihminen oli kuitenkin lajeista ainoa, joka pystyi muodostamaan poliittista vastarintaa yksilöönsä kohdistuvaa vallankäyttöä kohtaan. Teknistyvän yhteiskunnan epäkohta tuli esiin erityisesti vaan ei ainoastaan silloin, kun mekaaninen teurastus kohdistui ihmisiin. Se rampautti yksilön elämismaailman suunnilleen täydellisesti.
-
Oikaisten ja simplifioiden edellisien vinkkien mukaan piirsin käsitekuvan, jossa ruskealta puuttuu oikeudet (lyödään kuin vierasta sikaa) ja etiikan rajaviiva on kaksoisviivoitettu:
"Hyvät" ihmiset "Pahat" Ihmiset ->demokratia+liberalismi.. -> WWI ->Hitler: Scheisse! Meitä on petetty!
===================
"Hyvät" elukat "Pahat" elukat
-> Natsit valtaan, etiikan kaksoisviiva pystyyn:
"Hyvät" ihmiset || "Pahat" Ihmiset ->"rikkaruohojen" kaasukammioon
||----------------
"Hyvät" elukat || "Pahat" elukat
Vielä jäi epäselväksi tuo oikea alanurkka, eli saiko "pahoja" elukoita (tuhoeläimet) käsitellä miten huonosti?
Kausaalisuudesta vielä. Tietysti voi kiistellä loputtomasti kvanttifysiikkaan analogisoiden mikä aiheutti mitä (Boyd+ Richerson Ei ainoastaan geeneistä(Terra Cognita) myös koittaa sanoa että geenit<->kulttuuriympäristö on vuorovaikutuksessa toisiinsa kausalisoiden).
Mutta yksi asia on selvä: kausaali ei tässä makromaailmassamme mene taapäin ts. lapsuuden kokemukset vaikuttaa aikuisuudessa muttei taapäin ja WWII ei vaikuta WWI:een. (Aikakonetta ei ole keksitty ja tuskin kosmiset madonreiät ja minimustaukot ovat vierailleet maassa ihmisen kausaaleja kiusaamassa).
-
Tavallaan noin voisi kuvion piirtää kuten teit, joskin se tavallaan kadottaa johtoajatuksen: käsitteellisen rajan hämärtyminen ihmisen ja elukan väliltä -se mitä ulosmitattiin Lajien Synnyn jälkeisinä aikoina kristillisestä konkurssipesästä- johti yhtäältä vanhojen arvojen häviämiseen, ja toisaalta se, ettei käsitteellistä rajaa ihmisen ja eläimen välillä koskaan älyllisellä tasolla ole tosissaan kyseenalaistettu, johtaa meidät edelleen kyseisen eläin-ihmisdikotomian ajatuksellisiin seurauksiin. Ihmisten ja muiden eläinten kohtelu voidaan kääntää hierarkisesti myös päälaelleen natsien tapaan. Niin sanotusti lajimme sisäpolitiikka ja ulkopolitiikka eivät ole missään järjellisessä suhteessa toisiinsa nyt, eivätkä olleet silloinkaan, ja argumentit koostuvat mielihalujen ja tekosyiden sotkusta niin nyt kuin koostuivat silloin. Käsitejärjestelmämme johtaa näet jatkuvasti kielen käyttäjää harhaan luomalla erityiskategorian ihmisyydestä. Siksi olen kirjoituksissani korostanut, että ihmisten suojelemisen kysymys ennen muuta on eläinsuojelukysymys, se on osa sitä. Kansallissosialisteille ihmiset muodostivat hyvin traditionaaliseen tapaan erillisen kategorian kaikista muista eläimistä, ja siksi heillä oli aivan erityislaatuinen logiikka myös ihmisten kohtelemiselle. En tee oikeutta kutsuessani sitä judeokristilliseksi erotteluksi, koska se lienee liki universaalisti antroposentrinen harha. Kielemme ikäänkuin pitää meitä itseämme universumin keskipisteenä edelleen siitä huolimatta, että nykyfysiikka tunnistaa eron. Uudistaaksemme ajattelumme meidän on pakko uudistaa kielemme.
Lisäksi jos Snyderin tulkintaan turvaudutaan, natseja ajoi hyvinkin linkolalainen ekologiakäsitys. Siinä ihminen on ylemmän periaatteen vuoksi uhrattavissa oleva resurssi tai eräissä tapauksissa jopa haittaeläin. Näin ollen Hitlerin ihmisvihalla oli ekologinen juonne. Mutta sekin tulisi erottaa tarkoittamastani eläinsuojelun kysymyksestä tai periaatteesta, sillä en välitä lainkaan ekologiasta kuin välinearvona yksilön suojelemiseksi. Minulle yksilö on suojeltava systeeminen yksikkö. Natseille se oli arjalainen ihminen, olipa se miten epämääräisesti määritelty ihmiskategoria hyvänsä.
Edellä muuten on nähtävissä syy, miksi en kauheasti innostu eläinsuojeluaatteen ja ympäristönsuojelun sotkemisesta keskenään, niin kuin esimerkiksi vihreässä liikkeessä joskin yhtä tiettyä liikettä paljon laajemminkin usein tehdään. Puolestani -periaatteellisessa mielessä- koko ekologia ja planeetta saavat palaa tuhkaksi, jos siitä huolimatta eläinyksilöt kyettäisiin pelastamaan ja antamaan niille hyvä elämä. Tietysti on matemaattinen tosiasia, ettei yksilön suojelu voi perustua geometriseen lisääntymiseen rajallisessa tilassa (ja uskoisin myös natsien ymmärtäneen sen). Itse asiassa villin luonnon kova elämä saa minut vahvasti epäilemään, ettei eläinsuojeluliikkeen tulisi argumentoida 'lajityypillisen elämän' puolesta niin kevyesti julkisissa kannanotoissaan. Darwin tunsi Malthusin kirjoitukset. Hänen tiedonintressinsä ei vain kohdistunut yhteiskuntateknologisesti. Muistan jossain nähneeni väitteen Darwinin rasismista. Sellaisissa väitteissä on valitettavasti vahva anakronistinen virittyneisyys, kun suurinpiirtein kaikki olivat Darwinin aikakaudella rasisteja, eikä asiassa nähty mitään ihmeellistä. Määrittävä seikka on, että Darwin vastusti orjuutta. Meille pitäisi olla samantekevää, vastustiko hän neekerien vai ihmisten orjuuttamista. Se että näin ei ole, paljastaa pikemminkin oman aikakautemme ajattelun heikkouksia.
Mmh, kadotinkohan jo kysymyksesi. Wade on oikeassa, harhailen ajatuksissani ja en ole lunastanut ketjun lupausta.
Jos kysymys todella olisi biologisesta lajiperusteisesta tavasta erotella organismit niiden keskinäisen lisääntymiskyvyn perusteella, niin erottelu voitaisiin ymmärtää. Vika on siinä, että ihminen sotkee edelliseen kaikkea mahdollista, ja kutsuu delfinologiaansa kosmisesti oikeaksi tavaksi ymmärtää Jeesus, jumalat, solipsismin ongelma ja kaikki muukin yksilölle ilmenevässä elämismaailmassa tärkeä. Tarkoittamani on varsin samankaltainen argumenttina sen kanssa, kuin että ihmisten rodulliset fenotyypit ja niiden kategorisointi eivät sinänsä ole ongelma, ellei niihin kokopäiväisesti liitettäisi mitä ihmeellisimpiä rotuhygieenisiä ja muita käsityksiä. Emme pysty siinä laajuudessa luottamaan ihmisen järkeen, ja sen piti olla sentään ominaisuus, joka erottaisi meidät perustavalla tavalla kaikista muista eläimistä. Näin muotoiltuna palataan takaisin kritiikkiin, jota ihmisjärkeen nojannut valistuksen projekti alkoi historiassa saada osakseen. Minulle se kritiikki on myös luonteeltaan yhteiskuntatieteellistä ja yhteiskuntatieteistä kumpuavaa.
-
Kansallissosialisteille ihmiset muodostivat hyvin traditionaaliseen tapaan erillisen kategorian kaikista muista eläimistä, ja siksi heillä oli aivan erityislaatuinen logiikka myös ihmisten kohtelemiselle. En tee oikeutta kutsuessani sitä judeokristilliseksi erotteluksi, koska se lienee liki universaalisti antroposentrinen harha. Kielemme ikäänkuin pitää meitä itseämme universumin keskipisteenä edelleen siitä huolimatta, että nykyfysiikka tunnistaa eron. Uudistaaksemme ajattelumme meidän on pakko uudistaa kielemme.
Yöpöydälläni on sattumoisin just tänä vuonna painettu Yuval Noah Harari:n Ihmisen lyhyt historia, 2016 (engl wikilinkki (https://en.wikipedia.org/wiki/Sapiens:_A_Brief_History_of_Humankind), suom.bazar-linkki (http://www.bazarforlag.fi/asema/sapiens-ihmisen-lyhyt-historia/6926)), joka kiinnittää historiakirjalle poikkeuksellisesti huomiota paljon myös eläinten moderniin kehnoon kohteluumme kuvien kanssa. (Pistää ilm. pääsyyksi kaiken tuotantomme teollistumisen, en ole vielä lukenut kirjaa läpi). Niin samoja tuttuja aiheita ja päätelmiäkin kuin täällä että vähän kuin sinulta olisi salaa käynyt kysymässä neuvoa. ;D
Erikoisinta tässä on se, että tämä Oxfordin tohtori opettaa Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa(!).
Kirjan lopussa Harari arvioi ihmisen lajina katoavan parissa tuhannessa vuodessa. Ehkä siksi että meidät syrjäyttää joku uusi kyborgilaji. Lukijana tässä tulee mieleen että jos emme saa etiikoitamme kuntoon ja toimintaan niin osamme oleva sama kuin nyt noiden teollisten tuotantoeläinten, sitten suden ja sitten dinojen (katoavat kartalta).
-
Olisi mielenkiintoista pohtia tapoja, joilla erottelu ihmisen ja eläimen välillä on tehty. Kuten yllä kirjoitin, yksi soppaa eniten hämmentävistä kuvauksista on Augustinuksen ajatus siitä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksee, jotta alku saataisiin maailmaan.
Arendt kirjoittaa (ja nyt simultaanitulkkaan itse, eli pahoitteluni, jos käännös vaikuttaa kankealta):
"Ulkomuodon ensisijaisuus kaikille eläville olennoille, joille maailma ilmenee moodissa tältä-se-näyttää-minulle on keskeistä aiheelle, jota tässä aiomme käsitellä - siis niille henkisille ominaisuuksille, joilla erotamme itsemme toisista eläinlajeista. Vaikka näissä ominaisuuksissa on suuria eroavaisuuksia, niille kaikille on yhteistä vetäytyminen maailmasta sellaisena kuin se ilmenee ja taivuttautuminen taaksepäin kohti Itseä."
Kun Arendt korostaa ulkomuodon ensisijaisuutta, hän kirjoittaa ihmisistä ja elämistä yhdessä, kaikki ovat "tietoisia olevia": "joille asiat ilmenevät, ja jotka vastaanottajina takaavat asioiden todellisuuden". Hän korostaa, että kartesiolainen Cogito me cogitare ergo sum on non sequitur, se mitä yleensä kutsumme tietoisuudeksi ei millään riitä luomaan sitä mitä todellisuudeksi kutsumme.
Hän kirjoittaa, että ihmisellä, kuten muilla toisilleen ilmenevillä lajeilla oleminen ja ilmeneminen ovat samanaikaisia; ja että toisille ilmenemisen ylitsepääsemätöntä faktaa vastaa jokaisen elävän halu tuoda itsensä julki, ts. näyttäytyä muille. Tämä vaikuttaa yhdistävän ihmistä ja eläintä.
Länkkäri tuppaa korostamaan tuota sisäisyyttään yli oman muille ilmenevän ulottuvuutensa; ja mahdollisesti korostaa muiden eläinten passiivista aistimaailmassa vellomista. "Pelkkä ulkokuori" vastaan "sisäinen totuus".
Arendt ei missään nimessä ole kiinnostunut eläimestä ja ihmisestä ja niiden rajankäynnistä - hän käsittelee nimenomaan sitä, mikä erottaa ihmiseläimen muista eläimistä. Ja nämä itseä kohti kurottumisen muodot ovat hänelle: ajatteleminen, tahtominen ja arvostelukyky. Mutta minusta hän kuitenkin purkaa sitä ihmisen taipumusta samaistaa itsensä johonkin ylimaalliseen ja sisäiseen - hän tuo ihmiset takaisin maan pinnalle, osaksi sitä samaa ilmenemien leikkiä, jota jokainen aistillinen eläin pelaa.
Hän oikeastaan sanoo, että kun ihminen kuvittelee olevansa erityinen, koska hänen totuutensa on eri paikassa kuin muilla eläimillä, hän todellisuudessa ei ole mitenkään erityinen, ja hänen totuutensa on lopulta samassa paikassa kuin koiran totuus, delfiinin totuus, tai sen vitun kirahvin totuus - toisten keskuudessa, havaitsemassa muita ja samalla antautuessa näiden muiden havaittavaksi.
Mutta jokainen eläin elää omassa maailmassaan, aistit poikkeavat toisistaan, ja prosessi, jonka kautta aistit auttavat ilmenevän muuttumaan tietoisuudeksi, poikkeaa lajista toiseen. Kun ihminen käy läpi tätä mentaalista prosessia, hänen aistitietonsa suodattuu mainittujen henkisten ominaisuuksien kautta: ihmisen ajatteleminen, tahtominen, ja arvostelukyky ovat kokemuksina voimakkaita ja tärkeitä.
-
MrKatin mainitsema Yuval Noah Harari ei ollut minulle entuudestaan tuttu, täytynee lisätä se listalleni. Waden toivomuksesta listaan muitakin teoksia -ne löytyvät varmasti oikeilla hakusanoilla kotimaisten yliopistokirjastojen hakupalveluista, ja en ole ehtinyt perehtyä niihin tai osaa kertoa niiden relevanssista tarkemmin. Kattavampaa hakua ulkomaisista palveluista en ole tehnyt. Luettelossa on nimikkeitä, jotka asiasanan perusteella kiinnostivat minua. Osa teoksista löytyy suomennettuna:
Ahmavaara, Yrjö: Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin
Ain('ae')s, Karsten: Euroopan historia, pimeyden aika: 1900-1945
Bernal, John Desmond: The Extension of Man: A History of Physics Before 1900
Beyerchen, Alan: Scientists Under Hitler
Cornwell, John: Hitler's Scientists
Dupaquier, J. (useita kirjoittajia): Malthus Past and Present
Gould, Stephen Jay: The Hedgehog, The Fox and The Magister's Pox: Mending The Gap Between Science and The Humanities
Graham, Loren: Science and The Soviet Social Order
Gylling, Heta; Niiniluoto, Ilkka; Vilkko, Risto: Syy
Helminen, Katri (väitöskirja): Eläinlääkärikunnan puolesta taistellen: Rainer Stenius toimijana... vuosina 1918-1951
Kuhn, Thomas: The Copernican Revolution: Planetary Astronomy in The Development of Western Thought
Kusch, Martin: Tiedon kerrostumat: Michel Foucault'n tieteentutkimuksen lähtökohdat
Mirowski, Phillip: Against Mechanism: Protecting Economics from Science
Muir, Simo; Salomaa, Ilona: Hyljättiin outouden vuoksi: Israel Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö
Richter, Maurice: The Autonomy of Science, a Historical and Comparative Analysis
Rom, Harre: Pavlov's Dogs and Schrödinger's Cat
Russell, Colin: Science and Social Change 1700-1900
Sarmaja, Heikki: Kuka keksi luonnonvalinnan
Sewell, Dennis: The Political Gene: How Darwin's Ideas Changed Politics
Tommila, Päiviö: Suomen tieteen historia 1, tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle
Wallace, William: Causality and Scientific Explanation 2, Classical and Contemporary Science
Lista ei ole suinkaan täydellinen ja se on laadittu nopeasti, esimerkiksi olen kiinnostunut Foucault'n teksteistä laajemmin ymmärtääkseni paremmin hänen asemaansa tietämisen kehitystä koskevissa tutkimuksissa, ja Kuschin teos ei ole läheskään ainoa aihetta käsittelevä. Toisaalta tuskin tulen lukeneeksi listan kirjoja kokonaisuudessaan, vaan etsiäkseni sieltä taustamateriaalia, lähteitä ja yleisemmin heuristista apua. Israel Jakob Schurrin tapausta käsittelevä teos taas ei välttämättä liity aiheeseen kuin laveasti määriteltynä, mutta poimin sen mukaan puhtaasti kuriositeettina.
Schur kirjoitti uskonnonhistorian ja kansatieteen alaan kuuluneen saksankielisen väitöskirjan Wesen und Motive der Beschneidung im Licht der alttestamentlichen Quellen und der Völkerkunde, joka käsitteli nimensä mukaisesti ympärileikkauksen olemusta ja vaikuttimia Vanhan testamentin lähteiden ja kansatieteen valossa.[5] Esitarkastajat hyväksyivät väitöskirjan, ja väitöstilaisuus järjestettiin vuonna 1937. Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellinen osasto kuitenkin hylkäsi väitöskirjan.[2][6] Hylkäämisen muodolliseksi syyksi esitettiin kielivirheet.
Helsingin yliopisto selvitti Schurin väitöskirjan tapauksen mahdollista kunnianpalautusta varten. Asian uudelleen tutkimista esitti Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Juha Manninen. Schurin tapaus nousi otsikoihin vuonna 2007, kun hänen elämäänsä tutkinut Simo Muir kirjoitti tapauksesta Historiallisessa Aikakauskirjassa.[7] Muirin mukaan väitöskirjan hylkäämisen takana voi nähdä antisemitistisiä syitä. Muir lisäsi, että hylkäykseen saattoivat vaikuttaa taustalla myös monet muut tuon ajan tiedeyhteisön kiistat: kiistat oikeistolaisten teologien sekä liberaalien kirkko- ja uskontokriittisten westermarckilaisten välillä, ruotsin ja suomen kieliriidan sekä erilaiset henkilökiistat.[3][8] Asiaa tutkineen työryhmän mielestä väitöskirja hylättiin tieteellisen laadun vuoksi eikä antisemitistisiä syitä ollut. Ainoastaan yksi kielentarkastuslausunto oli osittain juutalaisvastaisesti asenteellinen.[9] Juha Manninen on myöhemmin käsitellyt myös väitöskirjan sisältöä, joka on uskonnolliselta kannalta sangen radikaali: ympärileikkaus tulkitaan uhriksi yön demoneille.[10]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Israel_Schur
Lisättäköön, että otsikkonsa puolesta varsin olennainen aihetta käsittelevä kirja näyttäisi olevan Erica Fudgen Perceiving Animals: Humans and Beasts in Early Modern English Culture (http://www.amazon.com/Perceiving-Animals-Humans-English-Culture/dp/0252070682). Se kuuluu ilman muuta lukulistalleni.
-
(Seuraavassa ei ole viitteitä, saatan lisätä ne myöhemmin)
On syytä avata kielikäsitystäni, koska olen viitannut toistuvasti eläimen ja ihmisen dikotomiaan. Taustani ei ole lingvistiikassa sinänsä. Perustan paljon Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan, jossa Wittgenstein paitsi eksplisiittisesti kieltää kielen ilmausten vastaavan todellisuuden objekteja, myös havainnollistaa ilmauksen tarkkuuden ongelmaa. Wittgenstein vertaa kieltä kaupunkiin, joka on rakentunut eri aikakausina laadituista osista, puistoista, arkkitehtuurista ja sen päälle laadituista uudemmista rakennussuunnitelmista. Sen merkitykset ikäänkuin rakentuvat kerroksellisesti niin, että uudemmat osat tulevat aikaisemman yhteyteen:
(Haen lainauksen tähän)
Yleensä kielen symboleilla ymmärretään olevan merkitys, mutta harvemmin mainitaan kielen ilmauksellisuuden perustuvan ei vain merkitykseen vaan representaation representaation. Merkitys ei synny suhteesta sitä vastaavaan todellisuuden objektiin, vaan suhteessa ympäröivään merkkien järjestelmään. Siksi kielellisissä ilmauksissa on mukana kontekstuaalisuus: lapsen opetellessa sanoja hän ymmärtää jo kielipelin säännöt kysyessään, 'mikä tämä on'. Hänellä on siis mukana esiymmärrys, että kyseessä on kielen merkki, jota hän itse asiassa kysyy, ja että sen lajisia merkkejä voidaan käyttää kysymällä, mitä ne ovat. Hän tekee käsitteellisiä erotteluja. Mutta on puhtaasti sopimuksenvaraista sanoa, että todellisuus rakentuisi noiden merkkien kuvaamien erojen mukaisesti. Wittgenstein käyttää esimerkkinä värejä. Ne voidaan tunnistaa toisistaan eroavuuden perusteella, joskaan niillä ei ole väriasteikossa toisistaan katkaisevaa rajapintaa kuin korkeintaan tavassamme tunnistaa eristämiämme hahmoja katkeamattomasta, liukuvasta skaalasta. Tässä mielessä eläimen ja ihmisen dikotomia ei ole suinkaan ainoa, joka rakentuu poliittisesti. Vastaava on uskovaisen ja vääräuskoisen välinen ero. Islamin kosmologiassa maailma jakautuu dar-al-islam'iin (islamilaiseen maailman) ja dar-al-harab'iin (sodassa oleva maailma). Voidaan toki sanoa, että tarkastelun kannalta esimerkki olisi kehno, koska erottelu ei perustu rotuun tai lajiin. Olennaista onkin nähdä, että mikä tahansa erottelu on mahdollista laatia kvalioiden pohjalta, ja kvaliat itsessään. Delfinologia voidaan laatia opiksi delfiineistä ja kristologia opiksi kristinuskon Messiaasta. Periaatteessa sillä ei kuvittelisi olevan itsenäistä merkitystä tehtäessä arvostelmia, paitsi että sillä yhä uudelleen ja uudelleen on:
ISIS bears the closest resemblance to, in fact it looks like a carbon copy, of the Kharijites of the seventh century, especially its radical branch, the Azraqites, followers of Nafi al-Azraq. Azraqites were the first in Islamic history to terrorize the populace with horrendous, violent acts and were the first to make a distinction between true Muslims versus nominal Muslims. That they were the first "terrorists" of Islam and the first to make such a distinction is not at all a coincidence as the latter induced the former.
Needless to say, Azraqites considered themselves the only true believers within the entire Muslim world of the time, and their camp was the adobe of Islam. Whoever remained outside their camp and did not submit to their view was only nominally Muslim, and those Muslims, living within the Muslim community, threatened the purity of Islam. Kharijites drove this distinction from the Quranic dichotomy of "mumin" versus "kafir," or believer versus unbeliever, but they corrupted the inner structure of these concepts and flawed their etymological meanings.
http://www.dailysabah.com/op-ed/2015/01/04/what-linear-logic-misses-outaboutisis-and-why-that-matters-to-europe
Toisin kuin artikkelissa lausutaan, tällaisilla sopimuksenvaraisuuksilla ei kuitenkaan ole todellista tai alkuperäistä etymologista merkitystä (sitä paitsi seitsemäs vuosisata ei ajallisesti sijoitu kovin kauas Muhammedin omasta kaudesta) sen enempää kuin ihmisyydellä, joka oli suuresti toisenlainen merkityssisällöltään ennen ja jälkeen luonnonhistoriassa tehtyjä läpimurtoja 1800-luvulla. Emme voi vain olettaa sanalle alkuperäistä merkitystä. Itse asiassa Aristoteleen lausuma ihmisestä poliittisena eläimenä vahvistaa sen, että suuriakin muutoksia sisältyy näennäisesti samoihin kielen kenttiin, joiden historian unohtaminen merkitsee aiemmin kuvailemastani orgaanisesta kielikäsityksestä luopumista. Edellisessä artikkelissa pakeneminen sanan alkuperäiseen etymologiaan aiheuttaa samalla poliittisen uhan. Emme voi yksiselitteisesti sanoa, että jonkin sanan alkuperäinen merkitys olisi puhdas, tai ettei kafiiri olisi aidosti derogatiivi Koraanin kokoamisen aikaan. Toisekseen teemme anakronisen ja tiedollisen erehdyksen, jos käytämme ihmistä jossain vanhemmassa merkityksessään, ja erehdys on tällöin luonteeltaan praksikseen liittyvä pikemmin kuin tiedollinen. Aristoteleen filosofiassa ihmisellä oli yksilöön sisältyvä teleologinen merkitys. Kuten luonnonvalintateorian ilmaantuessa mukaan havaitaan, poliittista taistelua käytiin kentällä, jolla ihmisyyden teleologia murtui. Luonnonvalintateoriaa käsiteltiin Malthusin esittämien teesien tapaan ikäänkuin ne olisivat teleologisia, siis kantaisivat sisässään tendenssiä poliittisten valintojen olemuksesta. Ei minua vaivaa vielä se, jos päätämme jaotella kielellisesti olennot neekereihin, ihmisiin ja eläimiin, mutta silloin kun teemme niin, laadimme erään kosmologisen kartan. Kun termeiltä puuttuu niiden 'puhdas' merkitys, se projisoidaan niihin. Wittgensteiniin viitatakseni tulisi ylipäänsä kyseenalaistaa, missä määrin luonnollisen kielen ilmauksilla on puhdas merkitys. Kritiikkini kohdistuu siihen tosiasiaan, että jaoteltaessa ihmiset ja eläimet kahteen kategoriaan pyyhitään pois toistasataa vuotta erityistieteellisiä oivalluksia, jotka muuten erottaisivat 2000-luvun oppineen ihmisen ja 1700-luvun oppineen ihmisen kosmologista käsitystä toisistaan.
-
Luonnontieteellisesti suuntautuneena oli kova pala tunnustaa värit vain ihmisen mielessä oleviksi. Daniel Dennett:n Tietoisuuden selitys (Consciousness Explained) herätti minut tuohon.
Wittgensteinilaista poliittista kieliselitystä en nyt silti ihan sellaisenaan haluaisi niellä. Joillakin naisilla (12%) on (geneettisesti mitattavissakin oleva) 4-värinäkö (Tetrachromacy: BBC: Women with super human vision (http://www.bbc.com/future/story/20140905-the-women-with-super-human-vision)). Niille ei ole välttämättä virallista poliittista nimeä. Sukulaismiehen ex oli töissä kangaskaupassa ja tuli jotain kiistaa, kun hän näki tietyt kankaat eri värisinä/sävyisinä, muut näki aivan prikulleen samana. BBC-linkin taiteilija Antico voi ilmaista ne värit sanojen sijasta pensselillään. Eli havaintojen takana on myös geeni ja todelliset spektraaliset erot eikä vain kieli.
Harare:n Sapiens Ihmisen lyhyt historia saa taas aivoni nyrjähtämään kun hän pistää tasa-arvon, ihmis/eläinoikeudet, laki-ja oikeusjärjestelmän, rahan, valtion jne "juridisina fiktioina" fiktioiden, myyttien, astiaan. Kyllähän minä jo Niiniluodostakin aikoinaan luin Popperin maailma 3:sta (ja 2:sta). Mutta haukon happea koska se on Hararella samassa astiassa uskontojen, kuten islamin jne kanssa. Ja Harare hiukan kärjistäen ja mutkia oikoen nimittää niitä kaikkia ihmisen mielikuvituksen tuotteeksi. (Ehkä siksi täräyttää pahasti koska uskovat/denialistit on minulle käyttäneet halveksimistaan tieteistä noita nimityksiä (myytti, fiktio ja mielikuvitus), eli haukkumasanana). Ei hän pahalla ja halveksuen vaan että niillä on tai ollut käyttöarvoa: saivat/saavat laajat ihmiset toimimaan yhdessä, puhaltamaan samaan hiileen kun ihmisiä n>150. Johon ei eläimet pysty, kun ei niillä näitä abstrakteja ajatusrakennelmia ole.
Mutta jos fiktio on väärä tai aiheuttaa ongelmia se on korvattava toisella "fiktiolla", sanoo Harare. Inhottava ajatus että etiikka, tiede jne on vain "fiktiota" eikä etusijaa uskonnon tai humbuugin kanssa. Mutta kenttähavainnot vähän viittaa että skeptikoiden objektiivisinkin tiedetuputus tai humanistien parhainkin hyväntahtoisin ihmisoikeustyrkytys näyttäytyy toisille uskonnonomaisena propagoitavana käännyttämisenä, eli perin vihamielisenä tekona.
-
On syytä avata kielikäsitystäni, koska olen viitannut toistuvasti eläimen ja ihmisen dikotomiaan. Taustani ei ole lingvistiikassa sinänsä. Perustan paljon Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan, jossa Wittgenstein paitsi eksplisiittisesti kieltää kielen ilmausten vastaavan todellisuuden objekteja, myös havainnollistaa ilmauksen tarkkuuden ongelmaa. Wittgenstein vertaa kieltä kaupunkiin, joka on rakentunut eri aikakausina laadituista osista, puistoista, arkkitehtuurista ja sen päälle laadituista uudemmista rakennussuunnitelmista. Sen merkitykset ikäänkuin rakentuvat kerroksellisesti niin, että uudemmat osat tulevat aikaisemman yhteyteen:
(Haen lainauksen tähän)
Yleensä kielen symboleilla ymmärretään olevan merkitys, mutta harvemmin mainitaan kielen ilmauksellisuuden perustuvan ei vain merkitykseen vaan representaation representaation. Merkitys ei synny suhteesta sitä vastaavaan todellisuuden objektiin, vaan suhteessa ympäröivään merkkien järjestelmään.
Tiedän että toisaalla paneuduttiin Wittgensteiniin jo melko paljon; mutta samalla tunnustan unohtaneeni jo paljon.
Miten huomautus siitä, kuinka "merkitys ei synny suhteesta sitä vastaavaan todellisuuden objektiin, vaan suhteessa ympäröivään merkkien järjestelmään", vertautuu nietzscheläiseen ajatukseen filosofiasta syvällisenä filologiana.
Foucaultin mukaan (1998, 41; 45) 1800-luku, ja nimenomaan Nietzsche, Marx ja Freud, loivat uuden kielellisen tulkintatekniikan läntiseen ajatteluun; tekniikan, jonka kautta kielen epäily (sanooko kieli todella sen mitä sanoo, saattaako kieli ylittää verbaalisen muotonsa) sai länsimaisen ajattelun shokkitilaan.
Kaikkien kolmen mukaan merkkien tulkinta on aina keskeneräistä, se ei voi paljastaa mitään alkuperäistä todellisuutta, koska sellaista ei ole. Nietzsche kirjoitti: "Voisipa kerrassaan kuulua olemassaolon peruslaatuun, ihminen, tullessaan sen täysin tietämään, tuhoutuisi."
Foucault tuntui ajattelevan, että Nietzschen sekoaminen Torinossa kuvastaa tällaisen "olemisen totuuden" löytymistä - tässä totuudessa ei ole kyse siitä, miten merkki tulkitaan totuudenmukaisesti, vaan tulkitsijan ja tulkittavan romahtamisesta toisiinsa.
Kielen tulkitsija ei paljasta merkin uinuvaa totuutta, vaan hän julistaa tulkinnan, ja että jokaisen tulkinnan tarkoituksena on peittää [jokin aikaisempi tulkinta] (1998, 55).
Näin voi ajatella että totuudessa on aina osa uutta suhteessa aikaisemmin vallinneeseen käsitykseen; osa tietoista unohdusta siitä, että totuus on väkivaltaisesti unohtanut jotain varhaisempaa; mutta myös osa tästä edeltäneestä totuudesta. Samoin kuin kielen kaupungissa on ajallisia kerrostumia, kaikkein keskeisimpänä vanha kaupunki hyvin epärationaalisine (näkökulmastamme) rakennuskaavoineen. Mutta osa rakennuksista on revitty irti juurineen, osa kivijalkaan saakka, jotta olisi mahdollista rakentaa vanhalle perustalle uusi rakennus.
Noh, joka tapauksessa. Foucault on maailman viitatuimpia yhteiskuntatieteilijöitä, ellei viitatuin. Ja hän katsoi olevansa yksiselitteisesti nietzscheläinen. Tässä mielessä on toki oletettava, että oletus kielen merkityksellisyydestä ei ole täysin jumiutunut oletukseen merkin todellisesta merkityksestä - vaan nimenomaan "suhteessa ympäröivien merkkien järjestelmään".
---
Ihminen vain (luonnostaan) kaipaa vakautta, helppoja merkityksiä, paikalleen lukittautuneita ja lukitettuja merkityksiä. Vaikka nietzscheläisittäin voidaan sanoa, että on vain totuuden tekemä taikatemppu (väkivaltainen sellainen) sanoa että joku tällainen merkitys on totuus (ei pelkkä tulkinta); on hankala saada ihmiset tunnustamaan lukittujen totuuksien kontingenssi. Tällainen vaatimus on jopa kohtuutonta - itse asiassa, minulle politiikka laajemmassa mittakaavassa on jatkuvaa taistelua siitä, mikä merkitys on lukittuna ja mikä merkitys avoin (politisoitu).
EDIT. Unohdin laittaa loppuun lähteen:
Foucault, Michel: "Nietzsche, Freud ja Marx". Teoksessa: Foucault/Nietzsche. Tutkijaliitto. Helsinki, 1998.
-
Ai, mitä kielellistä herkuttelua! Joku rajoittuneempi saattaisi sanoa, että sorrut runouteen. Vaan runoutta ei sovi aliarvioida ilmaisemaan sellaista, johon muut kielen käyttämisen tyypit eivät ajoittain sovellu. Nietzscheä on solvattu aika ajoin pikemmin runoilijaksi kuin filosofiksi, mutta yhtä hyvin voitaisiin Wittgensteinin moitetta mukaillen solvata monen runoilijan tekeytymistä filosofiksi. Kielen tarkkuuden vaade ei tarkoitakaan, että ilmaus sisältäisi merkityksensä, koska niin ei voi olla. Wittgenstein vertaa asiaa käskyyn: 'seiso tässä!' Ehkä nuo kaksi seisovat torilla, ja käskyn tarkoitus on, että toinen odottaisi ja seisoisi torilla, vai pitäisikö hänen seistä juuri siinä kohdin, missä nyt on? Mikä olisi ymmärrettävä oikeaksi tarkkuudeksi, jotta 'tässä' olisi tulkittu oikein? Ongelma vaikuttaa tietenkin näennäiseltä, ja ehkä tässä tapauksessa on sitä. Mutta ongelma on ongelma vain filosofeille, ei kielen käyttäjälle. Riittävä tarkkuus tarkoittaisi siis, että ilmauksen sanonut tulee ymmärretyksi. Sitä kautta Wittgenstein jatkaa kysymällä, mitä sitten ymmärtämisellä tarkoitetaan. Oikeastaan Filosofisten Tutkimusten tekniikkana lukijalle on ikään kuin näyttää, miten kieltä käytetään, ja mitä ansoja ja väärinkäsityksiin juurtuneita asenteita siihen liittyy.
Foucault'n ja Nietzschen kannalta paradoksaalista on, miten he kielellisesti tulkitsevat ihmiskunnan menneisyyttä ja pyrkivät lausumaan siten jotain yleispätevämpää (myös Foucault'ia on kritisoitu kielellisestä leikittelystä). Ei liene sattumaa, että Wittgenstein suhtautui historian tulkitsemiseen jonkinlaisena spekulointina, jolla on niukalti arvoa. Silti hän luki Oswald Spengleriä (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Decline_of_the_West), jonka kertoi vaikuttaneen ajatteluunsa! Meillä on siis liuta totuudenetsijöitä -tai ehkä pitäisi mieluummin sanoa totuudensärkijöitä- jotka hyödyntävät historiaa, ja yhtä aikaa haukkuvat sitä spekulaatioksi. Edellinen on myös minun dilemmani. Tarvitsen tarkastelussani historiallista aineistoa, ja tunnistan toisaalta metodologisen pelkoni aineistojani kohtaan. Silti minulla on hillitön tarve lausua väittämiä 1800-luvun käsitteellisestä murroksesta, kuten olette varmaan huomanneet. Tästä on hyvä jatkaa.
Taisin unohtaa mainita, että Wittgenstein kyllä luki runoutta joskus silloinkin, kun häneltä odotettiin salissa luentoa filosofiasta. En tiedä onko se vain vaikutelmani, kun sanon nykyfilosofien ja poliitikkojen olevan nössöjä. Kaikille on tullut niin tärkeäksi tulla ymmärretyksi sopivalla tavalla oikein, ettei kenelläkään ole mitään merkittävää sanottavaa. Ne loput, jotka eivät välitä yleisön mielteistä, eivät yleisesti tunnu osaavan puhua.
http://www.critical-theory.com/5-facts-about-nietzsche/
-
Minua on mietityttänyt rasismin historia. Nyt tulee siis huomioida käsitteen ajallisuus. Modernin rasismin idea, jos niin saa sanoa, syntyy vasta 1900-luvun vaihteessa. Esimerkiksi antiikissa ksenofobian perusteet saattoivat hyvinkin olla varsin toisenlaiset. Olen välttänyt laajentamasta aihetta entisestään, vaan otetaan nyt seuraava mukaan:
There’s a recent book by Ben Isaac, The Invention of Racism in Classical Antiquity, which claims to have identified if not racism, then at least “proto-racism” in the ancient world. Isaac insists (as do most serious analysts) that racism goes beyond casual xenophobia. It is a deterministic ideology, which sees some groups as unalterably inferior, thanks to natural or inherited characteristics. In modern society, the key natural characteristic has been skin colour.
Not so in the ancient world. But Isaac thinks he can identify something similarly deterministic (and so racist) in other, quite different, natural factors. For him, the ancients were not colour-prejudiced; instead they were geographical and environmental determinists. To over-simplify a bit, he charges the Greeks and Romans with being “proto-racists” in the sense that they believed that the characteristics which certain races derived from their (inferior) environment and from the climate in which they lived – the rain and fog of Northern Europe, for example -- were fixed and irreversibly inferior.
http://timesonline.typepad.com/dons_life/2007/01/racism_in_greec.html
Artikkelin kirjoittaja ei sanojensa mukaan aivan usko Isaacin argumenttia, enkä minäkään ole kyseistä kirjaa lukenut. Yksi hyvä peruste puhuu sen puolesta: maailmankäsitys pohjautui eri tavalla teleologiseen ajatukseen ilmiöiden laadusta. Siksi ei ole mitään kummallista antiikin tiedollisessa ympäristössä arvella ilmanalaa syyksi kansojen erilaisuuteen. Itse asiassa olen aivan vakuuttunut, että olen nähnyt samankaltaisia ilmaisuja ilmanalan ja kansanluonteen yhteydestä paljon myöhemmältä ajalta. Vaikeus seurata sellaisia keskusteluja on jo siinä, että sekoitamme aikoinaan rationaalisesti käydyt väittelyt magian harjoittamiseen, ja samaa logiikkaa noudattaen meidän aikalaiset julkiset kiistakysymyksemme keskittyvät pitkälti taikauskosta keskustelemiseen, johon kukin tuo omat taikauskonsa mukanaan, vaikka pidämme noita väittelyitä 'rationaalisina'. Jos ilkeilisimme, sanoisimme tiedon olevan hyvin perusteltu tosi ennakkoluulo. Siksi on kiinnostavaa kysyä, mitkä olivat tiedolliset reunaehdot antiikissa, valistusajan euroopassa... teollistumisen aikakaudella. Nuo reunaehdot tietenkin vaihtelevat, mikäli seurataan yksilöhistoriaa. Pitäisi kysyä Foucault'n tapaan tuon tiedon tai taikauskon strategisia ilmentymiä. Ptolemaioksella antroposentrinen maailmankäsitys saa hyvin konkreettisen vastineensa:
In general in the ancient world you see two interlocking ideas. The first is "people who look like us" vs "everybody else." If you read Ptolomy's Tetrabiblos, he talks about the planetary influences on other peoples of the world and concludes that Alexandria is the place with the best people because it is in the middle of the world. You see similar views in the Rig Veda, and arguably in some early Scandinavian poetry as well. Often however, looks are used as a general proxy for cultural judgements (as is the case with racism today). ...
Works Cited:
Anonymous. "Rigsthula" (from the Poetic Edda)
Cicero. "The Republic"
Dumezil, Georges. "The Gods of the Ancient Northmen."
Jones, Gwyn. "The Vikings"
Ptolome. "Tetrabiblos"
Roesdahl, Else. "The Vikings"
Strassler, Robert B (ed) "The Landmark Herodotus," the appendix on Solon's reforms
Tacitus. "Germania"
Polome, Edgar (ed), "Indo-European Religion After Dumezil," particularly N. J. Allen's essay on fourth function theories.
https://www.reddit.com/r/AskHistorians/comments/17r3o2/racism_in_the_ancient_world/
Alexandrialaiset ovat siis maailman paras kansa, koska he onnekseen ovat syntyneet koko kosmoksen keskelle, ja mikä onnekkainta, Ptolemaios voi puhua häntä kohdanneesta huimasta sattumasta omasta puolestaan. Teesejäni tukeva yhtymäkohta on, että kirjoittajan mukaan maantieteellinen kosmologia yhdistyi antiikissa vierauden ja tuttuuden kanssa, että näillä ideoilla on tiettyä konvergenssia. Paheksunta Kopernikusta kohtaan johtui aikalaisten loukatusta egosta, jonka paikka maailmankaikkeudessa tuli kyseenalaistetuksi. Tuo loukkaus meni paljon pelkkää maantieteellistä mittausta syvemmälle, metafysiikkaan. Nimellisesti kyse oli toki kristillisen teologian opillisesta sisällöstä, joskin ennen muuta sen perusteista, jota voidaan kutsua luonnolliseksi asenteeksi*. En muista, onko termi jonkun tietyn tutkijan lanseeraama, kenties Husserlin (https://en.wikipedia.org/wiki/Edmund_Husserl). Tehdäkseni analogian käsitteisiin, vieras ja outo on tällöin uhkaava, koska ne uhkaavat käsitteellistä järjestystä. Ihmistä ei niinkään ymmärretä missään tieteellisen totuuden valossa, vaan sille lankeavan totuttuudensa kautta.
Saan olla kiitollinen linkkini keskustelijoille siitä, että ovat sisällyttäneet lähteensä mukaan. Jos asia kiinnostaa, suosittelen lukemaan läpi linkin päätekstin alla käydyn keskustelun (Yhtymäkohtana suomalaiseen keskusteluun siellä käsiteltiin myös saamelaisten historiaa).
And, besides, those ancestors of ours had to deal with genuine Gauls bred in their own land; these are degenerates, a mongrel race, truly what they are called - Gallograeci. Just as in the case of fruits and cattle, the seed is not so effective in keeping up the strain as the nature of the soil and climate in which they are reared are in changing it.
http://mcadams.posc.mu.edu/txt/ah/Livy/Livy38.html
(Livy's History of Rome: Book 38)
* Toisin kuin nykyään usein halutaan arvostella, tuon ajan ihmiset eivät suinkaan olleet missään erityisessä mielessä hölmömpiä kuin meidän aikamme ihmiset. Siten käsitys maasta kaikkeuden keskellä oli tuosta näkökulmasta looginen, ymmärrettävä ja luonnostaan uskottavampikin kuin nykyinen heliosentrinen malli.
Lisäys: En malta millään olla laittamatta tätä upeasti artikuloitua valitusta toisesta linkistäni:
...So with histories of racism: you are given the ‘precursors’ (Aristotle, some quotes from the tragedies, whatever), and then you get the ‘moderns’. And people say the moderns is ‘scientific’ compared to the imprecise, intuitive, older lot, forgetting that this is the history of a Crap Idea, & should work rather differently: how can the old people only be imprecisely talking out of their arse, and the new ones scientifically so? Ah, you complain, ‘of course there is a fundamental distinction between a useless quinquereme and a useless hovercraft, one fails to work with the aid of slave/oar power and other fails to function by means of a big farty rubberized cushion’. The exegetes don’t realise they are supposed to be writing a slightly tricky book about why this idea is actually shit, & wind up doing a Campaign for Real Racism (be more ideological, be less xenophobic, spend money on proper equipment).
Trap two is pretty trappy too: when race becomes A Bad Thing, it becomes impossible to observe in conversation that X’s hair is thicker, thinner, lighter, darker than Y’s and that Y’s eyes are bigger but his knees knobblier, even though this is apparent and requires accounting for precisely so that unwarranted significance is unattached to it. But the accounting is consigned to Scientific Non-Racists & (pace postblogger’s laudable attempts to vault the Two Cultures divide) enacted behind the rood screen in non-vernacular tongue. Because some false accounts of difference were legitimized, and this was seen to have horrible consequences, any discussion of physical difference true or false was anathematized in the humanities. As a linguist, by contrast, I’m not just allowed but practically obliged to provide explanations of difference, that Romanian is a Latin language and not Slavic or Greek or Hungarian or Turkish & time spent erecting walls of difference is not merely not frowned upon but encouraged, even though it is based on the same false logic because really there is no such thing as a purely Latin language. So it’s obligatory to be different in some ways, but illegal in others. No wonder Jade Goody is confused by the way is she related to Jack Goody the Cambridge anthropologist? I’ve always wondered.
http://timesonline.typepad.com/dons_life/2007/01/racism_in_greec.html
-
Ennen sitä modernimpaa (1800-) 1900-luvun konseptia, jota kutsumme rasismiksi, oli orjuus. Mutta orjuutta on edelleen niissäkin yhteiskunnissa, joissa ei hyväksytä enää rasismia. Ainakin näin on, mikäli määrittelemme orjuuden nimenomaan omistusoikeudeksi elävään ja kärsimään kykenevään olentoon. Tarkalleen ottaen edellisen määritelmän puitteissa myös minä olen orjanomistaja.
-
Tämä seuraava on hiukan sivussa, melkein offtopic,(vai onko?). Itsellä on tarkoitus ollut tässä joskus aloittaa uusi ketju maailmanlopun uhista, joita on ehkä aliarvioitu syystä jonka googlasin nimenneeni vuosia sitten antrooppiseksi (stabiliteetti) harhaksi.
Jo vanhalla Näkökulmalla aloittelin tätä aihetta mutta jäi raakileeksi. Siinä ihmiskeskeinen näkökulmamme on minusta johtanut tilastolliseen harhaan ihmiskunnan eloonjäännin todennäköisyyksien arvioinnissa kosmisten/geologisten/ym luonnonuhkien edessä sekä älyllisen elämän yleisyysarvioissa.
-
Yuval Hararen kirjassa n. sivulla 240 on taas kova juttua tai väitettä, mutta uskontotieteilijöihin kuulemma nojaisi.
-Ennen maanviljelyä oli uskontona metsästäjä-keräilijöillä animismi ja ihminen oli tasa-arvoinen elukoiden kanssa.
(Tosiaan, shamaanit taisi pukeutuakin eläimiksi, kat huom). Uskonto oli paikallista eikä tehnyt lähetystyötä.
Kotielukoita ei ollut kuin kork. koira.
-Maanviljelyn aikakaudella oli yksi tai useita jumalia jotka ihmisen(sielun) kanssa nostivat ihmisen ja jumalat elukoiden
yläpuolelle, kotielukat olivat nyt omaisuutta ja omaisuuden kanssa ei neuvotella tasa-arvosta.
-
Laitan saman linkin, jonka laitoin haukkumakirjeeseeni (http://www.kapeanakokulma.fi/index.php?topic=45.msg616#new) (paitsi että tähän mennessä mahdollisen lukijan tulisi huomata, etten käytä 'natsia' haukkumasanana verratessani Christietä natsiksi, jos en suorastaan natsismin kanssa flirttailekaan) Chris Christiestä:
http://www.onegreenplanet.org/animalsandnature/do-liberals-and-conservatives-actually-agree-on-animal-rights/
Kysymys kuuluu -ja kysymys on hyvin, hyvin relevantti: miten suhtautuminen eläinsuojeluun muuttuu autoritääri-libertaari- tai oikeisto-vasemmisto-jaotteluun muutettuna? Onko vasemmiston oletettu eläinsuojelumyönteisyys osin optinen harha? Kulttuurinen harha? Voiko se olla kulttuurihistoriallinen harha? Kysymys on eräässä mielessä sosiologian peruskauraa, mikä ei valitettavasti tarkoita, että siihen on helppoa antaa oikeaa vastausta.
Jos näet oletamme, että oikeisto suhtautuu eläinsuojeluun kielteisesti psykologisen profiilinsa vuoksi, niin eläinsuojeluliike ei voi olla ottamatta sitä huomioon eräänlaisena lajipoliittisena, geneettisenä realiteettina. Jos toisaalta olemme taipuvaisia hylkäämään psykologisen l. sosiobiologisen selityskartan, tulemme lähestyneeksi historiallista selitysmallia vasemmiston ja oikeiston erkaantumisesta toisistaan kysymyksessä euroopan tiedepoliittisen katastrofin tuloksena. Käsissämme on eräänlainen tutkimusongelma, kaksi kilpailevaa selitystä. En osaa sanoa, onko asiaa pohdittu juurikaan. Virallisesti on kenties ajateltu, että eläinsuojelun ei tulisi identifioitua kumpaankaan pooliin, ja epävirallisesti on muita kertomuksia. Virallinen tutkimustieto ei ole toistaiseksi sattunut käsiini, mikäli sellaista on olemassa. Mitä luulette, onko olemassa poliittista karttaa, joka jakaa suhtautumisen eläimeen? Mikä sellainen jako voisi olla? Ekologinen-individuaali? Vai kenties ekologinen-tribaalinen? Entä klassisen mallin sisällä:
(https://www.politicalcompass.org/images/bothaxes.gif)
Seuraava ote kiinnosti:
Regarding on hypotheses of people becoming animal activists (https://books.google.fi/books?id=EHkMjpMFlWIC&pg=PA487&lpg=PA487&dq=where+are+all+right-wing+animal+protection+activism&source=bl&ots=q2XPW6Z1r6&sig=J4y1wCAxC06FjkagEux2dsu4otg&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwi8v5fYkLDLAhXEDxoKHW79Chc4ChDoAQhEMAU#v=onepage&q=where%20are%20all%20right-wing%20animal%20protection%20activism&f=false) (Knight, Sarah, Herzog, Harald: New Perspectives on Human-Animal Interactions: Theory, Policy and Research, 487, 493).
Poliittisen järjestelmän piirteet vaikuttavat ainakin seuraavan artikkelin mukaan ratkaisevasti:
The psychological associations of vegetarianism are more nuanced than has been previously theorized,” a research team led by Matthew Ruby of the University of British Columbia writes in the journal Appetite. “Although Western and Indian vegetarians arrived at the same moralized behavior, their motivations are based on very different moral principles.”
Ruby and his team note that, in the West, vegetarianism has been linked with “broadly liberal worldviews.” But they wondered whether this would hold true in India, where a much larger percentage of the population avoids meat. (According to estimates, 20 to 42 percent of Indians are vegetarians, compared to three percent of Americans and eight percent of Canadians.)
It’s no surprise that vegetarianism in India is strongly linked with respect for authority and in-group loyalty.
They conducted two studies to examine the psychological underpinnings of vegetarianism. The first featured 272 people recruited from Amazon’s Mechanical Turk: 159 from Europe or North America, and 113 from India.
After indicating whether or not they were a vegetarian, participants filled out a series of surveys measuring their attitudes regarding environmental preservation; animal welfare (including whether animals belong in zoos or circuses); and right-wing authoritarianism (such as the importance they place on obedience and respect). They also answered questions designed to indicate what values they hold most highly.
Among Westerners, vegetarians (compared to meat-eaters) were “more concerned about the impact of their daily food choices on the environment and on animal welfare, more concerned with general animal welfare, more strongly endorsed values of universalism, and less strongly endorsed right-wing authoritarianism,” the researchers report.
However, among Indians who responded to those same questions, there were no significant differences between vegetarians and non-vegetarians. The assumption that a vegetarian is more likely to have socially liberal attitudes holds true only in the West.
http://www.psmag.com/business-economics/varied-ethics-vegetarians-66575
Boldaus minun.
-
-Maanviljelyn aikakaudella oli yksi tai useita jumalia jotka ihmisen(sielun) kanssa nostivat ihmisen ja jumalat elukoiden
yläpuolelle, kotielukat olivat nyt omaisuutta ja omaisuuden kanssa ei neuvotella tasa-arvosta.
Väite on uskottava, koska sama ilmiö toistui eurooppalaisen imperialismin aikakaudella. Ksenofobia on ikiaikainen ilmiö, mutta eurooppalaisen rodun paremmuudesta tuli doktriini vasta 1700-1800-luvulla. Siihen yhdistyi joukko tieteellisiä, uskonnollisia ja poliittisia oppeja, mutta mustien orjuuttaminen piti rationalisoida käytännön ulkopuolelta tulevilla näkökohdilla. On tietysti paljon vaikeampi perustella itselleen vastustajansa olevan geneettisesti alapuolella silloin, kun hän on vähintään yhtä neuvokas (http://www.ancient-origins.net/ancient-places-africa/white-slaves-barbary-002171).
Olosuhteiden muutos heijastui olennaisella tavalla valkoisen miehen taakkana tunnettuun konseptiin, joka itsessään oli rasismin sävyttämä. Siis siihen, että eurooppalaisen sivistyneistön tehtävänä oli auttaa heitä rodullisesti alempiensa sivilisoimisessa.
-
Olen kytkenyt yhteen eläintensuojelun sen laajassa merkityksessä ja valistuksena tunnetun, 1700-luvun lopulla syntyvän yleisaatteen. Historian prosesseja ei tietenkään voi siististi irrottaa toisistaan. Kulttuurihistorioitsijat puhuvat totaalihistoriasta ideanaan tutkia kaikkea historiaa, pyrkimyksenä olla erottelematta toisistaan tärkeää ja ei-tärkeää. Historialliset tulkinnat ovat ikään kuin otoksia totaalihistoriasta, koska niiden valinta vaikuttaa syntyvään vaikutelmaan. Samoja aikakausia voidaan myös tulkita uudelleen, ja syntyvät tulkinnat vaikuttavat myöhemmin tuleviin tulkintoihin (Gadamer, H; Hermeneutiikka: ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa). Robert Musil kuvaili ajattelussa tapahtunutta muutosta 1800-luvulla seuraavasti:
Who can be interested any longer in that age-old idle talk about good and evil when it has been established that good and evil are not 'constants' at all, but 'functional values', so that the goodness of works depends on the historical circumstances, and the goodness of human beings on the psychotechnical skills with which their qualities are exploited? (Musil, R; Der Mann Ohne Eigenschaften)
Darwinin teorian voimallisuus tuli sen ei-teleologisesta formuloinnista, joka uhmasi aristotelista asioihin liitettyä telosta. Skolastiikassa aristotelinen oppi oli omaksuttu niin hyvin, että sellainen mekanistinen selitys koettiin uhaksi. Toisaalta Darwinin teoriaa myös luettiin teleologisesti. Esimerkiksi Herbert Spencer pyrki teoksessaan Data of Ethics muodostamaan teleologisesti värittyneen etiikan mallin silloisen tieteellisen tiedon valossa:
In it he begins by announcing the 'pressing need' for the establishment of rules of conduct on a scientific basis', because the advent of Darwinism had destroyed the old verities. 'Now that moral injunctions are losing the authority given by their supposed sacred origin', he says, 'the secularization of morals is becoming imperative'. Of course, Spencer thought he knew how to do this. (Rachels, J; Created from Animals: the Moral Implications of Darwinism, 64)
Waden aiemmin ilmaiseman pettymyksen mukaisesti olen kirjoittanut kovin vähän etiikasta. Mieluummin kirjoittaisinkin tapauksista, joissa ihmiset ovat luulleet kirjoittaneensa etiikasta. Ennakkoluulot ovat siksi niin hyödyllisiä, että niillä on loputon ihmisen käyttövoima. taustallaan, ja niiden kautta voidaan siksi periaattessa oppia paljon ihmisestä. Miksi sillä on sitten väliä eläintensuojelun pullonkaulojen ymmärtämiseksi? Juuri siksi: ihminen on laji, joka käyttää hegemonista valtaa. Koska ongelmasta ei ole mahdollista irrottautua, on ratkaisun saamiseksi manipuloitava itse ongelman aiheuttajaa, toisin sanoen meidän on ensin ymmärrettävä itseämme ja lajiamme vailla ennakkoluuloja. Siihen Nietzsche perusti metodinsa -sikäli kuin voidaan puhua metodista- ja nietzscheläisestä historian uudelleenarvioinnista saa myös Michel Foucault johtotähtensä. On tutkittava ei pelkästään Darwinin teoriaa, vaan miten hänen teoriansa ymmärrettiin -siis sitä miten ideat diffusoituvat kantautuessaan akatemian ulkopuolelle laajempiin yhteiskunnan piireihin.
Paljon haukutun Herbert Spencerin tarkoituksena tuskin oli sosiaalidarwinistisen liikkeen edistäminen, vaan siten hänet helposti jälkikäteen tuomitaan. Spencer elätteli ennakkoluuloa, että ihmisen evoluutiolla oli 'matalampi ja korkeampi kehitysaste'. Rachels jatkaa kirjassaan (64-65):
Ethics, Spencer said, could be defined as the area that 'has for its subject-matter that form which universal conduct assumes during the last stages of its evolution'. Our conduct, like everything else about us, has evolved; and Spencer assumed that as a result of this evolution humans have now achieved 'higher' forms of behaviour. Of course, this untroubled use of such notions as 'higher' and 'lower' was very un-Darwinian. Darwin would never have spoken of 'the last stage' of evolution, as though it were a process that terminates in some sort of final perfection. Spencer seems not to have understood, or at least he did not accept, Darwin's point that adaptations are not 'directed' to any particular end. There is no 'more evolved' or 'less evolved' in Darwinian theory; there are only different paths taken by different species, largely, but not entirely, in response to different environmental pressures. Natural selection is a process that, in principle, goes on forever, moving in no particular direction; it moves this way and that, eliminating some species and altering others, as environmental conditions change.
Vaikka meistä miten vaikuttaisi, että historialla on kehityksen suunta, on kyseessä tietty vanha ennakkoluulo, joka saa ilmenemismuotonsa pikemminkin aristotelisessa filosofiassa kuin darwinismissa sielun täydellistymisineen. Siinä mielessä sosiaalidarwinistinen ideologia oli aidosti uutta, että se yhdisti nuo kaksi keskenään erilaista ja yhteenliittymätöntä historiakäsitystä. Itse asiassa biologisesti ihminen on lajina muuttunut esihistoriallisista ajoistaan tuskin karvan verran tai kaksi. Foucault puhuu kurivallasta -hänen ajatuksensa mukaan 1800-luvulla valtasuhde yksilöön muuttuu sisäistetyksi niin, että yksilö alkaa kontrolloida itse itseään. Taustalla vallitsee hienovarainen kontrollikoneisto, joka rakentaa yksilöä vallitsevia normeja vastaavaksi.
-
Historian yksityiskohtien taju on se metodologisesti vaikein palikka. Se on vähän kuin kuvailisimme vastauksena kysymykseen, miten auto toimii, sanomalla sen päästelevän ääniä vruumvruum ja pyörivän eteenpäin. Vaikka se olisikin näennäisesti vastauksena oikea, ei vastaus kertoisi juurikaan kohteen anatomiasta (meillä ei olisi 'karttaa' siitä, enkä tarkoita vain tieteellisyyden kriteerit täyttävästä 'tieteen kartasta'). Kun puhumme ihmisen biologisperäisestä ja yhteiskunnallisesta, ympäristöstä omaksutusta causasta, ei oikeastaan mitään erottelua ole vielä tehty paitsi näennäisesti. Tämä on yhteiskuntatieteen -niin sanotun yhteiskuntatieteen- kova ongelma. Tätä ongelmaa kömpelösti joskin epäilemättä vilpittömin aikein lähestyivät sellaiset sosiobiologian nimet toisen maailmansodan jälkeen kuten Desmond Morris ja Edward Wilson. Diagnoosi voi alkaa vasta, kun ensin tunnistetaan väärät diagnoosit. Ne ovat hyödyllisiä, niiden avulla voidaan oppia jotain tutkittavasta ilmiöstä haarukoimalla, mitä se ei ole, mitä se ei pidä sisällään. Tietyssä mielessä voitaisiin sanoa, että historia on pitkälti väärinkäsitysten historiaa. Ellei näin olisi, tavoittelemamme olisi kerran pystytetty, ja me vain yrittäisimme etsiä reittiä takaisin menneeseen. Pidän sellaista ajatusta harhaisena.
Toisin sanoen: ellei mitään mallinnettua ratkaisua voida antaa, on ainakin mahdollista osoittaa virheelliset mallit virheellisiksi, tai on mahdollista osoittaa tarkemmin niiden käyttötarkoituksen rajat. Sitä ei voida pitää tieteenfilosofisesti täysin arvottomana projektina.
Jos siis ihmettelette, mitä varten jaarittelen, johtuu se haluttomuudestani hypätä yli vaiheita. Ongelmani koskee kiinteästi metodologiaa, enkä varmuudella tiedä miten etenisin siinä. Tutkimusongelman muotoilu ei ole siten täysin erillinen metodologiasta kuin joskus erheellisesti tulkitaan. Hämmästykseni siitä, miten yhä liki toistasataa vuotta Darwinin teoksen (ja kaikkien sitä tukevien todisteiden!) jälkeen lajimme on kielellisesti ja ajatuksellisesti täysin solmussa eläinten kohtelemisen oikeutuksesta, on luonteeltaan heuristista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Heuristiikka). Esimerkiksi pidän liki käsittämättömänä, että kristilliset instituutiot edelleen toimittavat meillä uskonnon virkaa, kun kaikki judeokristillisen tradition olettamat ja teesit on käännetty aikaa sitten nurinniskoin. Kristinuskon funktio näyttäisi irronneen täysin faktoista. Analogisesti sosiaalidarwinismin aatteellinen perintö irtosi heti evoluutiobiologian varhaisesta teoreettisesta sisällöstä, ja muodosti oman poliittisen funktionsa. Ikäänkuin tiede ja uskonto luovat rinnalleen välittömästi niistä irralliset pseudotieteen ja pseudouskonnon, siis niiden sosiaaliset reflektiot käsitteellisesti määritellystä sisällöstään. Samaan aikaan kielemme rakentuu edelleen ihmisen ja eläimen väärään dikotomiaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tiedon muodostumissa ja yhteiskunnassa sitten 1700-luvun lopun. Tulen välipäätelmään, joka koskee kieltä:
1) Tietyt* käsitteelliset rakenteet kielessä säilyvät ja vaikuttavat ajatteluun huolimatta niiden sisäisestä epäjohdonmukaisuudesta ja
2) toiset* käsitteelliset rakenteet syntyvät ja vaikuttavat ajatteluun huolimatta siitä, että ne ovat sisäisesti epäjohdonmukaisia.
*Mahdollisesti kyseeseen voisi tulla jokin yleistettävissä oleva kvaliansa termejä ja laajempia ilmaisun muotoja, joita käytetään käsitteellisessä mielessä epäjohdonmukaisesti. Se johtuu käyttöyhteyksien moninaisuudesta, joita ei voida palauttaa johdonmukaisesti itse termiin. Siitä seuraa käsitteellisen ykseyden näköharha. Olen käyttänyt aiemmin esimerkkinä sanaa 'inhimillinen', jolla on kaksoismerkitys sekä puolusteltaessa epäarvon laatinutta ('erehtyminen on inhimillistä') että ilmaistaessa tavoiteltavaa arvoa ('inhimillisyys vaatii, että...'), vaikka käytännöksi laadittu epäarvo ja tavoiteltava arvo olisivat ristiriidassa keskenään l. sanaa käytettäisiin funktionaalisen valheellisuuden täyttämiseen. Tällöin arkikieli on täysin ristiriidassa tieteeseen liitetyn totuudellisuuden vaatimuksen kanssa. Eläimen kielellinen käyttötarkoitus ei palaudukaan biologiaan tai etologiaan, vaan eläimen käyttöarvoon inhimillisen hyödyn välikappaleena ja absoluuttisen vallankäytön kohteena tuotantosuhteissa. Siten termi ei itse asiassa viittaa tavanomaisessa käytössään biologiseen eläimeen, vaan osana laajempaan valtapoliittiseen diskurssiin. Se on sanana hiukan samantyyppinen kuin 1800-luvun neekeri, joka tosin periaatteessa olisi ihminen, paitsi että näkökohtien vallitessa oli mielekkäämpää puhua neekereistä selkeän eron tekemiseksi. Sanan ongelmana ei toki ollutkaan, että se viittasi tummaihoisiin ihmisiin, ellemme pidä jotenkin ongelmallisena viitata ihmisiin, joilla on tumma iho. Edellisen logiikan mukaisesti eläin on moderni neekeri, ja siksi eläimen ja ihmisen dikotomiaan kajoamista pidetään kyseenalaisena tekona.
Dikotomiasta ei seuraa, että sarvikuonoja ei tulisi sekoittaa eläinten kategoriaan sen vuoksi, että niille on kehittynyt sarvi, tai ettei delfiinejä tulisi sekoittaa eläimiin siitä syystä, että ne kommunikoivat kaikuluotaimen kaltaisella tekniikalla. Asia on juuri päinvastoin: eurooppalaisen imperialismin aikakaudella ihmisen kategoria käsitti ennen muuta valkoihoiset eurooppalaiset, ja keskustelua käytiin pikemminkin afrikkalaisten oletettavasta ihmisyydestä tai rodullisesta lähisukulaisuudesta varsinaisiin ihmisiin, joita noiden 'villien' katsottiin läheisesti muistuttavan. Ihmisen poikkeuksellisuus kuuluu sille lajina, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että älyllisesti heikkolahjaisia ihmisiä tulisi kohdella eläiminä. Argumentti siis koskee lajia, mutta johtopäätökset yksilöitä**. Rachels kuvaa mainiossa kirjassaan (Rachels, James; Created from Animals: The Moral Implications of Darwinism) traditionaalisen moraalin luonnetta seuraavasti (97):
We can therefore see that Hume was both right and wrong. His point about the logical difference between factual and evaluative judgements may have been correct. But he was surely mistaken to think the point 'subverts all the vulgar systems of morality' - among which he included the moral system based on traditional religious ideas. Traditional morality is not subverted because in fact it never depended on taking the matching moral idea as a strict logical deduction from the image of God thesis or the rationality thesis.
Ei-eläimen määritelmä sisältää ei niin yllättäen kaikki ihmisen lajille ominaiset piirteet, ja jos se suinkin kävisi päinsä, tekisi niin peukaloineen päivineen. Käytäntöjen määrittyminen yksilöiden kohdalla ei tosiasiallisesti noudata noiden piirteiden puuttumista tai vaihtelua, vaan lajia. Siitä että argumentointi tosiasiallisesti ei noudata ominaisuuksia vaan lajia, seuraa muitakin ongelmia. Kognitiiviset tutkimukset ovat osoittaneet siat sosiaalisesti ja kognitiivisesti koiria herkistyneemmiksi eläimiksi, mutta siitä huolimatta siat ovat tuotantoeläimiä, ja toisin kuin koirat länsimaissa, niiden tehtävänä on luovuttaa ruumiinsa ihmisen ravinnoksi teuraseläimelle tyypillisissä olosuhteissa. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei meillä ole johdonmukaisuutta ihmis- ja ei-ihmiseläinten kohtelun suhteen, vaan meillä ei ole johdonmukaisuutta edes ei-ihmiseläinlajien välisessä kohtelussa. Se johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä: esitetty argumentti -ominaisuudet- ei ole tosiasiallinen kohtelun määrittävä seikka, vaan kohtelun määrittää ihmisen itsensä rakentama valtasuhde. Valtasuhde ihmislajin sisäisesti rakentuu konfliktien ja yhteistyön kautta, koska ihmisryhmät kykenevät pääsääntöisesti vastustamaan toistensa ylivaltaa ainakin jonkin verran, ja siitä seuraavia käytännön ongelmia kutsutaan politiikaksi. Tuotantoeläimet taas ovat n:nnen polven orjia, joiden vartalot on jalostettu lihan tuottamisen tarpeisiin, niillä ja niiden jälkipolvilla ei ole kuin objektiasema ruumiinjalostuksessa. Siinä mielessä ne ovat aidosti kirottuja, ja inhimillinen ratkaisu -mikäli sanaa sopii käyttää tässä yhteydessä- olisi lopettaa ne sukupuuttoon.
Mitä neekereihin tulee, olen täysin vakuuttunut, että sellainen kategoria voidaan rajaamalla luoda samaan tapaan, kuin rajaamalla luodaan kategoriat keltainen, punainen ja sininen. Se ettei olisi olemassa (tarpeeksi selkeästi rajattavaa) ryhmää ihmisiä, joita voitaisiin kutsua 'neekereiksi', ei ole lainkaan varsinainen ongelma tässä kohdin. Ongelma liittyy siihen, miten kielellisiä kategorioita tosiasiallisesti käytetään. Wittgenstein kehottaa luopumaan ennakkoluuloista, ja katsomaan (en muista alkuperäistä saksalaista sanaa, jota W. tässä kohdin käyttää) tilanteita, joissa kieltä käytetään, kielen tosiasiallisia yhteyksiä muuhun toimintaan.
**Vanhin tunnettu traditio aiheesta lienee abrahamilainen kehyskertomus ihmisen alkuperästä, joka jakautuu lähtien Aatamista ja Eevasta erilaisiin lahkoihin ja moraalisessa kentässä toisistaan poikkeaviin ryhmiin. Lajia ja sukulinjoja ei erotella toisistaan, minkä vuoksi Jumalan viha koituu kulloinkin eri sukupolvien ylitse yksilöiden rikkoessa Jahven käskyjä. Synnin ei tällöin ajatella rajoittuvan vain yksilöihin, vaan kulkeutuvan verenperintönä.
-
Seuraava ote on Erica Fudgen kirjasta, josta osa löytyy myös verkosta (https://books.google.fi/books?hl=fi&lr=&id=6jDc86Xv-1YC&oi=fnd&pg=PR8&dq=false+human+animal+dichotomy&ots=t9rQ0eywT6&sig=YYGtmiR7suRZUpvr9Bcolpbp0WE&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false):
But anthropocentrism and anthropomorphism are not merely issues within a theoretical space. They have practical applications. The destruction of humanity is not merely a deconstructive consept; it has real and painful results, something which David Clark makes clear in his reading of Emmanuel Levinas' 'The Name of a Dog, or Natural Rights'. Writing of his experience in Camp 1492 Levinas recalls that he and his fellow Jews were 'subhuman, a gang of apes' in the eyes of the Nazi guards. Into this appalling environment comes a dog, Bobby: 'He would appear at morning assembly and was waiting for us as we returned, jumping up and down and barking in delight. For him, there was no doubt we were men.' Bobbys ability to recognize the humanity of the Jewish prisoners places him above the guards, but Levinas refuses, cannot bear, to anthropomorphise the dog - 'enough of allegories!' he writes, because as Clark notes, 'the sentimental humanization of animals and brutal animalization of humans are two sides of the same assimilating gesture. ...
Minulle Bobbyn käytös kommunikoi paljon enemmän kuin Heideggerin Dasein onnistuu kommunikoimaan, vaikka yleensä Heidegger oletetaan yhdeksi viime vuosisadan merkittäväksi filosofiksi. Sekin on mysteeri: olen harrastanut kirjoittamista foorumeilla useita vuosia, ja edelleen aika ajoin (oletettavasti) lajitoverini lähettävät viestejä, joiden merkitystä on mahdotonta ymmärtää tai edes postuloida sellaista niille. Luen ne uudelleen ja uudelleen, enkä voi suoranaisesti olettaa, että ne olisi lähettänyt kaltaiseni tietoinen olento. On totta, että ne muistuttavat tietoisuudesta, mutta samassa mielessä kuin kuvauksen Bobby muistuttaa tietoisuudestaan ilahtuessaan vankien näkemisestä, ei siksi että olisi sanonut tilanteeseen jotain erityisesti järkevää.
-
Eläimen ja ihmisen suhde nimenomaan aatehistoriallisessa mielessä on monella tapaa mielenkiintoinen. Jos ajatellaan jotenkin niin, että on olemassa jonkinlainen darwiniaaninen vallankumous, jossa siis vallasta syöstiin raamatullinen ihmiskäsitys, pitää ottaa tarkastelun kohteeksi erityisesti perisynnin käsite. Raamatun mukaan ihminen on syntyjään paha, perisynnin riivaama ja tämä on eräs perustavaa laatua oleva erotus eläinkunnasta. Eläimet eivät kuulu perisynnin piiriin, eli ne ovat luonnostaan viattomia. Jos tällainen murros on aatehistoriassa tapahtunut (tapahtumassa?), millä tavalla se positioi perisynnin, lankeemuksen kollektiivisen arkkityypin? Poistuuko se kokonaan ihmisen olemuksesta? Vedetäänkö muukin eläinkunta sen piiriin? Onko ihminen (ja eläinkunta) siis olemukseltaan hyvä vai paha? Onko tällainen kysymys edes mielekäs?
-
Eläimen ja ihmisen suhde nimenomaan aatehistoriallisessa mielessä on monella tapaa mielenkiintoinen. Jos ajatellaan jotenkin niin, että on olemassa jonkinlainen darwiniaaninen vallankumous, jossa siis vallasta syöstiin raamatullinen ihmiskäsitys, pitää ottaa tarkastelun kohteeksi erityisesti perisynnin käsite. Raamatun mukaan ihminen on syntyjään paha, perisynnin riivaama ja tämä on eräs perustavaa laatua oleva erotus eläinkunnasta. Eläimet eivät kuulu perisynnin piiriin, eli ne ovat luonnostaan viattomia. Jos tällainen murros on aatehistoriassa tapahtunut (tapahtumassa?), millä tavalla se positioi perisynnin, lankeemuksen kollektiivisen arkkityypin? Poistuuko se kokonaan ihmisen olemuksesta? Vedetäänkö muukin eläinkunta sen piiriin? Onko ihminen (ja eläinkunta) siis olemukseltaan hyvä vai paha? Onko tällainen kysymys edes mielekäs?
Oikeastaan eräs ketjuun innostaneista teeseistäni on, että darwiniaaninen vallankumous jäi vakavasti kesken. Lajien synnyn julkaisusta on kulunut karkeasti sataviisikymmentä vuotta, ja kuitenkaan teologeja ei millään tavalla tunnu huolettavan se, että nisäkäs-Isän kuvaksi luodulle lajille tarjottiin nisäkäs-Poika uhrilahjaksi, ja käskyksi ihmisille annettiin rakastaa lajitovereitaan niin kuin itseään. Ennen kopernikaanista vallankumousta ihminen katsoi olevansa hengellisen maailman lisäksi myös fyysisen maailman keskipiste. Toki se vaihteli riippuen, keneltä olisi kysytty. Esimerkiksi Ptolemaiokselle maailman keskipiste sattui sijaitsemaan Alexandriassa, missä hän itse eli.
Kirkko on paennut niin kauas metaforisiin selityksiin lihallisesta todellisuudesta, ettei se katso edes tarpeelliseksi ottaa kantaa kristinuskon alkuperäiseen teologiaan. Tunnustan olevani asenteellinen, minähän olen tunnettu antikristus. Tosin pohtiessani perisynnin ideaa on sanottava, että se saattoi olla alkukristillisen seurakunnan nerokkain filosofinen idea. Sanon niin puhtaan spekulatiivisesti. Pidän uskottavana ajatusta esikristillisen maailman raakuudesta. Orjuus oli enemmän poikkeus kuin sääntö, sodankäynnin sääntöjä ei tunnettu ja ruumiilliset rangaistukset ovat pönkittäneet hallitsijoiden valtaa samaan tapaan kuin Foucault kuvailee vallankumousta edeltänyttä Ranskaa teoksessaan Tarkkailla ja rangaista. Noissa olosuhteissa perisynnin idea on vallankumouksellinen, koska se nostaa standardin kerralla kaikkien ihmisten vallitsevien käsitysten tuolle puolen. Sellainen opillinen näkemys tekee marginaalisesta kerralla imperatiivin. Toisaalta kaikkien täytyy olla syntisiä, koska mikään yhteisö ei kestä rikostensa taakkaa muuten. Ritualisoimalla syyllisyys perisynniksi yhteisö tavallaan puhdistautuu. Katsannossani tarvitsisimme uuden perisynnin, jotta voisimme edes käsitellä ei-ihmiseläimiä kohtaan tekemäämme rikosta. Silloin kun rikos on niin massiivinen, niin sanoinkuvaamaton, ettei sitä voida mieltää rikokseksi menettämättä kokonaan rikkojan arvoa, ja kun rikollisia ovat kaikki -silloin perisynti toimii kuin filosofinen innovaatio, joka ei hyväksy rikosta, mutta antaa mahdollisuuden puhdistautua. Perisynti on edellisessä katsannossa ymmärrettävä askeleeksi primitiivisestä maailmasta tuntemattomaan. Yhdistän sen alkukristillisen liikkeen radikalismiin.
Tunnen niin heikosti uskontohistoriaa, etten osaa sanoa 1800-luvun perisyntikäsityksistä. Itse ajattelen niin, että älymystön piirissä 1800-luvulla hyvän ja pahan dikotomia ylipäänsä murtuu, mikä siinä sivussa merkitsee perisynnin merkityksen muuttumista reduntantiksi. Sitaattini Robert Musililta kuvaa tuota uuden aikakauden henkeä:
Who can be interested any longer in that age-old idle talk about good and evil when it has been established that good and evil are not 'constants' at all, but 'functional values', so that the goodness of works depends on the historical circumstances, and the goodness of human beings on the psychotechnical skills with which their qualities are exploited? (Musil, R; Der Mann Ohne Eigenschaften)
Tietenkään muutokset eivät tapahdu siinä järjestyksessä, kuin aikakaudet siististi kuvataan valistuksena, materialismina ja kulutuskulttuurina. Itse asiassa se minua juuri häiritseekin, että valta-asemaansa kieltämättä menettävä kirkko joutuu 1800-luvulla puolustuskannalle, mutta tilalle ei synny mitään uutta, proaktiivista hengellisyyden liikettä (ellei sitten 1900-luvun alun totalitaristisia liikkeitä lasketa, mikä ajatuksena näin äkkiä tuntuu kieltämättä kiehtovalta). Suomessakin toimi yleislakon aikoina 1900-luvun alussa pienehkö antroposofinen hengellinen liike, joka yhdisteli omintakeisella tavalla marxilaista sosialismia ja hengellisyyttä. Se jäi kuitenkin marginaaliseksi, ja monien vasemmistolaisten hylätessä kirkon muuttui evankelisluterilaisuuskin oikeiston ja poliittisen keskustan hengelliseksi kanavaksi. Sittemmin mitään vakavaa älyllistä keskustelua ei ole käyty; sellaista kyllä aina välilllä yritetään ilman, että tapahtuisi minkäänlaista 'filosofista vallankumousta'. Yleisesti ottaen näyttääkin suurelle yleisölle mahdottomalta omaksua kovin vaikeita ideoita niiden alkuperäistä tarkoitusta vastaavassa muodossaan, vaan niin suuret tieteenteoriat kuin uskonnolliset filosofiatkin käännetään aina rahvaan karkeiksi, vastenmielisiksi tulkinnoiksi niistä. Uskon että eläinsuojeluliike on epäonnistunut nimenomaan tässä mielessä. Sen ei ole onnistunut missään vaiheessa historiaa muuttamaan radikaaleja tieteellisiä murroksia poliittisiksi, hengellisiksi vaatimuksiksi. Näissä kysymyksissä suuri yleisö elää edelleen 1700-luvun maailmassa. Retrospektiivisesti Musilin tyrmäysliike oli siis ennenaikainen, ja hän vaikuttaa siinä suhteessa ajalleen tyypilliseltä optimistilta*.
*Henkilökohtaisena huomiona: saatan olla pienoinen luonnonoikku, sillä minussa on yhdistelmä pesssimististä uudistusmielisyyttä. Lisäksi luettuani Snyderin Hitler-tulkinnan ja verrattuani sitä kuviin eläinrakkaaksi väitetystä Hitleristä koiransa seurassa (https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/736x/08/46/df/0846df966b5ee54078348dee5c2584ff.jpg), uskon kierolla tavalla kokevani ymmärrystä Hitlerin henkilöä kohtaan, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Moderni eläinsuojeluliike on kieltäytynyt käsittelemästä koko aihetta, vaikka argumenttina natsien käyttäminen on älyllisesti yhtä virheellinen lyömäase kuin propagoida kasvissyöntiä sillä perusteella, että Paul McCartneykin syö kasviksia. Käsitykseni mukaan historian ymmärtäminen vaatii hiukan viehtymystä kaikenlaiseen perverssiin, pyrkimystä irrottautua oman aikakautensa normeista ja jopa niiden näkemistä vihamielisinä.
Lisäys: lainaukseni on tosiaan otettu proosateoksesta Mies vailla ominaisuuksia, joten luonnollisestikaan sitaatti ei välttämättä kuvaa Musilin henkilökohtaisia ajatuksia, vaan voi olla jopa niille vastakkainen. Kirjoituksen ajallinen sijoittuminen vangitsee silti jotain oleellista 1900-luvun alkupuolen eurooppalaisesta elämästä.
-
Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei meillä ole johdonmukaisuutta ihmis- ja ei-ihmiseläinten kohtelun suhteen, vaan meillä ei ole johdonmukaisuutta edes ei-ihmiseläinlajien välisessä kohtelussa. Se johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä: esitetty argumentti -ominaisuudet- ei ole tosiasiallinen kohtelun määrittävä seikka, vaan kohtelun määrittää ihmisen itsensä rakentama valtasuhde. Valtasuhde ihmislajin sisäisesti rakentuu konfliktien ja yhteistyön kautta, koska ihmisryhmät kykenevät pääsääntöisesti vastustamaan toistensa ylivaltaa ainakin jonkin verran, ja siitä seuraavia käytännön ongelmia kutsutaan politiikaksi. Tuotantoeläimet taas ovat n:nnen polven orjia, joiden vartalot on jalostettu lihan tuottamisen tarpeisiin, niillä ja niiden jälkipolvilla ei ole kuin objektiasema ruumiinjalostuksessa. Siinä mielessä ne ovat aidosti kirottuja, ja inhimillinen ratkaisu -mikäli sanaa sopii käyttää tässä yhteydessä- olisi lopettaa ne sukupuuttoon.
Ihmisen etiikka ja tavat on sidottu (lähi)ympäristöönsä ja historiaan (perinteeseen). "Näin on aina ennenkin toimittu, jo isoisoisieni ajoista, joten miksi se nyt olisi yhtäkkiä väärin?", "Kaikki muutkin ympärilläni tekee näin, joten miksi se voisi olla poikkeus tai väärin?". Eikä kyse edes ole välttämättä jonkun ryhmän erityisestä harjoittamasta ylivallasta. Yksilöltä vaatii särmää olla erilainen tai erimieltä. Jo havainnoissa sosiologinen ryhmäpaine voi vääristää pitkän tikun lyhyeksi, jos kaikki muutkin (näyttelijöitä psykol. testissä) sanoo niin.
-
Välihuomautuksena itselleni: aliarvioin teleologian merkityksen pahasti, kun en käsitellyt sitä enempää:
For the purposes of this article I shall use the label ‘historicism’ for any position which promotes historical thinking in philosophy and warns against ignoring or distorting the past. According to Plato, ‘the truth is known only to the forefathers’ (Phaedrus 274c).11 Echoes of this attitude are audible in certain traditionalists, who convey the impression of being irked by the suggestion that some of their contemporaries might see further philosophically than the giants of yore.12 Aristotle was far less pious than Plato. Yet even he insisted:
For our study of the soul it is necessary, when formulating the problems of which in our further advance we are to find the solutions, to summon the opinions of our predecessors, so that we may profit by whatever is sound in their suggestions and avoid their errors (On the Soul I 2.403b20).
http://wab.uib.no/wab_contrib-ghj.page
Kirkko edusti teleologista käsitystä. Aristoteles oli keskiajan skolastiikassa keskeinen länsimainen filosofi, jonka teoksista Tuomas Akvinolainen kirjoitti kommentaareja, ja käänsi alkuperäisteoksia. Kuten taisin kirjoittaakin, teleologian puuttuminen Darwinin teoksista vaikutti keskeisesti kielteiseen kantaan kirkon piirissä. Älyllisesti se merkitsi samaa kuin päästä sanomaan 'kädet ylös'. Monen uskoa koeteltiin niin toden teolla, että aiheesta lukemani perusteella (Rachels, Created from Animals) silkkaa hienotunteisuuttaan -lähipiirinsä uskonnollisempia ihmisiä säästääkseen- Darwin lykkäsi tulostensa julkaisemista. Edellinen on Rachelsin kirjasta syntyvä vaikutelmani (ja Charles Darwin hienotunteisena ihmisenä ei tietenkään itse kirjoittanut mitään sellaista suoraan!).
Ilokseni tutkimusongelmani peruskysymykset herättävät kiinnostusta muuallakin:
Ever since the publication of Charles Darwin’s renowned work On the Origins of Species, in 1859, in which Darwin revealed that “each species had not been independently created, but had descended like varieties, from other species”, the status of non-human animals has been increasingly debated. Darwin’s work, now generally taken as factual in modern society, narrowed the gap of differences between humans and other non-human animals. However, Darwin’s work has, surprisingly, not yet made for a great change in the way that we treat other species, and animal rights issues are only recently being thought of as a more serious topic for debate. In particular, the issue of vegetarianism has been subject to a surge in support in Western civilisation, mainly owing to the revelation of factory farming methods, (which does not in-fact apply to all meat products) the philosophical debate as to non-human animal’s status has been seen on the radar more and more since Darwin’s dismissal of the “mystery of mysteries” as coined by “the astronomer Sir John Herschel” who wrote the famous words in a letter to Charles Lyell.
http://hubpages.com/animals/moralvegetarianism
-
Silloin monologinen jorina jatkui, eli reunahuomautus:
Foucault'n metodi kirjassaan Tarkkailla ja Rangaista on makrohistoriallinen siinä mielessä, että Foucault etsii yksityisestä yleistä, eräänlaista synteesiä.
Yksi sellainen voisi olla:
Myös ennakkoluuloilla, virhepäätelmillä on historiansa, tai niin sanottu historiallinen voimansa. Millainen se olisi sen perusteella, mitä ihmisestä tiedämme? Sen pitäisi sisältää ajatus mahdottomuudesta ymmärtää jotain, jota voidaan kutsua ennakkoluuloksi tai virhepäätelmäksi, ja muuttua sitten historiaksi. Ennakkoluulo ei ole käsitteellisesti kaukana mausta, koska se hylkää jotain pitääkseen jotain muuta sisällään. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, kun sanotaan mahdottomaksi ihmisen ja eläimen ymmärtää toisiaan? Mitä tarkoittaa, jos sanotaan, ettei ihminen ymmärrä itseään (mieleeni tulee myös Nietzschen Ubermensch, miten se sitten ymmärtäisi itseään -miten sen ymmärrys ihmisestä olisi käännettävissä ihmisen ymmärrykseksi itsestään)? Eikö sekin ole arvostelma? Sellainen arvostelma muistuttaisi poliittista mielipidettä pikemminkin kuin tieteellistä totuutta, koska totuutena sille ei ole löydettävissä (paitsi poliittinen) yhteisesti hyväksyttävää kriteeriä.
Palatkaamme edelliseen. Seuraava katkelma on jälleen Rachelsin kirjasta Created from Animals. Ilmaiseeko se ymmärtämisen tieteellistä kriteeriä vai erästä poliittista mielipidettä? Rachels, 130:
Rene Descartes (1596-1650) commonly called 'the father of modern philosophy', was the proponent of this view. Descartes held that the mind and the body are radically different types of entities. The mind is wholly immaterial in nature, whereas the body is simply a kind of machine. Humans, because they have minds as well as bodies, are capable of thought and feeling. But mere animals, Descartes said, have no minds. They are, therefore, nothing but machines, incapable of any sort of conscious state, including pain. 'My opinion', he wrote, 'is not so much cruel to animals as indulgent to men ... since it absolves them from the suspicion of crime when they eat or kill animals.' It was also indulgent to physiologists who no longer needed to be concerned about the 'suffering' of their animal subjects. It at least some laboratories, Descartes's view was adopted enthusiastically. Nicholas Fontaine wrote in his memoirs, published in 1738, about a visit to one such laboratory:
They administered beatings to dogs with perfect indifference, and made fun of those who pitied the creatures as if they felt pain. They said the animals were clocks; that the cries they emitted when struck were only noise of a little spring that had been touched, but that the whole body was without feeling. They nailed poor animals up on boards by their four paws to vivisect them and see the circulation of the blood which was a great subject of conversation.
Mikä uskomaton mielikuvitus ihmisellä on, se on tosiaan lajina verraton. Muistettakoon, että tuohon aikaan* katolisen kirkon virallisen kannan mukaan vain ihmisellä saattoi olla sielu. Tuo käsitys perustui siihen teleologiseen tehtävään, jonka Jumala ihmiselle oli antanut maailmassa. Kirjoitukset eivät antaneet mitään roolia muille eläimille, paitsi osana Jumalan suurta suunnitelmaa ihmisen tarpeiden tyydyttäjinä. Muiden eläinten pahoinpitelyä tosin ei suvaittu, mutta virallisen ration mukaan Jumalan lakia vastaan harjoitteleminen saisi ihmiset vielä tekemään vastaavaa toisilleen, eikä siksi olisi hyväksi sielun kehittymiselle. Pyhät kirjoitukset eivät suinkaan kieltäneet hyödyntämästä muita eläimiä, vaan ne oli tarkoitettu ihmistä varten. Kirkon valtavirtanäkemysten mukaan se oli niiden olemassaolon syy (Rachels).
Miksi sitten Descartesin vaikutusta pidetään länsimaisen filosofian kulmakivenä? Miksei Hitlerin? Ei kai meillä mitään tieteellistä todistetta ole siitä, että juutalaiset olisivat, miten sen sanoisimme, sielullisia olentoja? Kuten olen sanonut, solipsismia katsantona ei voida kumota tieteellisillä todisteilla. Tarkemmin sanottuna solipsistista näkemystä ei voida kumota tietoisuuden ulkopuolisilla empiirisillä kriteereillä. Pyhien tekstien mukaan tosin on tulkittu, että ihmisellä olisi sielu, mutta jostain kiinnostavasta syystä johtuen Descartesilta jää huomaamatta, että sellaiset tulkinnat saattavat olla vain mielen kehittämiä harhakuvitelmia, ja ettei juutalaisilla, tai kenties suomalaisilla, ole tosiasiallisesti sielua. Mikä pahinta, vaikka nuo tulkinnat olisivatkin empiirisiä mielen ulkopuolisia 'todisteita', niin ehkä pyhät tekstit erehtyisivät aiheesta. Sekin jäi tässä kohdin Descartesilta jostain kiinnostavasta syystä johtuen huomaamatta. Henkilökohtainen kantani on -jota tukevia tai vastaan olevia todisteita kiellän mahdolliseksi esittää Descartesia tyydyttävällä tiedollisella varmuudella- että Hitleristä on koitunut länsimaiselle ihmiselle lopulta verrattomasti enemmän arvoa kuin Descartesista. Arvostelma on tietysti helppo murskata aikamme poliittisessa ilmapiirissä, kunhan se revitään ensin irti kontekstistaan. Arvostelmani sitä vastoin ei ole pelkästään näennäispositio, olkoonkin luonteeltaan kenties shokeeraava. Hitlerin kautta eurooppalainen ihminen oppi epäarvon merkityksen, Descartesilta ei. Paras muistin apuväline on tällöin poltinmerkki, joka painetaan lihaan. Sen muistamiseksi näet ei vaadita kurinalaista loogista päättelyä.
*En tunne nykytilaa, joskaan katsannossani se ei pelastaisikaan kristillisen kirkkokunnan kasvoja. Kyseinen kanta näet ulottuu pyhiin kirjoituksiin asti lähtien vanhimmista tulkintaperinteistä, jotka sitten siirtyvät uudelle ajalle. Valhe ei voi muuttua totuudeksi pelkästään sillä perusteella, että sitä kerrotaan tarpeeksi kauan. Käytännössä edellinen pitäisi silti valita argumentiksi, jotta ongelman ympäri päästäisiin lännessä institutionalisoituneen uskonnon piireissä. Voisin sen vuoksi lisätä näkemykseeni, että moraalifilosofisesti kirkosta oli tullut impotentti jo ennen maailmansotia ja 1900-luvun suuria totalitaristisia liikkeitä lännessä ja Venäjällä.
Hitlerin ja Descartesin välillä vallitsee eurooppalaisen ajattelun historiassa muuan tärkeä yhtymäkohta myös sen lisäksi, että Hitler halveksi kirkkoa ja Descartes oli teisti. Adolf Hitlerin muistiinpanot ilmentävät hänen omintakeista dualismiaan (https://books.google.fi/books?id=GRz9AAAAQBAJ&pg=PA66&lpg=PA66&dq=hitler+dualism&source=bl&ots=z6SfxSSBWF&sig=eNf0Q2mDcTTGUvr82avafbnNc4E&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwieoKjQr7zLAhXJ2BoKHYFhBlAQ6AEIMDAC#v=onepage&q=hitler%20dualism&f=false). Sitä voidaan kutsua mytologiaksi, jolle läheinen avainsana on 'myytti' (en osaa sanoa, onko se sukua Spenglerin Ur-symbolille). Mainitsiko Harari kirjassaan jotain myyteistä? Amazonin mukaan kirjassa olisi virheitä, mikä ei toki poista teoksen ansioita.
Älköön yleinen ilkeyteni ihmisiä kohtaan edellä horjuttako vaatimusta, että niin Adolf Schickelgruber kuin Rene Descartes ansaitsevat tulla muistetuiksi erityisesti yhteisistä saavutuksistaan moraalifilosofian saralla. En vain ymmärrä, miksei molempia kutsuta länsimaisen ajattelun klassikoiksi, vaan vain toista.
Very few people have recognized that the essence of National Socialism, including its biological racism, was something like subjectivist determinism—call it idealistic determinism or subjectivist idealism. The Jews, as Hitler once said, are a spiritual even more than a biological race. They think in their own certain way; they cannot think otherwise. Johan Huizinga, a great historian, early on saw something of this peril. Around 1933—not referring to Germany or to Hitler—he wrote that subjectivism was a great danger. (The other great danger, for him, was the increasing domination of technology.)
https://theamericanscholar.org/putting-man-before-descartes/#.VuTMTXogGUk
-
Nimimerkki Chama kirjoitti Jatkumo.netissä (http://jatkumo.net/index.php?topic=1104.msg62868#msg62868):
Erityisesti laadullinen ero näkyy ihmisen kyvyssä, ei siirtää sukupolvelta toiselle pelkkiä taitoja, vaan kokonaisia kertomuksia, joista vaikkapa kirjoitetun historian muodossa on kasvanut valtava pääoma.
Eikö ole kummallista, ettei mitään vakavaa huomiota ole kiinnitetty aikakauden keskusteluissa noiden tarinoiden virheellisyyksiin. Esimerkiksi vielä ei ole edes puhuttu mahdollisuudesta, että rasismin evoluutiobiologiset juuret löytyisivät vähintään useiden samaan aikaan vaikuttaneiden 'ihmislajien' (!) aikakaudelta saakka. Yle esitti uusinta antropologiaa käsitelleen dokumentin vasta, joten uutta tietoa ihmisen esihistoriasta saadaan yhä. Kysymys on tulikuuma myös aiheen kannalta. Olemme myyttien äärellä, aina luomiskertomuksessa ja perisynnissä saakka. Mutta kykeneekö ihminen löytämään itsestään myös totuuksia, jotka eivät välttämättä miellyttäisi sitä? Minä en tiedä, enkä näe siitä tarpeeksi merkkejä nykyisyydessä. Merkkejä!
Nyt saan tosi outoja ajatuksia.
It may seem strange that anthropological investigations into human evolution must pay attention to contemporary ideas of race, politics, and economic inequalities. It may seem that living anthropologically means living colorblind, and that anthropological investigation should be insulated from such concerns. But this would be a mistake. We must first acknowledge the intertwined history of anthropology and racism, as well as take account of contemporary realities.
We do not live in a colorblind society. The idea that we should live in a colorblind society misinterprets Martin Luther King
It is true that in his famous 1963 “I Have a Dream” speech, King eloquently intoned, “I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character.” However, this was not a blueprint for colorblindness. It was a call for radical economic and political change. In his last full-length book, Where Do We Go from Here: Chaos or Community?, King wrote of reparations: “A society that has done something special against the Negro for hundreds of years must now do something special for him, in order to equip him to compete on a just and equal basis” (1967:95). Or, as Gary Younge writes in The Misremembering of ‘I Have a Dream’ as well as his book on The Speech, a call for economic reparations and comprehensive affirmative action was already in the “I Have a Dream” speech. ...
Has radical economic and political change occurred? Since King was assassinated, have we moved more toward chaos or more toward community? Despite all the noise and complaints about affirmative action, King’s vision is unfulfilled. Affirmative action is not reparations, and it has hardly mattered for racial economic inequality
http://www.livinganthropologically.com/anthropology/biological-anthropology-racism/
Minun on helppo sivuuttaa ongelma rasismista, koska lähtökohtani on ollut koko ajan sama: vaikka eläisi useita ihmislajeja, ei se itsessään olisi eläinsuojelukysymyksen kannalta ongelma*. En kuitenkaan tiedä, mikä olisi yleinen kanta; en tunne ihmislajia tarpeeksi hyvin sanoakseni. Ja jos siltä kysyy suoraan, on hyvä mahdollisuus että se valehtelee.
*Jos ei toki epäoleellinenkaan, vaan en mene siihen nyt.
-
Hararin kirjan (http://yle.fi/uutiset/metsastajakerailija_muuttuu_kohta_kyborgiksi__historioitsija_tulevaisuudessa_vain_koyhat_kuolevat/8751406) voinee huoletta lisätä kirjallisuuslistalleni. MrKat, satutko työskentelemään Ylelle? Se selittäisi hyvät suhteeni saada tiedoksiannot etuajassa.
-
^Heh :D
Tässä kohtaa salaisuuksiani on kaksi:
-prof. Jukka Kemppiseltä tippuu hyviä kirjavinkkejä, jotka jää takaroivoon, tässä tapauksessa myös "Harari"
-olen suhteessa suurta kaupunkiä pienempään kirjastoon, josta saa uutuuksia usein nopeasti ja jossa lainaajia ei ole liikaa
-
Johtuneeko rimakauhusta, etten ole tarttunut vähään aikaan aiheeseeni. Jätän nyt toistaiseksi Hitlerin (joskin hänen väitetty eläinrakkautensa ei voi lakata kiehtomasta minua ihmismielen ymmärtämisessä) ja natsit, kun molempia käsitellään ihan tarpeeksi muillakin foorumeilla ja tyypilliseen tapaan vailla järjen häivää. Silmiini sen sijaan osui kiinnostava tutkimus vegaanien ja sekasyöjien muista poliittisista asenteista:
http://foodethics.univie.ac.at/fileadmin/user_upload/inst_ethik_wiss_dialog/Allen__M_2000_Veg_and_Values.pdf
Siteeraisin sitä, jos formaatti sallisi.
Tekninen kysymys: miten voi maalata ja kopioida (ei ASCII-?)tekstiä? Törmään samaan ongelmaan usein.
Itse tutkimus paljasti sen, mikä oli odotettavissa: sekasyöjät vegaaneja todennäköisemmin arvostavat a) hierarkista dominanssia ja b) asettavat vähemmän painoarvoa emotionaalisille tiloille. En vielä lukenut tutkimusta tarkemmin. Minua kiinnostaisi, missä määrin kysymys on opitusta käyttäytymisestä? Tutkimuksessa puhutaan lihan symbolisesta merkityksestä. Liha hyödykkeenä siis siirretään paperissa tavallaan semiotiikan tutkimusalueelle.
By examining historical texts, modern scientific analyses, meat merchandising, and other sources, Fiddes found a consistent theme of meat as representation of human domination over nature.
Ajattelin seuraavaa ajatuskoetta: mitä jos samantyyppinen tutkimus tehtäisiin maaseudun ja syrjäseutujen ihmisille yhtenä joukkona ja kaupunkiväestölle toisena joukkona. Silloin oletuksena olisi, että erilainen kulttuuriympäristö vaikuttaa poliittisiin asenteisiin, tai sitten ei. Tietty ryhmät pitäisi määritellä ensin tutkimuksen tekemistä varten, ja itse analyysissä ryhmittelyt saataisiin varsinaisesta aineistosta jonkinlaista ryhmittelyanalyysiä (http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/faktori/faktori.html) hyödyntämällä. Vastausaineiston tulisi suhteutua mielekkäällä tavalla varsinaisiin kysymyksiin jollain tapaa, jotta ymmärtäisimme miten asenteet poikkileikkaavat muita ryhmittelyperusteita. Minulla olisi käytettävissäni mainio ohjelmakin tehdä sellaista analyysiä (SPSS Statistics), jos olisi etukäteen laadittu kyselytutkimus, ja siihen hankittu otos vastauksia. Aikaa ajatella tutkimuskysymystä on, enkä ole varma vielä ajatuksen hedelmällisyydestä tai vaihtoehtoisista menetelmistä.
-
Tekninen kysymys: miten voi maalata ja kopioida (ei ASCII-?)tekstiä? Törmään samaan ongelmaan usein.
Ei sitä voikaan noin, kun tuo on vain sarja valokuvia kirjan/lehden sivuista. Tyypillistä vanhemmille julkaisuille nettiin laitettuna. Ainoa ASCIIttamis-ratkaisu on löytää joku erityinen tekstintunnistusohjelma ja ajaa sen läpi. (Ei kokemusta).
Ajattelin seuraavaa ajatuskoetta: mitä jos samantyyppinen tutkimus tehtäisiin maaseudun ja syrjäseutujen ihmisille yhtenä joukkona ja kaupunkiväestölle toisena joukkona. Silloin oletuksena olisi, että erilainen kulttuuriympäristö vaikuttaa poliittisiin asenteisiin, tai sitten ei. Tietty ryhmät pitäisi määritellä ensin tutkimuksen tekemistä varten, ja itse analyysissä ryhmittelyt saataisiin varsinaisesta aineistosta jonkinlaista ryhmittelyanalyysiä (http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/faktori/faktori.html) hyödyntämällä. Vastausaineiston tulisi suhteutua mielekkäällä tavalla varsinaisiin kysymyksiin jollain tapaa, jotta ymmärtäisimme miten asenteet poikkileikkaavat muita ryhmittelyperusteita. Minulla olisi käytettävissäni mainio ohjelmakin tehdä sellaista analyysiä (SPSS Statistics), jos olisi etukäteen laadittu kyselytutkimus, ja siihen hankittu otos vastauksia. Aikaa ajatella tutkimuskysymystä on, enkä ole varma vielä ajatuksen hedelmällisyydestä tai vaihtoehtoisista menetelmistä.
Googlasin "tutkimus kasvissyöjien arvot" ja löysin:
1)
Tutkimus: Lihansyöjät esineellistävät eläimiä vähäisin tunnontuskin
Eettiset perustelut eivät paljon paina, kun lihansyöjät lappavat elintarvikkeita ruokakoriinsa. Syyllisyyttä he torjuvat tehokkaasti neljällä konstilla.
http://yle.fi/uutiset/tutkimus_lihansyojat_esineellistavat_elaimia_vahaisin_tunnontuskin/8002067
Jonka eka linkki osoittaa:
http://psp.sagepub.com/content/38/2/247.abstract
jossa sitä toinen siteeraava tutkimus vihjaa suuntaa myös toisinpäin eli luomuruoka ->epäsos ja koventunut moraali
"Wholesome Foods and Wholesome Morals?: Organic Foods Reduce Prosocial Behavior and Harshen Moral Judgments"
No, nuo kuvaa tilannetta tässä ja nyt, ei lähtökohtia ja syitä eroihin, kuten sinä pyrit löytämään.
2) Telegraph.uk juttu jossa kyselyssä 1/3 kasvissyöjistä repsahti lihansyöntiin humalassa. Alkoholi murentaa moraalin/kontrollin.
3) Nuorisobarometri 2012 s. 60- kasvissyönnistä (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/barometrit/liitteet/Nuorisobarometri_2012_Verkkojulkaisu.pdf) jossa taustoja..
"Sillä, mikä on kasvisten rooli vanhempien ruokavaliossa, on suuri merkitys nuorten kasvisten
suosimisen kannalta. Kasviksia suosivien(62) vanhempien lapsista 12 prosenttia on kasvissyöjiä
tai vegaaneita, muista vain 3 prosenttia. Myös muilla lapsuudenkodin taustoilla on vaikutusta,
esimerkiksi vanhempien koulutuksella on yhteys kasvispainotteisen ruokavalion kanssa
(kuviossa 25 äidin koulutus). Yhteys ei liity suoraan koulutustasoon, vaan paremminkin sen
suuntautumiseen siten, että yliopistotutkinnon tai lukion suorittaneiden lapset suosivat kasviksia
ammatillisemmin suuntautuneiden jälkeläisiä hiukan enemmän.
Tytöistä kasvissyöjiä tai vegaaneja on 8 prosenttia, pojista vain 2 prosenttia. Sukupuolten
suuri ero näkyy myös väljemmin määritellyn kasvisten suosimisen eroissa: kasviksia ruokavaliossaan
suosivia tyttöjä on 30 prosenttia, poikia vain 12 prosenttia63.
Muista taustamuuttujista kiinnittää huomiota kuntatyyppi, sillä kasvisten rooli on sitä pienempi, mitä harvemmin
asuttujen kuntien nuoria tarkastellaan. Pääkaupunkiseudun tytöistä kasvissyöjiä on jo yli
10 prosenttia.
Mitä korkeammin koulutettu nuori, sitä suurempi osuus heistä on kasvissyöjiä, ja sitä suurempi kasvisten rooli ruokavaliossa ylipäätään. "
Tuossa sinun tutkimustoivetta(hypoteesiasi) sivuavaa tulosta alleviivattuna.
ja nuorten/aikuisten omia syitä s.61-62 kuviot 25 ja 26. Sekä s.63 faktorianalyysi (taulukko 4). (En siteeraa tänne kaikkea).
Mutta siinä mainitaan
"2010 tekemässä kyselyssä lihankulutuksen vähentämisen syyt
liittyivät useimmiten terveyteen tai painonhallintaan, harvemmin ympäristöön tai eläinten
hyvinvointiin. (Niva & Mäkelä 2011.) Hyvinvointibarometri 2011 -kyselyn mukaan maku
pohdituttaa ihmisiä enemmän kuin esimerkiksi ruoan ravintosisältö, eettisyys tai sen terveellisyys.
Kun näihin tietoihin yhdistetään havainto Nuorisobarometrin avovastauksista, joissa nuorista
maun syyksi suosia kasviksia on maininnut vain 49 vastaajaa, nähdään maun voivan olla
niin lihansyönnin kuin kasvissyönninkin syy."
Tuo maku: karppaus- ym "terveys"debateissa olen huomannut että se on piilevä, monen karttama perussyy,
mutta verhotaan jotenkin muuten rationaalisemman näköiseksi. Oikeasti monelle maku ratkaisee enempi "terveellisyyden" kuin kehtaavat aina tunnustaa. (Saftkatutka-blogin myrkkypelottelijat tosin taitavat näin rehdimmin tunnustaakin?).(Ja koskee myös minua. En usko että on sattumaa että kasvisrasvalevitteet ja -jäätelöt maistuu minulle paremmilta kuin voipohjaiset samaan aikaan kun pidän voita sydänmyrkkynä.)
-
Edellisen tulisi palauttaa moraalifilosofeja hiukan maan pinnalle. Ongelmat on samat kuin tiede(terveys)valistuksessa.
Ihmisen valinnat ovat hyvin käytännönläheisiä ja nenän alaisia (kirjaimellisesti: maku on pääosin hajuaistia), egoistisia: ensin oma nautinto, sitten oma terveys, traditio ja omat sos.paineet. Muut perusteet, moraalit jne, seuraa kaukana perässä.
Abstraktit ongelmat tuolla kaukana jossain navetoissa, tai toisella puolen palloa asti vaikuttavat useimpiin heikosti. Yksilöt ei siihen viitsi/jaksa aivojaan vaivata. (Fanaatikot ja vegaanit ovat oma erityinen vähemmistönä oleva ryhmänsä jotka siihen pystyy). Abstraktimpi eettinen viesti on ehkä suunnattava koulutetumpaan eliittiin: oppikirjailijoihin, päättäjiin ja eduskuntaan.
"Liha on heikko, sorruin ostamaan aulassa taas muutaman ylimääräisen kirjan"
- tohtoriskoulutettavalta kerhossamme kuultua
-
Mieleeni tulee tuosta MrKatin linkistä J. Butler, joka lähestyy sotaa, mutta myös muita yhteiskunnallisia tilanteita sen mukaan, millainen elämä on surtavissa. Hänen mukaansa vain sellainen elämä on elämää, jonka menettäminen olisi merkityksellistä. Ja jotta elämällä voisi olla arvoa, se tarvitsee oikeanlaiset sosiaaliset olosuhteet. Hän puhuu myös "frameista", jotka ovat diskursiivisia tapoja rakenteistaa maailma.
Yksi yksinkertainen esimerkki on se, kuinka sodanaikana media esittää "omat" kuolemat sankarillisessa ja inhimillisessä valossa; samalla kun vastapuolen siviilienkin kuolemat ovat etäämmällä, usein lähinnä numeroita. Olen itse pohtinut millaisia "toimenpiteitä" vaatisi järkyttyä syvällisesti terrori-iskusta "jossain kaukana" kuin Pariisissa tai Brysselissä. Kysymys lienee oleellinen, myös sen suhteen, mitä vaatisi järkyttyä aidosti eläimen elämistä ruoantuotannossamme.
Myös syntyvän lapsen elämän surtavuus on todellinen ilmiö. Yhteiskunnassamme jok'ikinen kuolema synnytyksen hetkellä on tragedia ja suuri suru. Tämä johtuu suurelti siitä, että lapsen mahdollisuudet jäädä henkiin ovat erinomaiset: lapsen menettäminen tuntuu poikkeukselliselta. Olen kuitenkin lukenut kuvauksia kulttuurieista, joissa syntyvän lapsen elinodote on heikko: ja itse asiassa kulttuuri ei lue syntynyttä lasta "eläväksi" ennen kuin tämä on säilynyt hengissä tietyn pisteen ylitse. Siis kohdusta ulkomaailmaan siirtyvä, ensi parkaisunsa ottava vastasyntynyt ei ole vielä elävä tai ihminen.
-
..samalla kun vastapuolen siviilienkin kuolemat ovat etäämmällä, usein lähinnä numeroita. Olen itse pohtinut millaisia "toimenpiteitä" vaatisi järkyttyä syvällisesti terrori-iskusta "jossain kaukana" kuin Pariisissa tai Brysselissä. Kysymys lienee oleellinen, myös sen suhteen, mitä vaatisi järkyttyä aidosti eläimen elämistä ruoantuotannossamme.
Edesmenneellä Näkökulmalla minä rakentelin tuosta järkyttävyydestä matemaattista kaavaakin. Yksi muuttuja oli maanteellinen etäisyys, toinen uhrien samaistettavuus. Argentiinalainen isku ei järkytä silleen täällä ennenkuin saa kuulla osuneen suomalaisyhteisöön tai eurooppalaisten turistibussiin. Meksikon opettajaopiskelijoiden massamurha järkyttää maailman opettajia ja opiskelijoita jne.
Eläimiin emme samastu samalla lailla kuten ehkä luonnonkansat ennen vanhaan. Luonnonkansoilla saattoi olla toteemieläin (eläimiä?) joiden surmaaminen oli hirmuisa tuomittava teko, tabu. Lapsena voidaan samaistua lastenkirjojen ja -satujen elukoihin,
poron syöminen julkisesti tv:ssä on ollut brittien valtakunnassa hirmuisa teko. "Petteri Punakuonoa ei syödä!". Viime aikoina moraali on tässä löystynyt kun ovat Lidlin myymälöistä päässeet halvan siperialaisen poron makuun. "Money talks".
-
Noissa viesteissänne oli paljon kiinnostavaa purtavaa, kiitos niistä. Ne vahvistavat kuvaa, että moraalifilosofinen diskurssi on viime kädessä melko voimaton ratkaisemaan eläinsuojelun kysymystä. Kun ottaa huomioon vaikkapa saksalaisen yhteiskunnan traditionaaliset arvot 30-luvulla verrattuna tähän päivään, pystyi autoritäärinen kansallissosialistinen politiikka vaikuttamaan tehokkaammin ja nopeammin eläinsuojelun edistämiseen kuin mikään rationaalinen argumentti olisi kyennyt. Yhteisöarvot tekevät yksilöistä välineellisimpiä heille ulkoisille päämäärille, jos ne luetaan heille vahvan auktoriteetin kautta.
Joskus taisin kysyäkin, miksi oikeistossa tapahtuu niin paljon useammin -toki omista arvostelmistani katsottuna- haitallisia arvojen mutaatioita kuin edistyksellisten keskuudessa. Vahva sosiaalinen koheesio näyttäisi kuitenkin olevan voimakkaampi väline ajaa nopeasti laajakantaisia muutoksia. Yleensä kurivallan ottaminen käyttöön edellyttää jonkinlaista järjestelmän kriisiä. 'Kurivalta' on foucault'lainen käsite, jonka hänen mukaansa korvaa myöhemmin biovalta modernisoituvissa yhteiskunnissa. Molemmat käsitteet ovat hiukan hankalia avattaviksi, jos ei ole lukenut Foucault'ta. Minulla on ollut työn alla Tarkkailla ja rangaista, joten palaan aiheeseen mahdollisesti sen kautta jossain välissä.
-
... Nykytilanne ryhmävalinnan teoriasta lienee jonkin verran epäselvä, mutta sen aiemmin virheelliseksi ajateltu tausta ei enää ole vallitsevan käsityksen asemassa biologien keskuudessa.
Niin mukavaa ja helppoa kuin ryhmävalinnalla olikin itselleni selittää evojuttuja (ja miten itsekäs geeni-malli tuntuukaan inhottavalta), niin itseni on pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että ryhmävalinta ei taida toimia. Ei matem.teoriassa(vaatii niin kovat eristykset ettei toimi luonnossa) eikä luonnosta empiirisin silmin.
Olen hiukan ihmetellen seurannut keskustelua ryhmävalinnasta, joka useimmiten näkyy olevan tietyn ominaisuuden - etenkin altruisimin - pohjalta käytävää vääntöä, johon sekoittuu annos itse ominaisuudesta käytävää tulkintaa.
Omasta mielestäni suvullisessa lisääntymisessä alleelin menestyminen riippuu kahden geenistön kombinaation kyvystä siirtää alleeli eteenpäin eli perustasolla ryhmävalinta on oletushypoteesi ja todistuskuorma on sen kumoajalla.
Yhden geenin eri alleeleihin kohdistuvassa valinnassa esimerkiksi peittyvät geenit ovat valintapaineessa suhteessa geenin yleisyyteen lisääntymispopulaatiossa. Siten esimerkiksi sirppisolun ja värisokeuden alleelien edullisuus riippuu alleelin yleisyydestä.
Populaation toisaalta "kannattaa" kuljettaa genomissaan hyödyttömiä ja jopa haitallisia peittyviä alleeleja varautumisena olojen muutokseen, jos kyseiset alleelit joissain muutuvissa oloissa voivat olla hyödyllisiä homotsygootteina.
Minulle ryhmävalinta on kiistattomasti totta enkä ole nähnyt vakavasti käsitystäni uhkaavaa argumentaatiota.
mks
-
Minulle ryhmävalinta on kiistattomasti totta enkä ole nähnyt vakavasti käsitystäni uhkaavaa argumentaatiota.
Wikipediasta piti tarkistaa. Suom. wikissä näyttäisi muotivirtaus kääntyneen ryhmävalintaan päin, mutta engl. kielisessä "ottia tuota"-epäröintiä.
Itseeno on vaikuttanut: "Selfish gene"-Dawkins, nimim. Squirrel, Boyd+Richerson ja Pricen kaava ja parikin luonto-ohjelmaa*. Mutta en sano, ettenkö voisi olla väärässä. (Pricen kaavaan on tullut äskettäin n. v. 2013 matem. kritiikki).
*Leijona- ja karhu-uroot tappavat uuden emännän poikaset. Itsekäs geeni selittää tämän. Ryhmävalinnalla on vaikea perustella jatkuvaa lastenmurhaa. (Ihmisilläkin on tätä aversiota ei-omiin poikasiin havaittavissa). Tämä onkin nyt tärkein ryhmävalintaa uhkaava argumentaationi.
-
Tästä saadaan otsikkoon palaavia reittejä, eettisesti kamalia aasinsiltoja:
Jos eläinlastenmurha on ryhmävalinnalla perusteltua, niin metsästäjät ja lihojensyöjät saavat oikeutusta jos he sanovat karsinnallaan parantavansa/ajavansa eläinten evolutiivista etua. Edellyttäen tietysti että he modifioivat tavansa uusiksi tähän radikaaliin linjaan.
- Ei kai me helv** poikasia aleta tappaan.
- Joo-o, tieteellisesti tai ei mitään.
- No sitten meikäläinen laittaa pyssyt pysvästi naulaan.
- Jee jihuu, tieteellisesti ratkaistiin sittenkin tämä etiikka..
-
Itseeni on vaikuttanut: "Selfish gene"-Dawkins
Ryhmävalintaa kiihkeästi vastustava Dawkins argumentoi ryhmävalintaa vastaan lähinnä tyyliperustein. Hän osoittaa tässä hiukan lapsellista projektiivista ajattelua eli tunnistaen oman ateistis-inhorealistien agendansa olettaa, että vastakkaista mieltä ollaan niin ikään ideologisin perustein. Tämä pistää silmään erityisesti siksi, että Dawkins itse asemoi oman ajatteluna perin tieteelliseksi.
Dawkinsin esitys ihmisestä itsekkään geeninsä käyttöliittymänä on mainio. Dawkins toisinaan sekoittaa filosofista pötyä briljanttiiin biologisen ajatteluun mikä saanut aikaan epä-älyllistä kritiikkiä. Seurauksena on mennyt sekaisin mitä "itsekkään geenin" ideasta seuraa ja ei seuraa. Siitä nimenomaisesti ei seuraa sen enempää ryhmävalinnan kuin jumalienkaan kuolema. Näistä edellinen elää ja kukoistaa. Jälkimmäisistä puhuvat eivät yleensä ole itsekään selvillä mitä täsmälleen ottaen tarkoittavat ja heidän argumenttiensa löperyys ei kuulu biologian alaan.
Ryhmävalinnalla on vaikea perustella jatkuvaa lastenmurhaa. (Ihmisilläkin on tätä aversiota ei-omiin poikasiin havaittavissa). Tämä onkin nyt tärkein ryhmävalintaa uhkaava argumentaationi.
Jos on olemassa seikka A, jota ei voi perustella logiikalla B, siitä ei seuraa, että logiikkaa B on virheellinen. Evoluutio on moniulotteinen prosessi. Yksi onnistunut näkökulma ei kumoa toisia.
mks
-
Ryhmävalintaa kiihkeästi vastustava Dawkins argumentoi ryhmävalintaa vastaan lähinnä tyyliperustein. Hän osoittaa tässä hiukan lapsellista projektiivista ajattelua eli tunnistaen oman ateistis-inhorealistien agendansa olettaa, ..
Olet ampumassa ateistista viestintuojaa, jonka lähetti Wilson ja ennenkaikkea nerokas Trivers (jonka D. nosti itseään ylemmäs rehdisti tunnustaen kirjassaan). Triversiin verrattuna D. on statisti tai suulas pianisti.
Jos on olemassa seikka A, jota ei voi perustella logiikalla B, siitä ei seuraa, että logiikkaa B on virheellinen. Evoluutio on moniulotteinen prosessi. Yksi onnistunut näkökulma ei kumoa toisia.
Ajattelin silloin että Popperin falsifikaatio jylläis. Tätä minun pitää miettiä vielä.
-
Ryhmävalintaa kiihkeästi vastustava Dawkins argumentoi ryhmävalintaa vastaan lähinnä tyyliperustein. Hän osoittaa tässä hiukan lapsellista projektiivista ajattelua eli tunnistaen oman ateistis-inhorealistien agendansa olettaa, ..
Olet ampumassa ateistista viestintuojaa, jonka lähetti Wilson ja ennenkaikkea nerokas Trivers (jonka D. nosti itseään ylemmäs rehdisti tunnustaen kirjassaan). Triversiin verrattuna D. on statisti tai suulas pianisti.
Huomaa, että ampumalinjani valikoitui tästä:
Itseeno on vaikuttanut: "Selfish gene"-Dawkins, ...
Trivers osoitti 1971, että altruismin selittämiseen ei tarvita ryhmävalintaa. Toisin kuin jotkut Triversiin suoraan tai välilliseti vetoavat kirjoittajat näyttävät luulevan, Trivers ei millään muotoa kumonnut ryhmävalintaa yleisessä mielessä. Hän vain osoitti, että altruismi voidan selittää myös ilman sitä.
Tuolla vastauksessa #76 nimenomaan viittasin tähän ja esitin ryhmävalinnan pohdintaan pari perusbiologisempaa esimerkkiä:
http://www.kapeanakokulma.fi/index.php?topic=42.msg751#msg751
Jos on olemassa seikka A, jota ei voi perustella logiikalla B, siitä ei seuraa, että logiikkaa B on virheellinen. Evoluutio on moniulotteinen prosessi. Yksi onnistunut näkökulma ei kumoa toisia.
Ajattelin silloin että Popperin falsifikaatio jylläis. Tätä minun pitää miettiä vielä.
Popperin falsifikaatio ei nähdäkseni tässä esimerkissä jyllännyt. Eikä Trivers-altruismi-ryhmävalinta - kytkennässä.
Pidän täysin selvänä, että aivan yleisessä muodossä pätee:
"Jos on olemassa seikka A, jota ei voi perustella logiikalla B, siitä ei seuraa, että logiikkaa B on virheellinen"
Kokeillaan: Testaamme Ferman suurta väittämää tutkimalla tutkimalla merivirtojen yhteyttä kasvihuoneilmiöön. Huomaamme, että kasivuoneilmiö ilmeisesti vaikuttaa merivirtoihin, mutta emme löydä mitään yhteyttä Ferman suureen väittämään. Osoittaako tämä, että Ferman suuri väittämä on väärä?
mks
-
Tuli mieleen (eräästä päihdepoliittisesta debatista) eräs käytännön ongelma:
Että jos pellot muutetaan luomuiksi niin eikö se merkitse suurempaa riippuvuutta karjaeläimistä,
eli niitä pitää pitää enempi ihmiskunnan orjina koska (öljyllä) tehdyt typpilannoitteet korvataan karjanlannalla?
Vai?
Muinaisempi luomuisempi Suomi muutama sata v sitten kait jakautui kahtia: Lännen karjankasvatukseen ja itäiseen kaskilla viljelevään. Mistä itä sai typpensä? Herneestä ja palkokasveista? Vai normaalisti kertakäyttömullasta (aina piti kasketa uusi metsä lopulta).
(Väliaikatiedote: Ryhmävalintani on vielä ns. vaiheessa).
-
Mikä on väliaikatiedote ryhmävalinnan suhteen, Mrkat? Holismia kehiin nyt.
Itse en opiskelukiireiden ja asioiden-joita-en-viitsi-sanoa vuoksi ole ennättänyt ketjun pariin viime aikoina, mikä missään tapauksessa ei tarkoita, etteikö sen aihe kuuluisi prioriteetteihini. Oikeastaan kokisin elämänmittaisena epäonnistumisena, ellen koskaan olisi saattanut aiheesta suomalaiseen keskustelun matkaan sanaakaan. Katsannossani eläinsuojelukysymys on nykyisyyden orjuuskysymys. Siitä juontuu kysyä, miten väkivalta tulisi ymmärtää edistyksen pakottajana ja nopeuttajana? Älkää huoliko, epävarmuuteni ei edesauta radikalisoitumistani. Entä voiko uteliaisuus edesauttaa sitä?
Tänään satuin osumaan kirjaan, joka jälleen vaikuttaa esileikiltä eläinkysymyksen suhteen. Hyvä seksi silti edellyttää kunnollista esileikkiä, ja yritän ottaa vakavissani väittämäni, jonka mukaan ihminen on eräs eläinlaji, ja on älyllisesti väärin väittää muuta. Kirjoittaja on sananvapaudestakin paljon mesonnut Keenan Malik:
http://www.amazon.com/Strange-Fruit-Sides-Wrong-Debate/dp/1851686657/ref=cm_cr_arp_d_product_top?ie=UTF8
-
Mikä on väliaikatiedote ryhmävalinnan suhteen, Mrkat? Holismia kehiin nyt.
Eikös sen pitänyt olla minun henk. koht. pulmia eikä Teidän? ;D
Tänään ajattelin asiaa ja edelleen on ns. "vaiheessa". Olen miettinyt myös että mihin valinta kohdistuu ja eroaako sukulaisvalinnasta? (Voimakkaan epämääräisen vaikutuksen minuun teki aikoinaan Laihosen et al Evoluutio-kirja, siis epämääräisyys joka inhotti). Multiversumissa valinta voi kohdistua kokonaisiin maapallon kokoisiin biosfääreihin (suuri osa maapalloista tuhoutuu elon alun teillä), joten kait nyt yksi pieni ryhmävalintakin voisi olla mahdollista?
Katsannossani eläinsuojelukysymys on nykyisyyden orjuuskysymys. Siitä juontuu kysyä, miten väkivalta tulisi ymmärtää edistyksen pakottajana ja nopeuttajana? Älkää huoliko, epävarmuuteni ei edesauta radikalisoitumistani. Entä voiko uteliaisuus edesauttaa sitä?
Tänään satuin osumaan kirjaan, joka jälleen vaikuttaa esileikiltä eläinkysymyksen suhteen. Hyvä seksi silti edellyttää kunnollista esileikkiä, ja yritän ottaa vakavissani väittämäni, jonka mukaan ihminen on eräs eläinlaji, ja on älyllisesti väärin väittää muuta. Kirjoittaja on sananvapaudestakin paljon mesonnut Keenan Malik:
http://www.amazon.com/Strange-Fruit-Sides-Wrong-Debate/dp/1851686657/ref=cm_cr_arp_d_product_top?ie=UTF8
Sivuhuomiona. "Strange Fruits" on tavallaan sanaleikki vuoden 1930 rasistiseen amerikkaan. Oudot hedelmät runo ja sittemmin kuuluisa laulu Strange fruit sai alkunsa valokuvasta kun puusta roikkui "outoja hedelmiä": hirtettyjä mustia.
-
Palatkaamme edelliseen. Seuraava katkelma on jälleen Rachelsin kirjasta Created from Animals. Ilmaiseeko se ymmärtämisen tieteellistä kriteeriä vai erästä poliittista mielipidettä? Rachels, 130:
Rene Descartes (1596-1650) commonly called 'the father of modern philosophy', was the proponent of this view. Descartes held that the mind and the body are radically different types of entities. The mind is wholly immaterial in nature, whereas the body is simply a kind of machine. Humans, because they have minds as well as bodies, are capable of thought and feeling. But mere animals, Descartes said, have no minds. They are, therefore, nothing but machines, incapable of any sort of conscious state, including pain. 'My opinion', he wrote, 'is not so much cruel to animals as indulgent to men ... since it absolves them from the suspicion of crime when they eat or kill animals.' It was also indulgent to physiologists who no longer needed to be concerned about the 'suffering' of their animal subjects. It at least some laboratories, Descartes's view was adopted enthusiastically. Nicholas Fontaine wrote in his memoirs, published in 1738, about a visit to one such laboratory:
Miten Descartes käsitti tuon "koneen"? Ihminen oli myös "puoliksi" tuollainen kone. Jokin kello on sikäli huono vertaus tässä, koska se ei ole orgaaninen kone. Kellolla ei ole esim. tuntoaisia kuten "organismikoneella". Siitä, että D. kutsuu eläintä ja ihmisruumista koneeksi, ei voi päätellä, että se teknisen laitteen tavoin ei tuntisi kipua, koska D:n "koneruumis" on o r g a n i s m i hermoineen jne. Toisaalta esim. ihmisen ajatteleva substanssi ei tuntisi kipua. Se vain tarkkaillen toteaisi tai päättelisi jonkin esim. vaurion kehossaan (kuten natsilääkärit tarkkailivat objektiivisesti koeihmisiään). Minä käsittäisin tuon D:n ajattelevan tietoisuuden joksikin ymmärrykseksi tai vastaavaksi eikä aistimus- tai ärsyketietoisuudeksi.
Nuo Fontainen kuvailemat kokeidentekijät sekoittivat teknisen laitteen, jolla ei ole aistielimiä, orgaaniseen eliöön.
'A Brute to the Brutes?': Descartes' Treatment of Animals
http://people.whitman.edu/~herbrawt/classes/339/Descartes.pdf
"Now from none of all this does it follow that when Descartes calls some- thing a 'mechanism' or machine'he is automatically ruling out the presence of sensations or feelings; Boyce Gibson's claim that Descartes 'uses the term [mechanism] explicitly to exclude feeling' is not supported by any evidence.(7 In fact it is important to notice that the human body is, for Descartes, a machine in exactly the same sense as the animal body: 'God made our body like a machine, and he wanted it to function like a universal instrument, which would always operate in the same way in accordance with its own laws'.(8 The phrase 'bete-machine' can thus be rather misleading, since the mechanical physiology Descartes has in mind operates equally in the case of homo sapiens."
"Descartes' assertion of proposition (3) (that animals do not think) need not commit him to denying any feeling or sensation to animals-for example a level of feeling or sensation that falls short of reflective mental awareness."
Positiivista evidenssiä siitä, että D. ei pitänyt eläimiä ilman tuntemuksia olevina mykkinä koneina:
"The strongest evidence, which those who credit Descartes with the monstrous thesis seem strangely blind to, comes from the famous letters already cited where Descartes denies speech to the animals. Writing to More, Descartes says that the sounds made by horses, dogs, etc., are not genuine language, but are ways of 'communicating to us ... their natural impulses of anger, fear, hunger and so on'.(25 Similarly, ..."
"If this were not enough, in the letter to More, Descartes specifically separates cogitatio (thought) from sensus (sensation), and states that he denies the former, but not the latter, to animals: 'I should like to stress that I am talking of thought, not of ... sensation; for ... I deny sensation to no animal, in so far as it depends on a bodily organ'.(27"
-
Hyvä kun otit kyseisen artikkelin esille, valtteri. Luin sen jokin aika sitten, ja en silloin eri syistä pitänyt sen tarjoamaa spirituaalista puhdistumista Descartesille kovinkaan vakuuttavana. Descartes näet ei vaivaudu tutkimaan artikkelin hänelle tarjoamaa takaporttia tarkemmin itse, ja siitä astuminen aiheuttaisi muunlaisia syvällisiä ongelmia hänen filosofiansa perustalle. Ihminen ei ole Descartesille kone, tai tarkemmin ottaen se on hänelle jotain muutakin, ja se 'jokin muukin' ohjastaa hänet esittämään sittemmin jumaltodistuksensa ja siten legitimoimaan hengen ja aineen dualismin parhaaseen kristilliseen sävyyn. Descartesin tappio on ilmaan jätetyn implikaation myötä moraalifilosofinen -pakko se on sanoa, jos olenkin toistaiseksi yrittänyt vältellä moraalifilosofisten lausumien esittämistä ketjussa (pikemminkin ne jotka olen esittänyt, ovat olleet poliittisia hyökkäyksiä). Descartesin tapauksessa on myös tärkeää, mitä hän ei sano, ja miksi ei. Miksi historiallinen Descartes toimii implikaatioidensa mukaisesti, jos hän oli ongelmasta tietoinen? Eikö hän halua sanoa asiasta enempää vai eikö hän kykene?
Siitä on kuitenkin muutama kuukausi, kun luin samaisen artikkelin. Sen vuoksi minun täytyy kai vielä teroittaa muistiani ja vasta-argumenttia, jota mielessäni muotoilin katsomatta sen tarkempaa käsittelyä prioriteetiksi silloin. En kohtele Descartesia kovin myötämielisesti, mikä johtuu kohdallani myös myöhemmästä Maurice Merleau-Pontyn (http://link.springer.com/chapter/10.1007%2F978-94-009-5349-9_15#page-1) Descartesia kohtaan lausumasta kritiikistä.
Hyödylliseksi resurssiksi osoittautunut Stanford Encyclopedia of Philosophy kertoo Merleau-Pontyn filosofisista pyrkimyksistä muun muassa seuraavasti:
1. Neither Naturalism Nor Objectivism
The first sentence of The Structure of Behavior reads, “Our goal is to understand the relationship of consciousness and nature: organic, psychological or even social” (SB, 3). In the philosophical field that Merleau-Ponty entered, the question concerning the relationship of consciousness and nature was dominated by two distinct approaches: on the one hand, what Merleau-Ponty would call ‘objectivism’, understood as naturalism in philosophy, behaviorism in psychology, and mechanism in biology; on the other hand, what he calls ‘intellectualism’, that is, the neo-Kantianism which loomed large in France at that time, particularly the thought of Brunschvicg. Merleau-Ponty's own position emerges as he critically negotiates his way between these two approaches. In The Structure of Behavior, he argues against naturalism and objectivism, however, he does not employ the epistemological resources of the Kantian tradition. In his rejection of an epistemological starting point, Merleau-Ponty's position resembles that of Hegel in the Phenomenology of Spirit. The Hegelian influence on The Structure of Behavior should not be underestimated. Like Hegel, Merleau-Ponty ‘starts from below’, which is to say, he does not begin with an analysis of a subjectivity which would constitute the condition of possibility for the appearance of objectivity. Rather he turns his attention to the research that was currently being done in the psychology and the biology of his day, attempting to demonstrate that the actual results of this research contradict the explicit ontology that subtends it.
http://plato.stanford.edu/entries/merleau-ponty/
Seuraava vanha vasta-argumentti on argumentointityyliltään vähän samantapainen kuin usein eri yhteyksissä aiemmin toistamani puhe (erään pitkäikäisemmän kielipelin sallimissa rajoissa -siten tuskin voidaan väittää, että Descartesilta olisi puuttunut ajattelun työkalut käsitellä Cudworthin esilletuomaa ongelmaa) ihmisistä jumalina:
The response to Descartes I want to look at here though, is not modern. It belongs to a now little-known philosopher called Ralph Cudworth (1617-1688), a younger contemporary of Descartes. Cudworth was an Anglican theologian, a keen Classicist, and for most of his career, Cambridge University’s Professor of Hebrew. Along with the aforementioned Henry More, he was a leading member of a group of philosophers known as the Cambridge Platonists, who promoted the relevance of Platonic philosophy to contemporary life and thought. Although he agreed with Descartes on many things, Cudworth thought (as did More) that Descartes’ view of animals as mindless machines was implausible. For Cudworth, it was clear that an animal is much more like a living, feeling human than an inanimate machine. But Cudworth didn’t think that the similarity between man and beast was purely biologically based, as most of us would argue today. Instead, Cudworth argued that animals, like humans, have souls.
According to Cudworth, Descartes’ mistake was that his conception of the soul was too narrow. Descartes thought that animals’ inability to speak or think reflectively like humans was explained by their not having souls and thus being purely physical machines, but Cudworth saw a problem with this: animals might not speak or reason, but they still do an awful lot. As Cudworth saw it, anyone who can look at the incredible variety and complexity of animal behaviour and decide that it is all merely physical mechanism “will never be able clearly to defend the incorporeity and immortality of human souls” (The True Intellectual System of the Universe, 1678, p.44). In other words, if animals feel and move and communicate as they do purely because of their physical makeup, then there’s no reason to introduce a special, immaterial soul to explain human behaviour. If Descartes is willing to explain the behaviour of all animals as resulting from nothing but ‘blood and brains’, why shouldn’t he draw the same conclusion about us?
For a seventeenth-century Platonist, that’s a surprisingly modern insight; in fact, it’s not unlike the sort of argument many materialists would use to refute Descartes’ dualism today. But Cudworth was not a modern man, and like Descartes, he accepted the orthodox assumption of his time that conscious minds are souls. As we have seen, he was also committed to bridging Descartes’ radical gap between human and animal life. And so, instead of showing that neither animals nor humans have souls, he tried to show that animals have souls too. And although Cudworth thought that animal souls were less perfect and less conscious than human souls, he believed that nevertheless, their existence gives us moral responsibilities towards animals that we do not have towards soulless, mindless objects. So for Cudworth, the specialness of human souls does not entail the worthlessness of animal ones: rather, animals are simply less complex, less developed examples of the same sort of thing that humans are.
http://kevin-rd-shepherd.blogspot.fi/2015/02/descartes-and-vivisection_15.html
-
Kaksi edellistä puheenvuoroa kokoavat mielenkiintoisen argumentaation vuosisataisesta dualismiväännöstä.
Descartesille ihminen on kone+sielu ja eläin on vain kone. Cudworth näkee, että joko molemmat ovat kone+sielu tai sitten ei kumpikaan.
Tällä verbalismilla tarkasteltuna nykyisin Descartes on hyvin heikoilla ja vääntö käy siitä kumpi Cudworthin (nimeä tietämättä) vaihtoehdoista on kuvaavampi.
Epäilemättä nykysuunta erkanee Cudworthin omasta valinnasta (kone+sielu). Ei kuitenkaan välttämättä, jos vaivaudumme joskus siivoamaan käsitteen "sielu" uskonnollisesta tomustaan ja lähestymmekin asiaa kysymyksellä: Mikäpä olevaisessa mahtaa tuottaa niitä ilmiöitä, joita me kuvaamme sanalla "sielu"?
Ja pidätymme älyllisesti tyhjästä vastauksesta: Jumala!
mks
-
...
Palatkaamme edelliseen. Seuraava katkelma on jälleen Rachelsin kirjasta Created from Animals. Ilmaiseeko se ymmärtämisen tieteellistä kriteeriä vai erästä poliittista mielipidettä? Rachels, 130:
Rene Descartes (1596-1650) commonly called 'the father of modern philosophy', was the proponent of this view. Descartes held that the mind and the body are radically different types of entities. The mind is wholly immaterial in nature, whereas the body is simply a kind of machine. Humans, because they have minds as well as bodies, are capable of thought and feeling. But mere animals, Descartes said, have no minds. They are, therefore, nothing but machines, incapable of any sort of conscious state, including pain. 'My opinion', he wrote, 'is not so much cruel to animals as indulgent to men ... since it absolves them from the suspicion of crime when they eat or kill animals.' It was also indulgent to physiologists who no longer needed to be concerned about the 'suffering' of their animal subjects. It at least some laboratories, Descartes's view was adopted enthusiastically. Nicholas Fontaine wrote in his memoirs, published in 1738, about a visit to one such laboratory:
...
Selailinpas tuossa vaihteeksi Descartesia. Eli D. haluaa löytää jonkin absoluuttisen varman pohjan tietämiselle. Aistien välittämä tieto voi olla harhaista. Kaikkea voidaan epäillä illuusioksi jolloin jäljelle jää vain epäilyn subjektiivinen akti. Mentaalinen akti sinänsä on jotain ehdottoman varmaa. Tätä D. sitten kutsuu intellektuaaliseksi substanssiksi. Hän ei muuten sitä juurikaan avannut sen enempää. (Husserlin fenomenologia voisi olla tämän intellektuaalisen substanssin jatkohehittelyä. Sen luonteen tarkempaa analyysia.) D:ta kiinnosti enemmän tämän jäljelle jääneen materiaalisen substanssin luonne. Hän käsitteli tätä fysiikassaan ja fysiologiassaan. Materiaaliselle substanssille ei kuitenkaan löydy mitään apodiktista perustelua kuten mentaaliselle? Ulottuvuuden, materian, empirian jne eksistenssi jää vime kädessä uskon varaan?
Rachels tuossa esittää, että D:n mukaan eläimet ovat kyvyttömiä tietoisiin tiloihin ml. tuskaan. D:n mentaalisessa aktissa, esim. tuskan tuntemisessa, olisi kuitenkin eroteltava tietoisuus ja aistiärsyke. Eläimen "tietoisuus" on tunne tuskasta ja tähän liittyvä reaktio kun taas "aidosti" tietoinen olio kokee tuskaaistimuksen s e k ä mentaalisen aktin "tunnen tuskaa" *. Tämä mentaalinen akti voi taas sisältää enemmän tai vähemmän viittauksia joihinkin muihin asiantiloihin ja olla näiden suhteen enemmän tai vähemmän eksplisiittinen tai ilmaistu: esim. "tunnen tuskaa, koska ...", "tunnen tuskaa elimessä x" jne. Tämäntyyppinen tietoisuus eläinolioilta puuttuu mutta ei suinkaan tuskan aistimus.
Tässä muuten D. kuvaa ilmiöitä, jotka eivät kuulu yksistään intellektuaaliseen tai materiaaliseen substansiin, vaan ovat näiden "läheinen yhteys":
"There are, however, besides these, certain things of which we have an internal experience that ought not to be referred either to the mind of itself, or to the body alone, but to the close and intimate union between them, as will hereafter be shown in its place. Of this class are the appetites of hunger and thirst, etc., and also the emotions or passions of the mind which are not exclusively mental affections, as the emotions of anger, joy, sadness, love, etc.; and, finally, all the sensations, as of pain, titillation, light and colours, sounds, smells, tastes, heat, hardness, and the other tactile qualities."
https://en.wikisource.org/wiki/Selections_from_the_Principles_of_Philosophy
Eli hän näköjään kuitenkin relativoi aika lailla tuota "dualismiaan". Esim. näläntunne ei kuuluisi täysin materiaaliseen sfääriin. Näkeekö hän esim. eläimen vaistoohjatussa aktiivisuudessa kuitenkin jotain tietoisuuden piirteitä?
* D:n näkökulmasta (?) varsinainen tietoisuus olisi kuitenkin "pelkkä" intentio, eli tämä D:n "ajattelu", ja joka tässä tapauksessa ilmenisi moodissa "tunnen tuskaa" (joka on jo ilmaisu empiirisen maailman sisällä).
-
Tässä on mainittu Heideggerikin muutamaan otteeseen. Heidegger on näköjään käsitellyt 1929/1930 pidetyllä luennollaan ihmisen ja eläimen suhdetta:
http://www.klostermann.de/epages/63574303.sf/de_DE/?ObjectPath=/Shops/63574303/Products/9783465033110
Kirjan kuvauksesta:
"aluksi laaja analyysi pitkästymisen (Langeweile) ilmiöstä"
"yksityiskohtainen organismin ja elämän olemuksen (wesen) määrittely"
"Kysymystä maailmasta (Welt) käsitellään vertailemalla kolmea teesiä: "Kivi on ilman maailmaa (Weltlos, maailmaton)", eläin on köyhä maailmasta, eläimen maailma on köyhä, (Weltarm, maailmanköyhä), ihminen on maailmaa muodostava (Weltbildend). Keskiössä on toinen teesi jolloin eläimen maailman köyhyyden olemuksen selvittely johtaa eläimellisyyden, organismin ja elämän olemuksen määrittelyyn (Wesensbestimmung)."
Derrida näköjään käsittelee kirjansa "Heideggger et la Question" yhdessä luvussa nimenomaan tätä luentoa. Derrida tuo esiin tietyn humanistisen teleologian, joka on "hinta, joka on maksettava" "kaikessa eettis-poliittisessa biologismin, rasismin, naturalismin jne tuomitsemisessa" (dénonciation).
Derrida siteeraa Heideggerin luennosta kohtaa missä H. puhuu sisiliskosta, joka makaa kiven päällä. Heideggerin mukaan tässä olisi yliviivattava sana "kivi", koska kivi on kyllä jollain tapaa tässä annettuna liskolle mutta ei kuitenkaan siten, että se olisi tiedetty/tunnistettu kive n ä (a l s Stein, englanniksi: a s Stone).
Eläimellä on myös dispositio maailman omaamiseen mutta se ei kuitenkaan koskaan kykene tähän. Eläimen "maailma" jää vaille olioita ja näiden välisiä suhteita. Eläimen kokemusmaailmassa on jotain kohteita mutta niillä ei ole maailmallisuutta. Sisilisko esim. satunnaisesti osuu kiveen ja aistii siinä lämpöä ja tasaisuutta, joka aiheuttaa sen että se jää siihen paikalleen. Sillä ei kuitenkaan ole ymmärrystä, joka suhteuttaisi tämän lämpimän paikan osaksi laajempaa kokemusodellisuutta.
Heideggerille "maailman" (Welt) käsite on aivan olennainen. Sein und Zeitissa on käsitelty sitä perusteellisesti. Sillä pyritään korvaamaan abstraktiksi jäävä erottelu subjektin ja objektin välille. Eristynyt erillinen subjekti jotenkin itsestään jälkikäteen luo suhteen johonkin ulkoiseen erilliseen objektiin. Descartesin metafysiikka artikuloi ensimmäisenä tällaisen subjekti-objekti -suhteen tai -ontologian.
-
Käteen sattui lehti APU (4.5.2016) nro 18/2016 jossa on artikkeli Isien synnit. Siinä Auschwitz-tuhoamisleirin johtajan Rudolf Hössin pojanpoika Rainer Höss kertoo tarinansa.
ISIEN SYNNIT
Raskas perintö. Rainer Hössin Auschwitzin keskitysleiriä johtanut isoisä oli historian pahimpia sotarikollisia. Kun Höss kertoi isoisänsä tarinan, suku hylkäsi hänet. Nyt hän pelkää natsi-isoisänsä ajattelumaailman palaavan uudestaan maailmaan.
- Apu nro 18/2016, ss.36-41.
Rainer Höss kutsuu isoisänsä toimintatapaa pahan banaaliudeksi ja viittaa Hannah Arendtin käsitteeseen. Eivät olleet pahoja kaikille vaan valikoiden:
Höss kertoo esimerkin: Auschwitzissä haluttiin suojella uhanalaista lintua. Niinpä vangeille kerrottiin, että lintujen pyydystämisesä seuraa kuolemanrangaistus. Natsien ajatusmaailmassa täysin loogista oli suojella lintua samaan aikaan, kun vastuussa oltiin pahimmillaan 20 000 ihmisen tappamisesta päivässä.
- Apu 18/2016 s. 38
(Isien synnit-otsikko viittaa myös omaan isään. Koululaisena viattomana Rainer (n. 1970-l lopulla) oli pyytänyt isältään lupaa juutalaisen kaverin perhejuhlaan. Isä rikkoi olutpullon pöytään, murskasi sillä Rainerilta nenän ja raahasi huoneeseensa arestiin kieltäen tapaamasta "roskajuutalaisia". Perhe on ylpeä natsimenneisyydestään ja Rainer on suvun musta lammas. Suku katkaisi yhteyden häneen koska hän ryhtyi "humanistiksi" ja "antifasistiksi".)
-
Satunnaisena huomiona sanottakoon, etten liiemmin pidä kuvauksen perusteella Heideggerin kieltä kovin osuvana, mikäli Heidegger tosiaan tukeutuu olemisen kategorioihin ajattelussaan. Vika ei ole siinä, etteivätkö nuo kategoriat voisi olla todellisia, vaan että ne ovat vain eräitä mahdollisia olemisen kategorioita, jotka myös ovat kategorisissa suhteissa toisiinsa. Kaikki sellaiset kategoriat voidaan taas tarkentaa yksilöominaisuuksiin, ja väittää löytyvän lisää olemassaolon kategorioita, mitä niillä sitten tarkoitetaankin.
Huomio kiinnittyy käytettyyn ilmaukseen olemisesta tai olemassaolosta (elämismaailmoista? mistä?). Mitä ihmettä Heidegger oikein vasaroi, minkä vuoksi? Varmasti ilman Heideggerin käsitteistöäkin tiedämme, että sisiliskona oleminen eroaa merkittävästi ihmisenä olemisesta. En siis tiedä (en väitä tietäväni, ettei H. sano), mitä asian käsittelyä helpottavaa hän sanoo. Kriittisempää tarkastelua varten minun pitäisi tutustua lähemmin H:n argumenttiin, ja se edellyttäisi miehen tuotantoon perehtymistä.
Mielestäni elämismaailmat (ja otan vapauden määritellä termin itsenäisesti sitoutumatta Heideggerin näkemykseen niistä) leimallisesti rakentuvat keskinäisistä, aistimellisista, tulkituista suhteistaan. Kuulostaako tarpeeksi abstraktilta (sitä se on)? Muunlaisia elämismaailmoja toden lauseen ehdoista johtuen en edellisen perusteella osaisi kuvitella -ei kukaan tai mikään muukaan. Sellaisia vaihtoehtoisia elämismaailmoja ei olisi, ellei sitten taas rukattaisi kielen sääntöjä.
Ihminen ja koira viihtyvät keskenään silloin kun ne haluavat. Samaa ei voi sanoa ihmisestä ja kivestä. Millaiseen todellisuussuhteeseen Heidegger sitoutuisi? Tuntuu kuin hän yrittäisi sanoa jotain liian yleistä sanoakseen aiheesta mitään tarkasti.
Heideggerin elämässä tapahtui erinäisiä lapsuksia, kuten eittämättä itse kullekin meistä. Jos New Yorkerin artikkeliin on luottaminen, Heidegger esittää väliin yksilöpoliittisia väittämiä sisäänrakennettuina yleisiin väittämiin:
Heidegger had developed his own way of describing the nature of human existence. It wasn’t religious, and it wasn’t scientific; it got its arms around everything, from rocks to the soul. Instead of subjects and objects, Heidegger wanted to talk about “beings.” The world, he argued, is full of beings—numbers, oceans, mountains, animals—but human beings are the only ones who care about what it means to be themselves. (A human being, he writes, is the “entity which in its Being has this very Being as an issue.”) This gives us depth. Mountains might outlast us, but they can’t out-be us. For Heidegger, human being was an activity, with its own unique qualities, for which he had invented names: thrownness, fallenness, projection. These words, for him, captured the way that we try, amidst the flow of time, to “take a stand” on what it means to exist. (Thus the title: “Being and Time.”)
New Yorkerista (http://www.newyorker.com/books/page-turner/is-heidegger-contaminated-by-nazism) siteeraamani kirjoitus käsittelee Heideggerin natsikytköstä. Tiedän, olen epäreilu. Don't care. Uskoakseni on silti mielekästä kysyä, miten edellä kuvattu ihmisenä oleminen sopii Heideggeriin:
It’s always been safe to assume that Heidegger, being a Nazi, was also an anti-Semite (though not necessarily a “virulent” one, whatever that term might mean). But, as my colleague Richard Brody wrote a few weeks ago, the passages reveal a particularly unsettling kind of anti-Semitism—one which hasn’t been fully visible before. They show that, even as Heidegger held the most banal and ignorant anti-Semitic beliefs (he wrote about a worldwide conspiracy of “calculating” Jews “unfurl[ing] its influence”), he also tried to formulate a special, philosophical, and even Heideggerian kind of anti-Semitism. (Jews, he writes, are “uprooted from Being-in-the World”—that is, incapable of authentically caring and knowing.) The passages, some of which were written during the Second World War, account for only a few pages out of more than a thousand. But they have alarmed and disgusted Heideggerians because they show that Heidegger himself had no trouble using his own philosophy for anti-Semitic ends. Philosophy has a math-like quality: it’s not just a vocabulary, but a system. A failure in one part of the system can suggest a failure everywhere. And so, earlier this year, in a book called “Heidegger and the Myth of Jewish World Conspiracy,” Trawny asked the inevitable question: could Heidegger’s philosophy as a whole be “contaminated” by Nazism?
...
At the same time, he saw a way out for Heidegger in one of the philosopher’s own concepts, “errancy”—the idea that human beings are not calculators, but conjecturers, and that being wrong is, therefore, an irreducible part of being a person. (In “The Essence of Truth,” Heidegger wrote that “the errancy through which human beings stray is not something that, as it were, extends alongside them like a ditch into which they occasionally stumble; rather, errancy belongs to the inner constitution of the [existence] into which historical human beings are admitted.”)
Ongelmaksi muodostuu, mitä H. tarkoittaa ihmisenä olemisella. Missä mielessä vain ihminen voi erehtyä? Mistä H. tietää asian olevan näin?
Muokkaus: pahoittelen hidasta vastaamistani, olen pitänyt lomaa aiheen vaatimasta ajatustyöstä.
-
..kirjoitus käsittelee Heideggerin natsikytköstä. Tiedän, olen epäreilu. Don't care. Uskoakseni on silti mielekästä kysyä, miten edellä kuvattu ihmisenä oleminen sopii Heideggeriin:
...They show that, even as Heidegger held the most banal and ignorant anti-Semitic beliefs (he wrote about a worldwide conspiracy of “calculating” Jews “unfurl[ing] its influence”), he also tried to formulate a special, philosophical, and even Heideggerian kind of anti-Semitism.
...
But they have alarmed and disgusted Heideggerians because they show that Heidegger himself had no trouble using his own philosophy for anti-Semitic ends.
Tuo on kamalaa. Eikä siinä kaikki. Muistin syövereihini on syöpynyt se kamaluus että erinäisiä vuosia sitten Heideggerin avulla ja mietteillä Voima-lehdessä kyseenalaistettiin maan liikettä auringon ympäri.
-
..kirjoitus käsittelee Heideggerin natsikytköstä. Tiedän, olen epäreilu. Don't care. Uskoakseni on silti mielekästä kysyä, miten edellä kuvattu ihmisenä oleminen sopii Heideggeriin:
...They show that, even as Heidegger held the most banal and ignorant anti-Semitic beliefs (he wrote about a worldwide conspiracy of “calculating” Jews “unfurl[ing] its influence”), he also tried to formulate a special, philosophical, and even Heideggerian kind of anti-Semitism.
...
But they have alarmed and disgusted Heideggerians because they show that Heidegger himself had no trouble using his own philosophy for anti-Semitic ends.
Tuo on kamalaa. Eikä siinä kaikki. Muistin syövereihini on syöpynyt se kamaluus että erinäisiä vuosia sitten Heideggerin avulla ja mietteillä Voima-lehdessä kyseenalaistettiin maan liikettä auringon ympäri.
Taas mieleeni palautuu animaatiosarja Rick and Morty:n jakso, jossa Rick tapaa kirottuja esineitä myyvän Paholaisen, ja tyrmistyneenä sen käytöksestä ryhtyy tieteeseen perustuvin menetelmin korjaamaan esineistä kirouksia pois:
Rick on henkisesti epävakaa alkoholisti, mutta lahjakas tiedemies. Hän on hiljaittain löytänyt uuden yhteyden perheensä kanssa. Rick käyttää aikaansa vieden tyttärenpoikaansa Mortya (myöhemmin myös muita perheenjäseniä) sekopäisille ja vaarallisille seikkailuille syvälle avaruuteen ja toisiin ulottuvuuksiin. Yhdistettynä Mortyn horjuvaan perhe-elämään nämä seikkailut aiheuttavat paljon ahdinkoa koulussa ja kotona.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rick_and_Morty
En osaa sanoa mitään Heideggerin mahdollisesta 'pahuudesta' tutustumatta miehen tuotantoon. Ketjun ja historian kannalta minua tietty kiinnostaa H. pelkästään jo väitetyn natsikytköksensä vuoksi. Jos sellainen paljastuisi, niin aiheeni käsittelyn kannalta se minua vasta kiinnostaisikin. En usko ainakaan sen olevan 'kirottu esine', johon ei saa koskea. Rohkeutta rakkaat nisäkäskollegani.
Joskus on hyvä muistaa pahuuden ilmenevän myös hilpeytensä kautta. Subjektiivinen esimerkkini koskee sitä suomalaisen television ruokamainosta, jossa hihkaistaan 'lihaa'. Jollekulle toiselle esimerkki voisi koskea vaikkapa 30-luvun saksalaista yhteiskuntaa klubeineen ja köyhälistöineen. Mutta mitä voidaan sanoa Heideggerin teoista ja väittämistä? Mikä niissä olisi ymmärrettävä pahuudeksi (suureksi erehdykseksi), jos mikään?
Miten määritellä pahuus teoreettisesti? Onko termi siten vanhentunut, ettei se enää puhuttele meitä? Vai onko pahuuden ymmärtämisen vaikeus kyvyttömyydessä tunnistaa sitä sellaisena. Se olisi eri aikakausina erilaista, ja jälkikäteisesti, yleisesti tunnustettavaa. Jos ajatus pahuuden määrittelystä ja sen tutkimisesta kuulostaa hullunkuriselta -minusta kyllä- kannattaa palata Rickyn ja Paholaisen tapaukseen. Tarina leikitteli metaforalla, sillä Rickin persoona ei ole erityisen mairitteleva hänelle. Itse asiassa toisessa tarinassa muiden Rickien neuvosto rinnakkaistodellisuudesta (!?) kaappaa Rickin ja syyttää häntä tapahtuneista murhista, ja siitäkin aiheutuu erinäisiä hankaluuksia.
Jutuistani huomaa, että vietän lomaa. Oma käsitykseni olemisen kategorioista kuuluu, että suhtaudun epäluuloisesti essentialistista maailmaa kohtaan yleensä, tai että sitoutuisin vieraaseen konstruktioon siitä. Ajallisia prosesseja voidaan varmaan kuvailla kielellisten kategorioiden avulla, mutta koska ei tiedetä onko ja paljonko mahdollisia maailmoja, pitäisi olettamuksiin olemisesta (Merleau-Ponty puhuu myöhemmin elämismaailmoista] (http://fordhampress.com/index.php/the-logos-of-the-living-word-cloth.html) mielestäni suhtautua epäluuloisesti (Heidegger ei voi kuvailla kovin merkittävästi hänestä itsestään käsin poikkeavia olemismaailmoja, enkä siitä häntä syytäkään).
Amazonilla (https://www.amazon.com/Logos-Living-World-Merleau-Ponty-Groundworks/dp/0823255662) kuvaillaan Louise Westlingin kirjaa The Logos of the The Living World muun muassa seuraavasti:
"A central thesis of Louise Westling's highly accomplished and provocative 'The Logos of the Living World: Merleau-Ponty, Animals, and Language' is that 'human language and aesthetic behaviors emerge from our animality.' What is perhaps most compelling about her thesis is that she supports it by exploring how an evolutionary continuity between an always already languaged world and human being-in-the-world can be understood without having to employ dangerous (il) logic of social Darwinism or some schools of evolutionary psychology and without having to serve as yet another iteration of a naive 'metaphysical of presence'." -Biosemiotics
Merleau-Pontyn suhdetta Heideggeriin en tunne lainkaan, mutta M.-P. Descartesin kriitikkona tunnetaan.
-
Luinpas tossa Sein und Zeitin kuin piru raamattua. Luin sen siinä mielessä, että mites tämä ja tämä voisi liittyä natsismiin. Vaikea oli mitään vähänkään suorempia kytköksiä löytää. Kirja on kuitenkin jotenkin niin yleistasoinen (ei mainita saksalaisia eikä juutalaisia, käsitellään o n t o l o g i a a, tosin historiallisessa kontekstissaan, jolloin "pääpahiksia" ovat Aristoteles ja Descartes), ja sen filosofia jotenkin niin s u b j e k t i i v i s t a. Dasein (täälläolo) tai (yksilön) eksistenssi eräinä peruskäsitteinä. Miten sen saa kytkettyä nationalistiseen massaliikkeeseen? No, epäaito (uneigentlich) oleminen on täysin das Manin (man = saksan passiivisubjekti) hallussa, joten jos vallitseva todellisuus on natsismia niin Heideggerin mielestä on tietyllä tavalla ymmärrettävää, että Dasein eksistoi ulkoapäin annetun ideologian mukaisesti. Ainoastaan poikkeustapauksissa voi Dasein elää täysin omaa "persoonallista" elämäänsä.
Dasein on konkreettisesti aina jotenkin spesifioitu johonkin tiettyyn ympäristöön (maailmaan), jolloin Dasein voi valita autenttiseksi olemisekseen myös natsismin. Vai voiko? Dasein on olemisen tavaltaan eksistoivaa mikä tarkoittaa, että sitä ei voi käsittää esineenä tai objektina. Heideggerin humanismi on sitä, että ihmisen perusluonnetta ei voi "esineellistää". Esim. biologian objektina ihminen on esineellistetty teoreettisena objektina. Biologian avulla ei päästä selville ihmisen (filosofis-onnologisesta) perusluonteesta. Käytännöllisessä Man-todellisuudessa ihminen on kuitenkin esineellistetty esim. lääketieteen teknisiä tarkoitusperiä varten. Ihmishenkiä pelastetaaan teknisillä menetelmillä. Ja tämä kuuluu Heideggerinkin mukaan ihmisen arkipäiväiseen olemiseen. (Mutta jos keskitytään tarkkailemaan omaa terveyttä niin onko oma perusolemus määritelty/esineellistetty esim. fysiologian kautta?)
Daseinia käsitellään sen takia, että peruskysymys: mitä on oleminen (Sein) täytyy avata sen kautta, että olemisen ymmärtäminen (Seinverständnis) on nimenomaan Daseinin peruspiirre. Täytyy selvitää että miten "perusihminen" (arkipäiväisessä olemisessaan) ymmärtää olemisen, mitä kautta saadaan ote koko kysymyksestä ( ei siis konstruoida a priori mitään ontologista systeemiä vaan selvitetään ihmisen olemisen ja sen ymmärtämisen a priorit). Parin sadan sivun jälkeen käy ilmi, että (arkipäiväisen) olemisen mieli on ajallisuus, kuitenkin "vulgääristi" ymmärrettynä. Pääpaino on nykyhetekessä, jota kautta olemisen ymmärtäminen painottuu siten että varsinaisesti todellisiksi olioiksi koetaan "esilläolevat" (Vorhanden) esineet. Tietyn ajallisuuden staattisen ymmärtämisen kautta nämä esilläolevat oliot saavat tietyn substantiaalisuuden, ne koetaan jatkuvasti pysyvinä esineinä. Jatkuvuudesta ja pysyvyydestä tulee varsinaisesti olevaa. Jotenkin piiloon ja tiedostamattomaksi jää olemisen "käsilläolevuus" (zuhandenheit), mikä olemisen tapa (oleminen tiettynä asioiden suhdeverkostona) tavallaan kyseenlaistaa sen että Vorhanden-objektit olisivat ainoa todellisuuden "ilmentymä".
Olemisen ajallisuuden kautta mukaan tulee myös historiallisuus. Tässä on jotain viitteitä siitä, että olisi aivan autenttista olemista olla mukana Geschickissä, joka on yksilön oman historiallisuuden (Schicksal) ylittävää olemista esim. kansan (Volk) yhteydessä. Jonkin sortin nationalismille avataan tässä ovia? Heidegger oli kuitenkin enemmänkin nurkkapatriootti ja toi esiin erilaisia historiallisia paikalliskulttuureja. Siis joitain ajallis-paikallisia Daseineja ja näille spesifejä maailmoja. Joissa asiat ymmärretään omalla tavallaan eikä (pelkästään) minkään universaalin teoreettisen objektiivisuuden kautta.
-
Syvä kumarrus valtterille! Siis luit Sein und Zeitin? Kokonaan? Saksaksi? Itselläni on jäänyt vain haaveeksi... En saa siitä oikein mitään otetta. Jatkan kuitenkin yrittämistä, siitäkin huolimatta että se saattaa osoittautua vitsiksi vähän samaan tapaan kuin se anekdoottinen Hegelin logiikkateos, jonka kuulemma ymmärsi vain eräs Hegelin oppilas ja hänkin väärin.
Heideggerin filosofia kuuluu omissa kirjoissani siihen samaan erään kulttuurin kliimaksiin kuin Mahlerin musiikki. Sitäkin olen oppinut ymmärtämään, joten kai se Heideggerkin joskus vielä uppoaa.
-
Filosofinen aikakausjulkaisu Niin & Näin on puolisen vuotta päänavauksestani näköjään julkaissut Laura Gustaffssonin artikkelin Nautoja ja koiria -toislajisia vai toissijaisia elä(i)miä (http://www.netn.fi/artikkeli/nautoja-ja-koiria-toislajisia-vai-toissijaisia-elaimia). Ja mitä kummaa! Gustaffssonin johtopäätökset ovat kuin omiani, jos hän onkin saapunut niihin tuntematta muualla julkaisemattomia argumenttejani:
Valion uudessa luomumaitoa markkinoivassa mainoksessa lukee: ”Lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Tekstin vieressä on kuva lehmästä, joka näyttää kieltä. Mainoskampanjan retoriikka ei pyri ainoastaan tuottamaan vaikutelmaa, että luomulehmät olisivat vapaaehtoisesti – kapinallisen omapäisesti – valinneet asemansa tuotantoeläiminä, vaan se myös suostuttelee ajattelemaan, että kyseiset eläimet jopa nauttisivat siitä. Vastakohtana mainoksen leikittelevälle sävylle sen piilotavoite on kuitenkin lehmien hyväksikäytön luonnollistaminen. Sen faktan piilottaminen, että eläinten arvo määräytyy niin teho- kuin luomutuotannossakin aina taloudellisen tehokkuuden mukaan.
...
Kuten James Stanescu painottaa, eläintuotantolaitos avaa uuden näkökulman biopoliittisen hallinnan ymmärtämiseen: tuotantolaitoksissa elämän ainoana tarkoituksena on tulla kulutetuksi. Laitoseläinten elämän funktio on siis tulla tapetuksi (deading life) ja syödyksi.2 Tätä elämänmuotoa ei siis ole vain ”jätetty kuolemaan”3 foucault’laisessa merkityksessä, vaan se on äärimmäisen jalostettua, läpeensä kontrolloitua ja tehdasmaisesti tuotettua aina sen tappamiseen asti. Stanescu huomauttaa, että erona kansanmurhiin, joihin eläintuotantoa usein verrataan, eläinten liukuhihnamaisen tappamisen – Suomessa teurastetaan noin 80 nautaa joka tunti – tarkoituksena ei ole kuitenkaan ruumiiden tuhoaminen vaan niiden tuottaminen kulutushyödykkeiksi. Tämän vuoksi on tärkeää pitää mielessä näiden kummankin massatappamiseen liittyvän ilmiön erityiset historialliset piirteet eikä päätyä liian nopeisiin analogioihin, jotka pahimmillaan piilottavat vallan erilaiset toimintamekanismit. Myös Stanescu painottaa tätä ja ehdottaa, että eläintuotantoa tarkastelemalla voidaan tavoittaa omanlaisensa biopoliittinen vallan muoto, joka vaatii uudenlaista teoretisointia ja käsitteellistämistä.
Huomattakoon, että Foucault'n nimeä on miltei mahdotonta välttää asian yhteiskunnallisessa tarkastelussa. Kyse on vallan teknologioiden tarkastelusta, ja analyysi voidaan ulottaa näin tapoihin, joilla teknologiat muokkaavat yksilöiden mieltä ja ruumista. Foucault'lle vallan viimesijainen kohde on yksilön ruumis, vaikka tässä kohdin hän kirjoitti ilmeisesti ihmisruumiista.
-
Filosofinen aikakausjulkaisu Niin & Näin on puolisen vuotta päänavauksestani näköjään julkaissut Laura Gustaffssonin artikkelin ..
Josta ".. naudan kuolema on vain epämiellyttävä sivuseikka lautasella. Se ei herätä surua – vaan ruokahalun."
Riippuu keneltä kysyy ja missä. Tehotuotantokoiratarhalla* ja -navetassa voi olla vähemmän surua mutta perinteisellä maatilalla voitiin surra hyvän kiltin lehmän menetystä pitempään ja teurasauton tullessa pihaan isäntä meni yläkertaan koko päiväksi nitropurkin kanssa. Ettei kyyneleiset silmät kellekään näkyisi. Talon emäntä sitten taas ei koirista perusta. "Räksyttäjiä, en ota".
Näen vääristymän, eli että Gustafsson hiukan väkisin rakentaa itse(!) jyrkempää raja-aitaa eläinlajien välille voidakseen kirjoittaa siitä eli argumentikseen. Kun raja-aita on ehkä pikemminkin ajallinen: moderni tapa vs vanha tapa ja koko: pienimuotoisuus vs isomuotoisuus tilan koossa/eläinten määrässä.
Foucault'lle vallan viimesijainen kohde on yksilön ruumis, vaikka tässä kohdin hän kirjoitti ilmeisesti ihmisruumiista.
Hiukan sivuasiaan:
Foucault on minulle outo tuttavuus kirjana ja vasta äskettäin sain lainattua (kirjastossamme vain pari kirjaa) Klinikan synty-kirjan. 60-luvun ranskalaista filosofiaa, hiukan liian teoreettista minulle tässä vaiheessa mutta sain irti sen kuinka vaikeaa oli päätellä sairauksien syitä 1800-l alussa ennen bakteereita. Onko keuhkotaudissa pesäke syy vai seuraus, onko kuume syy...? Näkyi että miten hirveässä tietämättömyyden suossa lääketiede tuohon aikaan tarpoi.
*Tuttu kettukoiramies oli käynyt kerran tuommoisella tilalla ja silmät kostui ja ääni värisi kun kertoi eräästä sydämettömästä rotukoirien kasvattaja-avioparista ja -tarhasta minkälaista touhua se oli jota hän oli vieraillessa nähnyt. Menin sanattomaksi. Rotukoiratehtailusta olen lukenut Koiramme-lehdestä, koirapsykologin kirjasta ja tehnyt aiheesta webbisivunkin. Lailla pitäisi kieltää mutta.
-
Satuinpa lukaisemaan Fik Meijersin kirjaa Gladiaattorit. 170 eKr Rooman senaatti kielsi villieläinten tuonnin Afrikasta. Muttei eläineettisistä syistä vaan valtapoliittisesta. Tuonti oli ilmeisesti niin laajaa, että pelättiin 2. puunilaissodasta toipuvan vihollisvaltio Karthagon rikastuvan tällä eläintuonnilla liikaa. Villieläimiä tuotiin areenoille ja pantiin taistelemaan ihmisten kanssa metsästysnäytöksissä mutta myöhemmin erityisesti niitä käytettiin rikoksiin tuomittujen teloittamisessa.
Miten tyypillinen moderni eläinaktivisti reagoisi jos scifi-elokuvassa lihatehtaiden ja tehot.tilojen pomoja annettaisiin leijonien syötäväksi tai härkien kuoliaaksi puskemiksi wanhaan roomalaiseen tapaan? Ilmeisesti nauttisi, koska kuten kirja vertaa (ja vastaa kysymykseen oliko Colosseumin roomalaiset katsojat erityisen julmia), moni moderni ihminen nauttii tuhansista tapoista ja murhista viihteellisen tv:n ääressä.
-
Heideggerista kirjassa Leif Sundström: Fasismi, Like (ja Rauhanpuolustajat), 2007 s.184-185
"Irrationaalinen virtaus veti mukaansa myös Martin Heideggerin, yhden 1900-luvun suurista filosofeista, jonka natsisympatioita on tutkittu ja ihmetelty paljon. Eräs Heideggerin tapauksesta kirjoittanut oli hänen entinen oppilaansa Hannah Arendt, jonka mukaan Heideggerin natsisympatiat olivat vastakohta muun muassa SS-eversti Adolf Eichmannin natsismille. Siinä missä Eichmannin ongelmana oli ajattelemattomuus ja liiallinen sopeutuminen politiikan käytäntöön, oli Heidegger taas liian vetäytyvä. Hän kylläkin ajatteli, mutta ei kyennyt osallistumaan älyllisesti yhteisölliseen toimintaan. Hänen panoksensa yhteisölle oli lopuksi anti-intellektuaalinen, koska hän ei ymmärtänyt politiikan luonnetta. Arendt katsoi Heideggerin olleen ainoastaan opportunisti, jolla ei ollut todellista sidettä kansallissosialismiin. Tässä mielessä Heidegger ei todellakaan ole ainutlaatuinen, sillä yliopistoihmisten* joukossa Hitlerillä oli varsin vankka kannatus. Varsinkin akateemisesti koulutetut nuoret olivat varsin laajasti suopeita natsismille ainakin aluksi. Heidegger kuitenkin osoitti useaan otteeseen uskollisuuttaan aatteelle tavalla, jota tuskin voi pitää pelkkänä opportunismina.252
Heideggerin tapaus kertoo filosofian ja tieteen heikosta asemasta poliittisten ideologioiden puristuksessa. Ajattelu sellaisenaan ei ole kestävä keino vastustaa fasismia, eikä se edes välttämättä johda fasisminvastaisuuteen. Intellektuaalinen toiminta ilman moraalista vakaumusta ja rohkeutta saattaa johtaa katastrofiin, kuten Heideggerin tapaus osoittaa. George Steiner katsoo Heideggerin miljoonien muiden tavoin "antautuneen kansallissosialistisen lupauksen sähköistävälle transsille". Hän siis uskoi vain natsien voivan pelastaa maan taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta. Steiner lukee Heideggerin suureksi virheeksi omien voimien yliarvioimisen; tämä ilmeisesti uskoi voivansa vaikuttaa liikkeeseen ja muokata sitä akateemisesta ympäristöstään käsin. Monet akateemiset henkilöt arvioivat liikkeen luonteen vielä paljon heikommin kuin Heidegger 253. Heidegger oli rajoittunut yliopistoihminen, jolla oli vain vähän käsitystä akateemisten asioiden ulkopuolelta. Hän oli kyvytön näkemään akateemisten ihmisten voimattomuutta poliittisten olosuhteiden edessä."**
*Toisaalla kirjaa(alaviittessä 251) muuten mainittiin, että jo ennen natsien valtaantuloa v. 1931 vaaleissa yliopistoväestä 50-60% tuki Hitlerin puoluetta. (Vrt. vuoksi nykypäivästä kerrottakaan että nationalistishenkinen Milla Hantula kirjassaan Maassa Maan tavalla, (Otava, 2011) s.156, kertoo Hommafoorumin kirjoittajista 33% olevan akateemisesti koulutettuja, ja ammattiryhmittäin 32% olevan ylempiä toimihenkilöitä ja asiantuntijoita, Hommalaisten oman v. 2010 gallupin mukaan. S.146 kerrotaan Hommafoorumilla olevan yli 4000 rekisteröitynyttä käyttäjää).
** s.184 on Hitlerin ym. tiedesuhteesta: "Hitler, Mussolini tai muutkaan fasistit eivät kuitenkaan juuri perustaneet yliopistoista. He olivat kiinnostuneita niistä lähinnä mahdollisuutena valjastaa ne sotateollisuuden käyttöön. Hitlerin mukaan tieteen pyrkimys objektiiviseen totuuteen ilman ulkopuolisia vaikuttajia oli absurdia. Hänen mielestään tiedossa oli aina kyse vaistoista ja vieteistä, eikä tieteen pitänyt muotoilla mitään yhteisiä lakeja. Nämä ajatukset saivat vastakaikua myös Saksan akateemisessa elämässä, joka alkoikin osittain vajota anti-intellektualismiin. Kansallissossialistinen politiikka tukeutui irrationalismiin ja myytteihin, joten akateemisenkin maailman oli sitouduttava niihin. Näkyvimpänä myyttinä oli myytti rodusta, joten rotuopit tulivat näkyvään asemaan Saksan akateemisessa opetuksessa. Italiassa epätieteellisyydellä ei ollut yhtä suurta merkitystä, kunnes rotulait tulivat voimaan sielläkin."
251"Saksan kansallissosialistit saivat vuoden 1931 vaaleissa 50-60 prosenttia yliopistoihmisten äänistä, yli kaksi kertaa enemmän kuin muusta väestöstä. Hitlerin tultua valtaan yliopistot kääntyivät kannattamaan häntä varsin nopeasti. (Fest 1970. 381-382; Shirer 1994, 294.) Poikkeuksia tietenkin oli, mutta yleisesti ottaen yliopistoihmiset sopeutuivat tilanteeseen nopeasti. Heidän joukossaan oli joitakin tieteen huippunimiä. Jo vuonna 1933 professorit esittivät joukolla tukensa uudelle järjestykselle (ibid, 388). Suurin osa terävimmästä kärjestä toki suhtautui Hitleriin kriittisesti."
252 "Heidegger toistuvasti viittasi Hitlerin ja natsismin merkitykseen luennoillaan ja puheissaan, joihin kuului myös natsitervehdys (Glover 1999, 478-481). Vuosina 1933-34 Heidegger leimautui täysin vapaaehtoisesti ja innokkaasti useaan otteeseen natsimyönteiseksi, mutta siitä eteenpäin hän etääntyi natsien politiikasta (Steiner 1997, 129-130)."
253 "Steiner 1997, s.133".
Lähdeviitteitä:
- Steiner, George: Heidegger. Suomentanut Tere Vadén. Gaudeamus. Helsinki. 1997
- Glover, Jonathan: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria. Suomentanut Petri Stenman. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat. Helsinki. 2003.
-
Miten tyypillinen moderni eläinaktivisti reagoisi jos scifi-elokuvassa lihatehtaiden ja tehot.tilojen pomoja annettaisiin leijonien syötäväksi tai härkien kuoliaaksi puskemiksi wanhaan roomalaiseen tapaan? Ilmeisesti nauttisi, koska kuten kirja vertaa (ja vastaa kysymykseen oliko Colosseumin roomalaiset katsojat erityisen julmia), moni moderni ihminen nauttii tuhansista tapoista ja murhista viihteellisen tv:n ääressä.
Vaikka vastaavia hypoteettisia analogioita mielellään käytetään eläinaktivistien asettamiseksi samalle tasolle asiansa vastustajien kanssa, niin minun on pinnistellessänikin vilpittömästi hyvin vaikea allekirjoittaa käsitystä. Huolimatta verbaalisista ylilyönneistä ja ajoittain kehkeytyvästä pragmaattisesta pakosta luopua aatteellisesta pasifismista, on filosofisessa mielessä eläinoikeusliike ennen muuta inklusiivinen ihmisten hyvän kohtelun idealle. Oikeastaan ajatus ihmisten huonosta kohtelusta muiden eläinten suojelemiseksi on omalla tavallaan spesistinen. Peter Singer on tässä suhteessa muotoillut muuten varsin abstraktin ja sikäli katsannossani hyödyttömän (tai sanoisinko, että utilitarismin periaatteelliset/tiedolliset ehdot ovat aina liian 'heikkoja' risteävien faktojen maailmassa) utilitaristisen filosofiansa sinänsä oikein. Perusteet ihmisen suojelemiseen juontuvat Singerillä koherentin ajattelun vaatimuksesta.
Sitä paitsi faktat eivät anna oikein vahvistusta analogialle. Lopulta kaikki terroriteot, kidutukset ja murhat ovat säännöllisesti muunlaisten ääriryhmien kuin eläinaktivistien -jos siis sanaa ääriryhmä halutaan näin venyttää- tekemiä. Näin siitä huolimatta, että ainakin FBI on toistuvasti asettanut eläinaktivisteja mustalle listalleen Yhdysvalloissa. PR-syistä olisi tietty eläinsuojeluliikkeelle katastrofi, mikäli yksikin ihmisten terveyteen kohdistuva isku tapahtuisi (mutta miten ihmeessä sellainen teko voitaisiin tehdä eläinten puolesta, jos ruumiillinen terveys ja tuskan välttäminen kuuluvat eläimen perustarpeisiin?).
Heideggerin tapaus kertoo filosofian ja tieteen heikosta asemasta poliittisten ideologioiden puristuksessa. Ajattelu sellaisenaan ei ole kestävä keino vastustaa fasismia, eikä se edes välttämättä johda fasisminvastaisuuteen. Intellektuaalinen toiminta ilman moraalista vakaumusta ja rohkeutta saattaa johtaa katastrofiin, kuten Heideggerin tapaus osoittaa.
Minäkään en voi tietenkään antaa mitään intellektuaalista vakuutusta sen varalle, etteikö eläinsuojelutyö käänny (!) ihmisten murhaamiseksi. Juuri tämän vuoksi olen vastannut niinkin vastahakoisesti eettisten väittämien kaipuuseen tässä ketjussa. Ongelma ei ole siinä, etteikö sitä tai tätä voida lausua. Ongelma on, mikä sellaisten lausumien eettinen sisältö tai arvo olisi, jos moraalin ajatellaan olevan jotain, joka ilmenee. Nämä ovat kai ontologisia olettamia sisältäviä kysymyksiä. Instrumentaalisen järjen miten-kysymykset ovat asia erikseen. Ne eivät kerro juuri mitään siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Vastauksista instrumentaalisiin kysymyksiin riippuu mahdollisuuksien horisontti, joka meille avautuu. Emme voi sen puoleen olettaa, että instrumentaalinen tieto jakautuisi ja leviäisi mahdollistaen vastauksiemme, mahdollisuuksien horisontin, yleisyyden. Se on välttämättömästi yksityinen horisontti.
-
Minulla oli kyllä myös mielessä scifi-romaani tai -elokuva ja yleisö. Ei siis oikeasti brutaalia vaan leikisti. (Toki mielessä kävi myös ekofasismi mutta kuten huomioit niin hyväkuntoiset empatiakytkentäpiirit aivoissa ollee vahvoilla estämässä). Etiikkaa voi pohtia norsunluutorneissa, mutta kentällä maallikoihin vaikuttanee enempi fiktio.
Rachel Carsonin Äänetön kevät olikin tietokirja (luulin scifiksi). Harriet Stowen romaanin Setä Tuomon tupa (1851) kerrotaan vaikuttaneen USA:ssa orjuuden lakkauttamiseen. Mutta toisaalta mistä kertookaan Lincolnin huudahdus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Set%C3%A4_Tuomon_tupa) Harriet Stowelle: "Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!". Faktuaalisesti kirjailija Stowe oli ilmeisesti eräs sisällissodan (1861-65) sytyttäjistä, mutta viiveellä. Ja juridisesti ei katsottaisi vastuulliseksi. Entä eettisesti? Kyllä kait jos olisi varmana tiennyt tai arvannut.
-
Minulla oli kyllä myös mielessä scifi-romaani tai -elokuva ja yleisö. Ei siis oikeasti brutaalia vaan leikisti. (Toki mielessä kävi myös ekofasismi mutta kuten huomioit niin hyväkuntoiset empatiakytkentäpiirit aivoissa ollee vahvoilla estämässä). Etiikkaa voi pohtia norsunluutorneissa, mutta kentällä maallikoihin vaikuttanee enempi fiktio.
Rachel Carsonin Äänetön kevät olikin tietokirja (luulin scifiksi). Harriet Stowen romaanin Setä Tuomon tupa (1851) kerrotaan vaikuttaneen USA:ssa orjuuden lakkauttamiseen. Mutta toisaalta mistä kertookaan Lincolnin huudahdus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Set%C3%A4_Tuomon_tupa) Harriet Stowelle: "Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!". Faktuaalisesti kirjailija Stowe oli ilmeisesti eräs sisällissodan (1861-65) sytyttäjistä, mutta viiveellä. Ja juridisesti ei katsottaisi vastuulliseksi. Entä eettisesti? Kyllä kait jos olisi varmana tiennyt tai arvannut.
Tähän saumaan lienee syytä todeta, että en ole periaatteellinen pasifisti (olet varmaan huomannut). En muista missä oivaltavasti todettiin: älä koskaan aloita tappelua, mutta kun se on kerran alkanut, vie se loppuun asti. Näin ollen ei ole yhdentekevää, mikä osapuoli konfliktista selviää voittajana, milloin ristiriita on jo eskaloitunut täydeksi konfliktiksi. Taistelemisen arvoisia periaatteita on myriadeja, koska elämän redusoiminen periaatteiksi saati yhdeksi määrääväksi periaatteeksi tietää asioiden rajua yksinkertaistusta. Esimerkiksi punakmheerien terrorihallinnon väkivaltainen tuhoaminen oli humanitaarinen sankariteko. Sodan hinta on korkea, minkä vuoksi sotia pitäisi lähtökohtaisesti välttää, mutta määräämätön se ei ole. Joskus se on rauha, jonka hintaa ei kannata maksaa. Toisekseen on eettisesti nihilististä sanoa sodan osapuolten olevan yhtä syyllisiä tai samanarvoisia.
Lincolnin huudahduksen taustalla saattoi vallita muita hänen näkemyksiään, jotka tuntuisivat nykyihmisistä erikoisilta:
http://www.history.com/news/5-things-you-may-not-know-about-lincoln-slavery-and-emancipation
Toki voidaan mennä aina Aristoteleeseen saakka, jonka näkemykset herättäisivät kosolti nykyihmisessä vastenmielisyyttä, jos ne esitettäisiin nyt. Aristoteles on myös osaksi vastuussa nykyisestä länsimaisesta eläinkäsityksestä (http://www.animalethics.org.uk/aristotle.html):
Some of Aristotle's conceptions are that men are more rational thinkers than women and therefore are their superiors. Also that people with superior intellect should command weaker minded people, who should be their servants or slaves. Aristotle is attributed as saying, "Equals should be treated equally, and unequals unequally”(from his most well known work Nicomachean Ethics, vol 3).
Apropos animals, he argued that animals are below humans because only humans can reason and therefore we can use animals without the consideration we would give to people. Aristotle's philosophy on animals is widespread in Western society today, partly because of the accomplishment of Aquinas incorporating Aristotle's thoughts into the Catholic Church: see Aquinas, Chapter 7.
Kulttuurisesti sekä Lincoln että Aristoteles ovat lännessä molemmat suurmiehiä. Näin siitä huolimatta, että filosofisesti heidät voitaisiin hyvin tulkita täysinä roistoina. Heidän historiansa on kuitenkin voittajien historiaa, ja ainakin Aristoteles etukäteen suorastaan hurrasi voittajille omissa kirjoituksissaan.
Olennaista tässä kohdin ei ole toimia ikiaikaisen menneisyyden tuomarina (voit kuvitella mielessäsi, miten sellainen historiallinen tuomio laajenisi äkkiä yli äyräidensä kaiken laskennallisuuden yli -se ylikuormittaisi nykyhetken lopullisesti!), mutta historiasta voidaan oppia ymmärtämällä sen logiikkaa. Väkivallalla, kidutuksella ja vääryydellä täytyy olla funktionsa. Tutkimalla nykyhetkeä tuo funktio voidaan kenties selvittää, kunhan silmä harjaannutetaan paradoksaalisesti katsomaan asioita vailla eettisiä arvostelmia. Ennakkokäsityksemme helposti estävät ymmärtämästä sellaisia mekanismeja, joiden toimintaperiaatteita ja lopputuotteita vatsamme ei tunnu sietävän antamatta ylen.
Edellistä ei pidä ymmärtää niin, että herkkä vatsa olisi välttämättä huono asia, tai että mainitsemani katseen harjaantuminen olisi pelkästään hyvä asia. Jollain lailla instrumentaalinen järki (tai 'objektivoiva katse') ja vapaat arvostelmat eivät ole täysin yhteensovitettavissa.
-
Kun synn. sydänvikani leikattiin niin jälkitauti-ikkuna oli 30 päivää. Sen jälkeen leikkaajan ja leikkauksen syyllisyys siirtyi
luonnolle. Pitäiskö filosofille ja kirjailijalle olla syyllisyysaikaikkuna? Jos pitää varoa kaikkea niin mitään ei tapahdu kun ei kukaan uskalla. Suomessa tahtoo olla että keksitään syitä ja jarruja ja pelkoja miksei kannata. (Jenkeissä toisinpäin taas liika innokkuus puskee sotiin). "Ainahan rapatessa roiskuu". Totta kait silti olisi joku voinut neuvoa Marxia että olisi v. 1875 jättänyt sen "diktatuuri"-sanan poies.
-
Kun synn. sydänvikani leikattiin niin jälkitauti-ikkuna oli 30 päivää. Sen jälkeen leikkaajan ja leikkauksen syyllisyys siirtyi
luonnolle. Pitäiskö filosofille ja kirjailijalle olla syyllisyysaikaikkuna? Jos pitää varoa kaikkea niin mitään ei tapahdu kun ei kukaan uskalla.
Siihen aikaikkunaan vaikuttaa merkitsevästi, miten julkilausutulla on vaikutusta päivän päätöksentekoon. Esimerkiksi minun jutuillani ei ole kauheasti vaikutusta Suomen hallituksen päätöksiin. Jos tietäisin sellaisen vaikutussuhteen olemassaolosta, vaikuttaisi se aika paljon sanomisiini. Jos kukaan ei saa olla julkea, niin ihmisten täytyy elää kuin lammaslauma vailla kritiikin häivää. Ainoa instituutio jota minä edustan, olen minä. Kaikilla ei ole varaa sellaiseen luksukseen. On ihmisiä, jotka eivät ole vapaita puhumaan totta, tai ainakin he joutuisivat maksamaan kohtuuttoman hinnan julkilausumastaan totuudesta. Heitä on paljon. Ehkä useimmat maailman ihmisistä kuuluvat siihen joukkoon.
Omalle filosofialleni on ominaista näkemys, jonka mukaan en ole sidottu ontologisesti eilisiin sanomisiini kovin kummoisesti (vastatakseni siis kysymykseesi: minulle riittänee viikko). Pidän sen mikä on johdonmukaista, mutta ajattelun kehitykselle on tärkeää antaa ristiriitaisuuksille erityistä huomiota, sillä ne jäävät muuten piiloon. On vaikeaa olla itsensä kanssa johdonmukainen. En tiedä onko huomio sukua Wittgensteinin toteamukselle itsepetoksen helppoudesta.
Minusta olisi mukava havainnoida ihmisten kääntävän takkiaan avoimesti parempaan suuntaan, koska se tarkoittaa taipumusta ajatteluun avoimena prosessina. Ihminen kuitenkin sietää psykologisista syistä huonosti henkistä epävarmuutta, ellei saa pitää tiettyä ydintä itsessään olemassaolonsa pohjana. Merkittävää on, että tällainen kognitiivinen kivunsietokyky vaihtelee yksilöllisesti. Hänet voidaan karkeasti jaotella muutamiin persoonallisuustyyppeihin, jotka saadaan muutamista hyvin tunnetuista ulottuvuuksista. Hän mielellään välttää joutumasta persoonallisuutensa epämukavuusalueelle. Joustavuuden kääntöpuolena on epävarmuustekijöiden kasvu, joten hyvin mahdollisesti joudumme sietämään inhoamiamme ihmistyyppejä sellaisten ominaisuuksien perusteella, joiden hyödyllistä kääntöpuolta mieluummin emme ajattelisi. Itse asiassa se määräilevä, öykkärimäinen pikkusielu voi osoittautua yhteisönsä tärkeimmäksi jäseneksi siinä tilanteessa, kun heimo tarvitsisi jonkun puolustamaan yhteisön olemassaoloa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Vähän kuten keho erittää stressihormonia: se on hyödyllistä tiettyyn pisteeseen saakka, mutta muuttuessaan krooniseksi järjestelmän jatkuva hälytysvalmius alkaa kääntyä itseään vastaan. Ajattele rasisteja. Kaikki muut pitävät rasisteja jossain määrin vastenmielisinä ihmisinä, mutta miksi ihmeessä evoluutio olisi pitänyt biologisia ksenofobian ominaisuuksia yllä ylimuistisia aikoja, jos nuo varsin hyvin dokumentoidut ominaisuudet olisivat pelkästään haitallisia? Puolestaan järjestelmälliset ihmiset ovat tyypillisesti sosiaalisessa mielessä rasittavaa seuraa, kun heiltä puuttuu tyypillisesti huumorintaju. Mutta onko huumorintajuttomuuden vastapuolena jokin muu ominaisuus, joka kompensoi sosiaalista rasitusta? Nämä eivät ole eettisiä arvostelmia. Ihmistä on mahdollista tarkastella sosiobiologisen järjestyksensä tasolla kuten eläintä. Kumma kyllä periaatteessa pitäisi olla mahdollista, että ihminen tarkastelee itseään juuri siten. En ole silti varma, onko arvostelmia täysin mahdollista puhdistaa tarkastelusta. On jokseenkin ristiriitainen ajatus kuvitella ihmistä tarkastelemassa puhdasta ontologiaansa.
Totta kait silti olisi joku voinut neuvoa Marxia että olisi v. 1875 jättänyt sen "diktatuuri"-sanan poies.
Tuskinpa yksittäisen sanan pudottaminen pois olisi pelastanut Marxia. Voin vakuuttaa sinulle, että ihmiset kyllä keksivät aina jonkin sanan, johon kontekstista irrallaan he takertuvat. Se on eräänlainen petoksen muoto, kuten olen joskus argumentoinut.
1. 'Kävelimme parkkihallissa.'
2. 'Kävelimme parkkihallissa, missä näin naarmutetun auton.'
3. 'Kävelimme parkkihallissa, missä naarmutimme autoja.'
Asiallisesti ottaen on ajateltavissa, että kaikki lauseet voisivat olla tosia. Lauseet 1. ja 2. eroavat kolmannesta ainoastaan totuutensa laajuudessa. Yhden lauseen -saati nyt sitten sanan- perusteella on aika vaikea arvioida, miten hyväksyttäviä jonkun ajatukset tai tekemiset ovat. Oikeastaan pitäisi tarkastella henkilön tekemisiä koko laajuudessaan, kuten sitä, miten hän kieltä käyttää, mitä hän pyrkii saavuttamaan tai tavoittelee ilmaisemisellaan. Mikäli on olemassa vilpitön ilmaisemisen muoto, on myös olemassa patologinen tapa ilmaista asioita. Niiden ero ei näy yksittäisten lauseidenkaan tasolla, vaan toiminnassa, motiiveissa, intentioissa. Sosiopaattisessa ilmauksessa lauseiden kolmas muoto olisi kaikkein epäoleellisin aina siihen pisteeseen, ettei sosiopaatti itse näkisi tarkoitusta sen ilmaisemisessa tai muistelemisessakaan.
-
Minua on jo yli viikon kutkuttanut ilkeä temppu.
Joku oppinut* lähettää kaikille kirjailijanaluille ja -konkareillekin kirjeen jossa varoittaa, että "kirjanne julkaisemisesta voi seurata pahoja hedelmiä yhteiskuntaamme. Harkitkaa mitä kirjoitatte!". Yksi kaunis päivä kirjailijan Y:n kirja X aiheuttaa kohua ja tuhoa yhteiskuntaan. Tämä joku oppinut ilmestyy lööppeihin ja tv:hen hehkuttelemaan: "Mitäs minä sanoin! Tässä varoitin häntä pahoista hedelmistä!" (heiluttelee kopiota kirjeestä jonka lähetti kirjailijalle Y).** Kirjailija Y mediamestataan. Muut kirjeen saajat pysyy hipihiljaa piilossa kohun ja mediapelon takia.
Tämä joku olisi silti voinut olla alunperin hyvää tarkoittava eetikko, joka kaiken varalta katsoo toimivansa eettisenä unilukkarina kun on kauhistuen perehtynyt vaikkapa Kommunismin mustaan kirjaan.
Käytännössä kirjailijalla lienee niin paljon tarkistajia ja esteitä ja kriitikoita ja aikaa harkita että ongelma on pikemminkin ehkä liika varovaisuus. Toisin on modernissa some- ja twitter-maailmassa jossa ihminen, oppinutkin sivistynyt, voi naputtaa julki rumia typeriä päähänpistojaan, joita pitäisi älytä harkita ja suodattaa itse kun välissä ei ole kustannustoimittaja Haanpäätä korjailemassa ja varoittelemassa seurauksista.
* Oppinut, jotta media kiinnostuu, taviksesta eivät olisi.
** Tämä on versio Talebin kirjassa esitellystä osakehuijariennustajasta. Esim. lähettää 1600:lle ennusteen että osake O laskee viikolla ja toiselle 1600:lle että nousee. Oikeaan osuneille taas jakaa ½:ksi ja 800:lle ennusteen että osake O laskee ja toiselle 800:lle että nousee. Jne. Lopulta 100 kirjeen saanutta, joille ennusti 5 kertaa peräkkäin oikein alkavat vakuuttua että tämä lähettäjä on suuri ennustajaguru.
-
Princetonin papereista löytyy kiinnostava historiantutkimus amerikkalaisesta sosiaalidarwinismista (1 (https://www.princeton.edu/~tleonard/papers/myth.pdf)). Paperi käsittelee Richard Hofstadteria, joka vastusti kirjoituksissaan biologisten analogioiden tuomista yhteiskunnalliseen ajatteluun:
Hofstadter declared American social Darwinism dead no later than 1918: “as a conscious social philosophy,” Hofstadter said, “social Darwinism had disappeared in America at the end of the war” (1944, p. 175). It is an irony, then, that the term “social Darwinism” gained meaningful currency only with the book that declared the concept long dead. Historians revising Hofstadter have established that both the term “social Darwinism” and the concept of social Darwinism are unexpectedly rare in the 1860–1915 period surveyed by SDAT
Olen muodostanut käsityksekseni eri lausuntojen perusteella, että kansallissosialistit eivät pitäneet itseään darwinisteina, tai tarkemmin sanottuna he kielsivät Darwinin teokset:
“Writings of a philosophical and social nature whose content deals with the false scientific enlightenment of primitive Darwinism and Monism (Haeckel).”
“Monism” is the idea that mankind is solely material, with no spiritual soul. Haeckel, as well as having been the foremost Darwinist in Germany, had founded the Monist League in 1905 (it was disbanded in 1933 when the Nazis gained power). The word “primitive” here is a pejorative epithet to denigrate Darwinism.
The same list of banned books also prohibits:
“All writings that ridicule, belittle or besmirch the Christian religion and its institution, faith in God, or other things that are holy to the healthy sentiments of the Volk.”(2)
Totuutta heidän sosiaalifilosofiastaan lienee liki mahdotonta täysin selvittää, koska viime kädessä kansallissosialismilla ei ollut filosofista pohjaa nimeksikään (kutsuisin vapaalla kädellä itse sitä rappiokristilliseksi maailmankuvaksi, joskin teen näin ilman erityisempiä viitteisiin perustuvia todisteita), ja saksankielinen termi 'Entwicklung' on monimerkityksinen kääntyen: development, evolvement, maturation, progression, growing, cultivation, production, generation. Samoin termi sosiaalidarwinismi tulee tutkimuspapereihin vasta maailmansotien jälkeen, jolloin termin käyttö leviää yleiseen tietoisuuteen. Asiaan liittyy siis aimo annos historiallisia anakronismeja, kun ilmauksia ja puhetta tutkineet eivät ole ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää, miten aiempien sukupolvien kielellinen käsitys maailmasta on poikennut heidän omastaan. Esimerkiksi siteeraamassani tutkimuksessa mainitaan, että Herbert Spenceriä pidettiin vaarallisen radikaalina sotaa edeltäneinä vuosina kirkon ja papiston vastaisten näkemystensä vuoksi. Spenceriä on luonnehdittu klassiseksi liberaaliksi erotuksena konservatiivista. Sitä vastoin kansallissosialistisessa Saksassa kristillinen traditio näytteli merkittävää osaa, ks. esim. (ja Coel Hellier on tehnyt työtä juurta jaksain, kuten artikkelin pituudesta voi päätellä):
Mitään objektiivista käsitystä sosiaalidarwinismista ei tietenkään ole, koska kaikki eturyhmät haluavat hylkiä konnotaatiota kuin tautia. Kristityt historioitsijat (3) pyrkivät vähättelemään luterilaisuuden vaikutusta saksalaiseen mielenmaisemaan, vasemmistolaiset haluavat irtisanoa itsensä Stalinista, ja niin edelleen. Monet vasemmistolaiset (4) (tai edistykselliset) lähteet ovat omaksuneet valtaeurooppalaisen historiakäsityksen kansallissosialistien sosiaalidarwinismista tai darwinismista.
Mikä yhteys tällä kaikella on sitten keskustelussa eläintensuojelusta tai -jos niin sallitaan- mielen teoriasta? Historiankirjoitus osoittaa selkeästi, että totuus Darwinin teoriasta, 'darwinismista' ja niiden etiikkaa koskeneet implikaatiot (ja jumalat minua varjelkoot, ettei koskaan synny laikalaista liikettä!) ovat poliittisten pelien uhri, ja eurooppalaisen kulttuuriperinnön valheelliset piirteet ovat kietoutuneet erottamattomasti osaksi keskustelua Darwinista ja ihmisestä eläimenä, tai jopa kulttuuriseksi tai poliittiseksi kielloksi käyttää syntaksia siten. Kuitenkin sellaisten merkittävien sosiologien kuten Edvard Westermarckin paluu nykysosiologian keskusteluihin merkitsee, että moraaliteorian keskeisiä piirteitä ei ikinä kyetä ymmärtämään oikein ottamatta huomioon ihmisen kehityksellisiä, kasvatukseen sinällään liittymättömiä piirteitä. Ongelma nousee pintaan aina uudelleen, yritettiin se painaa miten syvälle yhteiskunnallisesta tietoisuudestamme hyvänsä. Tämä darwinistinen trauma ei kuitenkaan ole Darwinista saati evoluutiobiologiasta lähtöisin, vaan politiikasta ja taikauskosta johtuva. Olihan Westermarck arvostettu antropologi omana aikanaan, vaikka hänen näkemyksensä olivat hyvinkin darwinistisia. Itse asiassa väitän, ettei Westermarckin teoriaa moraalitunteiden alkuperästä voi kunnolla ymmärtää ilman evoluutiobiologista tarkastelukulmaa.
Oma näkemykseni muuten ei ole materialistinen sen perusteella, miten materialismin ymmärrän. Yhtäältä hylkään näkemyksen, että kaikki koostuisi aineesta (ei koostu -wittgensteinilainen käsitykseni tässä kohdin on, että maailma koostuu faktoista), ja toisaalta hylkään kaksijaon mieleen ja aineeseen (taustalla arvelen vallitsevan vanhoja kielelliseen ymmärrykseen ja esitystapaan liittyneitä ongelmia). John Searle on esittänyt asiasta hyviä näkemyksiä, ja verkosta löytyy myös hänen tietoisuuden filosofiaa käsittelevä luentosarjansa, jossa hän muun ohessa kritisoi melko rajustikin länsimaisen ajatteluhistorian kompastuskiviä aina Descartesista lähtien:
John Searle - Philosophy of Consciousness (https://www.youtube.com/watch?v=zi7Va_4ekko)
(1) Leonard C., Thomas; Journal of Economic Behavior & Organization 71 (2009) 37–51
(2) https://coelsblog.wordpress.com/2011/11/08/nazi-racial-ideology-was-religious-creationist-and-opposed-to-darwinism/#secban
(3) https://www.csustan.edu/history/was-hitler-influenced-darwinism ja http://rationalwiki.org/wiki/Richard_Weikart
(4) ks. esim. http://www.salon.com/2014/04/19/charles_darwins_tragic_error_hitler_evolution_racism_and_the_holocaust/
ps. mitä ajattelette videomateriaalin käyttämisestä lähteenä? Löydän usein videomateriaaleja, joissa alansa merkittävät auktoriteetit ilmaisevat näkemyksiään tutkimusaiheestaan, mutta olen epävarma siitä, miten esimerkiksi translitteroituihin luentoihin suhtaudutaan viitteinä. Foorumin puitteissa kysymyksellä ei ole niin väliä, muuten saattaa vielä ollakin.
-
Olen antanut periksi ja käytän sosiaalidarwinismi käsitettä koskei juuri kukaan Spenceristä tiedä ja termi yleinen.
Itse inhoan videoita lähteenä. Ja vaikutelma on foliohattuinen pseudotieteily koska he sitä käyttävät eniten. Joskus on tietysti pakko. Minua hirvittää myös kun tiet. journaaleissa on minulta lähteenä webbisivuni joka voi siis periaatteessa kadota bittiavaruudesta ehkä nopeammin kuin video Youtubesta.
Tuo Salon.com-linkkisikin on pirullinen se latailee koko ajan jotain h:tin videoita ja jumitti selaintani monta kertaa. Meinasin jo jättää lukemisen kesken kun meinasi mennä mahdottomaksi mutta uteliaisuus pakotti. Kyse on Dan McMillanin How Could This Happen: Explainin the Holocaust-kirjasta ja sen "lyhennelmästä" by tekijä itse. Jonka suomenkielistä (kovahkoa) kritiikkiä on esim. tässä:
PINTARAAPAISU HOLOKAUSTISTA
Dan McMillan: Polttouhrit. Holokaustin syyt. Suom. Petri Stenman. Like 2015.
Juhani Rantala
- http://www.kaltio.fi/lehtiarkisto/kaltio-5-2015/varantala515
Usenetin ajoiltani jostain 90-luvulta tai 1990/2000 vaihteesta muistan talk.origins-ryhmään ruotsalaisen tutkijan kertoneen miten Ruotsissa ilmoitustaululle oli just tuotu ilmoitus. Tuomittiin darwinismin opetus. 99% jengistä olisi arvannut tekijöiksi uskovaiset mutta yllättäen takana olikin kommunistit. Halusivat estää evoluutio-opetuksen/esitelmän koska se johtaa fasismiin.
-
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Descent_of_Man,_and_Selection_in_Relation_to_Sex
Tuon artikkelin mukaan nimenomaan Darwin olisi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen "rotuhygienia" -opin taustalla.
Suora lainaus Darwinin kirjasta:
"With savages, the weak in body or mind are soon eliminated; and those that survive commonly exhibit a vigorous state of health. We civilised men, on the other hand, do our utmost to check the process of elimination; we build asylums for the imbecile, the maimed, and the sick; we institute poor-laws; and our medical men exert their utmost skill to save the life of every one to the last moment. There is reason to believe that vaccination has preserved thousands, who from a weak constitution would formerly have succumbed to small-pox. Thus the weak members of civilised societies propagate their kind. No one who has attended to the breeding of domestic animals will doubt that this must be highly injurious to the race of man. It is surprising how soon a want of care, or care wrongly directed, leads to the degeneration of a domestic race; but excepting in the case of man himself, hardly any one is so ignorant as to allow his worst animals to breed."
Darwin vetää sitten kuitenkin hatusta "sympatian", joka on jokin sisäsyntyinen ihmisen ominaisuus ja toimii vastavoimana "terveelle" kehitykselle. Eli kaikki tapahtuu Darwinin maailmassa pohjimmiltaan tunteiden ja vaistojen tasolla.
"Darwin felt that these urges towards helping the "weak members" was part of our evolved instinct of sympathy, and concluded that "nor could we check our sympathy, even at the urging of hard reason, without deterioration in the noblest part of our nature". As such, '"we must therefore bear the undoubtedly bad effects of the weak surviving and propagating their kind". Darwin did feel that the "savage races" of man would be subverted by the "civilised races" at some point in the near future, as stated in the Human races section above.[5] He did show a certain disdain for "savages", professing that he felt more akin to certain altruistic tendencies in monkeys than he did to "a savage who delights to torture his enemies". However, Darwin is not advocating genocide, but clinically predicting, by analogy to the ways that "more fit" varieties in a species displace other varieties, the likelihood that indigenous peoples will eventually die out from their contact with "civilization", or become absorbed into it completely.[6][7]"
Ja vielä:
"His political opinions (and Galton's as well) were strongly inclined against the coercive, authoritarian forms of eugenics that became so prominent in the 20th century.[7] Note that even Galton's ideas about eugenics were not the compulsory sterilisation or genocidal programs of Nazi Germany, but he instead hoped that by encouraging more thought in hereditary reproduction, human mores could change in a way that would compel people to choose better mates."
Eli eugeniikan pitäisi olla liberaalin valtion harjoittamaa valistunutta, rationaalista politiikkaa. Darwinin teorioilla perustellaan kuinka eugeniikka on järkevää politiikkaa.
-
Darwinin käsitys 'villi-ihmisistä' oli hänen ajalleen tyypillinen (1), joskin Darwin henkilökohtaisesti vastusti esimerkiksi orjuutta. Darwin on kiinnostava persoonallisuus siinä mielessä, että hän tuntuisi tajuavan oman luonnonvalintaa koskevan teoriansa tiukan materialistisuuden ja sen teleologian ulkopuolelleen sulkevan tieteenfilosofisen luonteen, mitä kutsuisin tässä kohdin mainituksi luonnon kylmäksi rationaalisuudeksi, jos ilmaus sallitaan. Toisaalta Darwinin ihmiskuva pitää sisällään empatian yhtälailla evolutiivisena tosiseikkana, joka jollain tapaa vaikuttaisi valtterin lainauksen perusteella vastustavan edellistä logiikkaa jopa aiheuttaen mahdollista vahinkoa ihmiselle lajina.
Näen siis edellisessä kaksi vastakkaista tendenssiä, joiden preferentiaalinen totuus jää epäselväksi, eikä Darwin nähtävästi itsekään katso teoriansa kykenevän antamaan tuolle ristiriidalle vastausta. Näkemyksen oikeellisuuden puolesta puhuu jälleen se, ettei olemista koskevista lauseista ole johdettavissa pitämistä koskevia väitteitä. Sitä paitsi kehittynyt empatia ja kyky yhteistyöhön nimenomaan ovat ratkaisevasti luoneet edellytykset ihmisen hallitsevalle asemalle -niiden perustalle rakentuu ihmisen sosiaalinen käytös. Vaikka matopurkin kannen avaaminen saa ihmisten naamat kurtistumaan, niin todettakoon omasta puolestani, että ajatus eugenian harjoittamisesta esimerkiksi rajoittamalla ihmisten oikeuksia lisääntymiseen ei ole aivan niin irrationaalinen ja eksistentiaalisesti pahantahtoinen idea kuin miltä länsimainen historia saa sen kuulostamaan. Meillä voi olla täysin perusteltu ja järkevä näkemys vaikkapa perinnöllisten sairauksien ennaltaehkäisemisestä tai fossiilisten polttoaineiden vähentämisestä hyödyntämällä vaihtoehtoisia energialähteitä, ja nuo näkemykset on silti mahdollista toteuttaa läpeensä myrkyllisin menetelmin joukkomurhaamalla vammaisia ihmisiä tai rakentamalla Tsernobylin tyyppisiä ydinreaktoreita. Väittäisin aiempien viestieni nojalla, että ihmisen kulttuuri ei yksinkertaisesti ollut valmis omaksumaan Darwinin ideoita silloin kun ne löivät itsensä läpi. Meillä on jälkikäteen varaa tehdä tällaisia arvostelmia siksi, että voimme tarkastella saksalaisen idealismin jälkeistä historiaa sen hyvistä aikeista riisuttuna tosiasioiden kokoelmana. Mutta samalla kun yritämme arvioida ja ymmärtää ihmiskunnan historiallisia traumoja, on edelleen mahdollista tarkastella darwinismin moraalifilosofisia implikaatioita nykyisessä kulttuurisessa ja tieteellisessä kontekstissa. Ennen muuta historiallinen painolasti auttaa ymmärtämään, miksi darwinismin torjunta maailmansotien jälkeen yhteiskunnallisessa keskustelussa oli niin voimakasta siitäkin huolimatta, että sen faktuaalinen pohja oli niin vahva ja sai yhä lisää tukea luonnontieteilijöiden keskuudessa. Tätä kuilua melko turhaan yritti kaventaa Edward Wilson 70-luvun avauksillaan sosiobiologiasta. On tietysti selkeitä tieteellisiä syitä, miksi sitä keskustelua ei saada lakkaamaan, vaan se palaa aina uudelleen torjunnasta ja välttelystä huolimatta. Se syy löytyy mielestäni Edvard Westermarckin moraalitunteiden teoriaa koskevista kirjoituksista, joiden relevanssi löydetään taas uudelleen 2000-luvulla. Laitan argumenttini tueksi lähteitä myöhemmin.
(1) En etsi uudelleen tarkempaa kohtaa artikkelista, jossa professori Richards mainitsee asiasta, mutta hän toteaa sen yhtäkaikki varhaismodernien eurooppalaisten maailmankuvasta, ks. https://evolution-institute.org/article/was-hitler-a-darwinian/
Lisäys: aivan erityinen ongelma määriteltäessä ideaalista ihmistä jonkinlaisena jalostuksen tavoitteena on, että käytännössä ihmisillä on pohjattoman vääristyneitä kuvia tällaisesta Übermenschistä, heillä kun ei ole käytettävissään muita peilikuvia kuin oma keskinkertaisuutensa tai nyrjähtäneisyytensä (ja kuka edes tietää, pystyisikö ihmiskunta ylipäätään järjestyneeseen yhteiskuntaelämään ilman typeryksiään). Näin ollen sananparsi -paras on hyvän pahin vihollinen- toteutuu erinomaisen osuvasti ihmisen yhteiskunnallisen utopian sfääreissä. Ideaali-ihminen tulisikin ymmärtää ennemmin monikkona ja ideaalien pluraalina, joille elinkelpoisuus ja elämänsä siedettävyys asettavat välttämättä reunaehtoja. Sitten on myös huomattava, ettei teoria luonnonvalinnasta väitä mitään tavoitteista, teleologiastaan. Yksilön terveys tai hammaskalusto antavat kehnon indikaattorin lajinsa elinkelpoisuudesta. Analogisesti argumenttini todenperäisyyttä on mahdollista testata esimerkiksi koettamalla nostaa itseään ilmaan kauluksesta. 'Objektiivinen ideaali-ihminen evolutiivisena tavoitteena' vaatisi jotain samantapaista, enkä edes käsitä, miksi sen pitäisi olla lainkaan ihminen.
-
Darwinille sympatia on siis sisäsyntyinen ominaisuus, jonkinlainen vaisto lajin muita jäseniä kohtaan. Jää täysin satunnaiseksi luonnon faktaksi kuinka laajalti sitä esiintyy. Darwinin mukaan lapsia ei voi kasvattaa sympatiaan? Kyllähän koiratkin oppivat kaikenlaista. Vielä suuremmalla syyllä voisi sanoa, että ihmislapset voidaan kasvattaa ihan minkälaiseen käyttäytymiseen tahansa. Darwinin olisi pitänyt jättää evoluutionsa koskemaan ainoastaan muuta eläinkuntaa. Ihminen oppii asioita ja tietoisesti jättää perinnöksi asioita, joita opetetaan jälkipolville. Esim. matematiikka ei ole ihmisen vaistoissa vaan jokaisen ihmissukupolven täytyy omalta osaltaan kovalla työllä opetella se. Sisäistää tietty ajatusmaailma.
-
Varaan oikeuden kehnoihin viittauksiin, ulkopuolisia tarkoituksia varten parantelen niitä jälkikäteisesti.
Darwinille sympatia on siis sisäsyntyinen ominaisuus, jonkinlainen vaisto lajin muita jäseniä kohtaan. Jää täysin satunnaiseksi luonnon faktaksi kuinka laajalti sitä esiintyy. Darwinin mukaan lapsia ei voi kasvattaa sympatiaan? Kyllähän koiratkin oppivat kaikenlaista. Vielä suuremmalla syyllä voisi sanoa, että ihmislapset voidaan kasvattaa ihan minkälaiseen käyttäytymiseen tahansa. Darwinin olisi pitänyt jättää evoluutionsa koskemaan ainoastaan muuta eläinkuntaa. Ihminen oppii asioita ja tietoisesti jättää perinnöksi asioita, joita opetetaan jälkipolville. Esim. matematiikka ei ole ihmisen vaistoissa vaan jokaisen ihmissukupolven täytyy omalta osaltaan kovalla työllä opetella se. Sisäistää tietty ajatusmaailma.
En toistaiseksi ole toisen käden lähteitä lukiessani löytänyt Darwinin sanoneen kasvatuksestä yhtään mitään. Vihjaamasi nature-nuture -kiista leimahti laajemmin vasta 1970-luvulla Edward Wilsonin sosiobiologisen pamfletin julkaisemisen myötä. Wilson ei väittänyt, ettei kasvatuksella ole merkitystä, pikemminkin argumentti kulki toiseen suuntaan: kasvatuksella on vaikea kokonaan hävittää ihmisen sosiaalisia vaistoja. Niinpä Wilson väittää esimerkiksi (1), että ihmiset eivät sosiaalisten viettiensä vuoksi koskaan todella hyväksyisi jälkikasvunsa hoidon luovuttamista kokonaan ulkopuoliselle yhteiskunnalle. Westermarckin moraalitunteiden syntyä koskevan teorian mukaan moraali ei suinkaan redusoidu evolutiivisesti kehittyneisiin psykologisiin vietteihin (lähde?), vaan kulttuuri on rakentunut ihmisten sosiaalisten viettien varaan. Moraali siis johtuu noista vieteistä, muttei redusoidu niihin. Westermarck tuskin samaistaisi moraalia sympatiaan, vaikka moraali sosiaalisena ilmiönä edellyttää yhteisön jäsenten luonteeltaan sosiaalista sympatiaviettiä (kysehän on -jos moraalifilosofisesti tarkastellaan- myös moraalin epäonnistumisista sosiaalisessa mittakaavassaan tavoilla, joita silti kutsuttaisiin moraalittomiksi, eikä vain evoluutiobiologisiksi tosiasioiksi). Joka tapauksessa Darwin oli Westermarckin inspiraationkin taustalla (2). Darwinista käsitykseni on, ettei hän halunnut sotkeutua yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Muun muassa Karl Marx oli vaikuttunut Darwinin työstä, ja kirjoitti tälle. Sitävastoin ei ole tunnettua, lukiko Darwin koskaan Pääomaa, vaikka vastasikin Marxin kirjeeseen englantilaiselle herrasmiehelle kuuluvalla tavalla:
https://en.wikipedia.org/wiki/Influences_on_Karl_Marx#Charles_Darwin
Ajattelen epäonnistuneeni ketjun perusviestissäni, mikäli sen lukijana katsot, ettei Darwinin olisi pitänyt ulottaa evoluutioteoriaansa koskemaan ihmistä. Nimenomaan sen ulottuminen koskemaan myös ihmisen historiaa on sen yhteiskunnallisen merkityksen ytimessä, ja ilman tuon ytimen parempaa ymmärtämistä jäämme hapuilemaan pimeässä.
En oikein tavoita, mitä tarkoitat matematiikkaa koskevalla toteamuksellasi. Tässä pitäisi kai olla varovainen, jos puhutaan 'vaistomaisuudesta'. Vaistomaisuus ei voi tarkoittaa dikotomista epäloogisuutta tai yleistä kyvyttömyyttä loogiseen päätelmään (3); tällöin olisimme palanneet kartesiolaiseen hengen ja ruumiin dualismiin, jota olen koko ajan johdonmukaisesti kritisoinut sen epähistoriallisuudesta ja antroposentrisyydestä johtuen. Se oli myös dualismi, joka Descartesin ajattelussa erotti ihmisen eläimestä.
(1) Wilson, Edward O; On Human Nature
(2) http://www.tieteessatapahtuu.fi/797/PIETARIN.pdf
(3) Tässä yhteydessä siteeraisin Wittgensteinin myöhäiseen tuotantoon kuuluvaa teosta Varmuudesta, jos se olisi käsissäni. Wittgenstein esittää, että tietämiseen täytyy kuulua erehtymisen mahdollisuus, joka puuttuu tietyiltä elementaarisilta totuuksilta. Näitä elementaarisia totuuksia voisi kai periaatteessa kutsua tautologioiksi, ja niillä ei Wittgensteinin mukaan ole, yllättävää tai ei, lainkaan totuusarvoa. Ne ovat lauseita, joiden todenperäisyyttä emme pysty kyseenalaistamaan, vahvistamaan tai kumoamaan (esimerkiksi 'minuun sattuu' edustaisi tällaista elementaarilausetta -en voi erehtyä kivustani). En osaa sijoittaa vaistotoimintaa tässä yhteydessä oikeaan kategoriaansa, enkä tiedä onko se tarpeenkaan.
-
(Muistioksi itselleni myöhempää pohdintaa varten:)
Quoting a Nazi educator, the same source continues: "anthropocentric views in general had to be rejected. They would be valid only 'if it is assumed that nature has been created only for man. We decisively reject this attitude. According to our conception of nature, man is a link in the living chain of nature just as any other organism'." 26
...
These sympathies were also hardly restricted to the upper echelons of the party. A study of the membership rolls of several mainstream Weimar era Naturschutz (nature protection) organizations revealed that by 1939, fully 60 percent of these conservationists had joined the NSDAP (compared to about 10 percent of adult men and 25 percent of teachers and lawyers).35
...
25. Robert Pois, National Socialism and the Religion of Nature, London, 1985, p. 40.
26. ibid., pp. 42-43. The internal quote is taken from George Mosse, Nazi Culture, New York, 1965, p. 87.
34. See Dominick, The Environmental Movement in Germany, p. 107.
35. ibid., p. 113.
http://www.spunk.org/texts/places/germany/sp001630/peter.html
Ks. myös Ludwig Klages ja Jürgen Habermasin kommentit (https://en.wikipedia.org/wiki/Ludwig_Klages) hänen työstään.
-
Hitlerin kasvissyöntiin liittyen.
/IL Historia: Hitler ja Suomi 2017/
Kappale "Pistävästi se katsoi", teksti Asko Tanhuanpää
s. 38
Seuraavan kerran Talvela tapasi Hitlerin 25. elokuuta [1942] päivällisellä. Mukana olivat silloin myös
valtakunnamarsalkka Herman Göring ja kenraali Alfred Jodl.
"Göring puolusti pontevasti lihaa ja Führer laski erittäin terävästi leikkiä 'ruumiinsyöjistä'. Keskustelusta
jäi mieleeni, kuinka Führer mainitsi, että jos hän olisi ottanut kansallissosialistisen liikkeen ohjelmaan
liha- , alkoholi- ja nikotiinikiellon, ei liikkeestä olisi koskaan tullut mitään. Führer itse kertoi olleensa
vielä vuonna 1920 lihansyöjä, jonka olisi ollut vaikea luopua sellaisesta lihasta, kuten maksamakkara."
...
Lähteet: Paavo Talvela: Sotilaan elämä, muistelmat 2;...
-
Natseilla eläintensuojelu liittyi ilmeisesti jonkinlaiseen orgaanisen luonnon mystifiointiin. Ja sellaisesta lähtökohdasta, jossa kansat nähtiin osana orgaanista luontoa. Saksalaisuus arjalaisuutena oli orgaaninen luonnollinen kokonaisuus. Eläimet ja ihmiset olivat yhtä ja samaa luonnollista kokonaisuutta. Ihmisten kohdalla eriytyminen etnisiin kansoihin oli osa luonnollista kehitystä. Eriytyminen kansoihin oli osa luonnollisesti syntynyttä ikuista luonnon järjestystä. Ihmisen differentaatio luonnossa oli muuttumista tietyksi kansaksi. Historiallisen, yhteiskunnallisen, "rationaalis-tieteellisen" jne näkökulman syrjäyttää täysin tietty pseudobiologistinen näkökulma.
Natsien ideologia on itse asiassa hyvin ristiriitainen ja sekava rakennelma, josta on mahdoton rekonstruoida mitään yhtenäistä järkevää kokonaisuutta. Natsien suhtautuminen eläinsuojeluunkin oli vain jokin päähänpisto, jota alettiin korostamaan koska se saatiin assosioitumaan joihinkin ennakkoluuloihin juutalaisista. Natsien ideologia toimi tiedostamattomien ennakkoluulojen tasolla, joita istuteltiin ja heräteltiin suurten joukkojen mielissä. Kansa ja muut vastaavat "kategoriat" löytää helposti vastakaikua suurten joukkojen tunnereaktioissa. Varsinkin kun niitä vielä kontrastoidaan muihin kansoihin. Juutalaiset toimi tässä ideologisessa muodostelmassa jonain epäkansana tai anti-kansana, joka nakersi luonnollista kansanmuodostelmaa sisältäpäin.
https://de.wikipedia.org/wiki/Tierschutz_im_Nationalsozialismus
Das erste deutsche Tierschutzgesetz (Reichstierschutzgesetz) wurde am 24. November 1933 verabschiedet. Für die Nationalsozialisten war der Tierschutz ein willkommenes populäres Thema.[11] Die Argumentation von Nationalsozialisten und radikalen Tierschützern war über den Antisemitismus eng verbunden. Tierversuche galten Vielen als das Werk jüdischer Wissenschaftler und „verkörperte[n] die angeblichen Bestrebungen, den germanischen Menschen von der ihm eigenen Naturverbundenheit zu lösen und an deren Stelle eine mechanistische, die Natur ausbeutende Wissenschaft zu etablieren.“[12]
"24.11 1934 asetettiin valtion eläinsuojelulaki. Kansallisosialisteille eläinsuojelulaki oli tervetullut ja suosittu aihe. Kansallissosialsitien ja radikaalien eläinsuojelijoiden argumentointi liittyivät kiinteästi toisiinsa. Eläinkokeet olivat monien mielestä juutalaisten tiedemiesten keksintöä ja " niissä ruumillistuivat pyrkimykset germaanisen ihmisen irrottamiseen tälle ominaisesta luonnonyhteydestä ja pyrkimyksestä saattaa tämän tilalle mekanistinen luontoa hyväksikäyttävä tiede.""
Tässä tulee toisaalta esiin natsien kaksinaismoralismi. Natsithan kehittivät hyvin intensiivisesti teknologiaa. Onko kukaan laskenut kuinka monta litraa polttoainetta Saksa kulutti vuosina 33-45? Kuinka paljon panssarivaunut, laivat, lentokoneet jne kuluttivat luonnon resursseja? Massiivinen tuotantokapasiteetti meni kirjaimellisesti savuna ilmaan. Hurja määrä luontoa tuhoutui sodan melskeisiin.
-
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Descent_of_Man,_and_Selection_in_Relation_to_Sex
Tuon artikkelin mukaan nimenomaan Darwin olisi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen "rotuhygienia" -opin taustalla.
Aiheen luonteen vuoksi pyydän tarkkuutta: Darwin kyllä esitti erilaisia väittämiä ihmisen ontologiasta, joskin hyvin mahdollisesti toisti niiden osalta myös aikakautensa yleisiä käsityksiä. Esimerkiksi hänen oli aikansa parhaan -siis olemattoman- tiedon valossa täysin mahdollista arvella ihmisen fenotyyppejä rodullisine piirteineen myös epätasaväkisiksi älylliseltä kelpoisuudeltaan. Sen sijaan siitä ei Darwinin mielestä yksityishenkilönä seurannut, että kyseinen luontokäsitys tulisi kääntää orjuuden ja hyväksikäytön sallivaksi poliittiseksi ohjelmaksi. Sosiaalista viettiä Darwin piti ylipäätään ihmiselle kehittyneiden moraalitunteiden primäärisenä edellytyksenä:
http://philsci-archive.pitt.edu/137/1/DonM-text.html
Tietysti voidaan jälleen sanoa (kuten MrKat toteaa puhuvansa vastedeskin 'darwinismista' termin vakiintuneisuuden vuoksi), että poliittisesti Darwin kannatti rotuhygieniaoppia, mutta melkein ennemmin varoisin taas lisäämästä Darwinin piikkiin mielleyhtymiä myöhempiin poliittisiin virtauksiin lukematta ensin, mitä Darwin oikeastaan kirjoittaa aiheesta linkkisi sitaatissa (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Descent_of_Man,_and_Selection_in_Relation_to_Sex):
...The aid we feel impelled to give to the helpless is mainly an incidental result of the instinct of sympathy, which was originally acquired as part of the social instincts, but subsequently rendered, in the manner previously indicated, more tender and more widely diffused. Nor could we check our sympathy, even at the urging of hard reason, without deterioration in the noblest part of our nature. The surgeon may harden himself whilst performing an operation, for he knows that he is acting for the good of his patient; but if we were intentionally to neglect the weak and helpless, it could only be for a contingent benefit, with an overwhelming present evil. We must therefore bear the undoubtedly bad effects of the weak surviving and propagating their kind; but there appears to be at least one check in steady action, namely that the weaker and inferior members of society do not marry so freely as the sound; and this check might be indefinitely increased by the weak in body or mind refraining from marriage, though this is more to be hoped for than expected. (Chapter 5)
Ks. myös:
Although the existing races of man differ in many respects, as in colour, hair, shape of skull, proportions of the body, &c., yet if their whole organisation be taken into consideration they are found to resemble each other closely in a multitude of points. Many of these points are of so unimportant or of so singular a nature, that it is extremely improbable that they should have been independently acquired by aboriginally distinct species or races. The same remark holds good with equal or greater force with respect to the numerous points of mental similarity between the most distinct races of man. The American aborigines, Negroes and Europeans differ as much from each other in mind as any three races that can be named; yet I was incessantly struck, whilst living with the Fuegians on board the Beagle, with the many little traits of character, shewing how similar their minds were to ours; and so it was with a full-blooded negro with whom I happened once to be intimate – The Descent of Man, Chapter VII
http://www.skeptical-science.com/people/darwin-racist-evolution-promote-racism-darwinday2015/
https://www.gutenberg.org/ebooks/2300
Jos siis halutaan välttämättä ilmaista Darwinin olleen rotuhygieenikko ja myöhemmin darwinismin olleen leimallista 1900-luvun alun länsimaiselle ekstremismille, niin vastaisin: joo ja kyllä, mutta tällainen ilmaisutapa kadottaa täysin Darwinin (ja 'darwinismin') varsinaisen merkityksen sekä poliittisesti että tieteellisesti ajateltuna.
-
Jos siis halutaan välttämättä ilmaista Darwinin olleen rotuhygieenikko ja myöhemmin darwinismin olleen leimallista 1900-luvun alun länsimaiselle ekstremismille, niin vastaisin: joo ja kyllä, mutta tällainen ilmaisutapa kadottaa täysin Darwinin (ja 'darwinismin') varsinaisen merkityksen sekä poliittisesti että tieteellisesti ajateltuna.
Näinpä lienee!
Vastauksessa #100 mainittu Peter Singer on kirjassaan The Darwinian Left voimakkasti argumentoinut sen puolesta, ettei evoluutioteoria itsellään ole oikeistolainen filosofia vaikka oikeistolaiset ja fasistit evoluutioteorialla ratsastivatkin.
Singer keskittyy evoluution tuottaman ihmisolion ominaisuuksiin eritellessään mikä poliittinen linjaus parhaiten tukeutuisi Darwiniin. Singerin mielestä ihminen kuuluu eläinkunnan sosiaalisimpiin lajeihin ja on harpannut muiden edelle joustavimmalla kyvyllään yhteistyöhön ja erikoistumiseen. Tästä lähtökohdasta Singer näkee pikemminkin vasemmistolaisen ajattelun tukeutuvan ihmislajin biologisiin ominaisuuksiin ja siten olisi ollut luonnollisempaa, että nimenomaan vasemmisto olisi omaksunut Darwinin iskulauseisiinsa.
mks
-
Darwinia kyllä arvostettiin korkealle 1800-luvulla sosialistien keskuudessa. Marx taisi omistaa jonkin Pääoman painoksista Darwinille. Darwinin teoria nähtiin edistyksellisenä omana aikanaan, jolloin suuri osa väestöstä ihan tosissaan uskoi luomisoppeihin jne. Darwin toi esille, että ihminen on luonnonolio tarpeineen eikä mikään taivaasta pudonnut ihmeolio. Ihmisen tarpeet onkin sitten mitä monimuotoisimmat. Marx puhuu taloudesta ihmisen ja luonnon aineenvaihduntana. Kuinka tämä aineenvaihdunta ihmisen kohdalla tapahtuu ei ole luonnonfakta. Luonnonfakta on, että ihmisen pitää syödä jotain mutta ei ole luonnonfakta millä erityisellä tavalla tämä luonnontarpeen tyydyttäminen tapahtuu. Ihminen ei elä ja ole pelkästään viettiensä varassa.
Kaivoinpa hyllystä "The Origin of speciesin". Pitäisi joskus lukea alusta loppuun. Sisällysluettelosta: Chapter Three: "Struggle for existence". Alatekstinä tälle mm. "Struggle for life most severe between individuals and the varieties of same species". Siellä yksilöt ja lajit taistelevat keskenään elintilasta ja niukoista resursseista. Elämä on olemukseltaan materiaalista itsesäilytystä. Ihmisen kohdalla resurssien niukkuus voidaan jo kyseenalaistaa. Työn tuottavuus on noussut hurjasti 1800-luvulta lähtien. Perustarpeet voidaan jo tyydyttää melko helposti.
Jos katselee jostain luonnondokumentista kuinka iso lauma eläimiä popsii loputtomiin jotain ruohoa niin ei ihan heti tule mieleen joku verinen kamppailu niukoista resursseista. Paikalle saapuvalla petoeläimellläkin on siinä hurjasti valinnanvaraa että kenet oikein valitsee uhrikseen. Mitkä lajit ovat itse asiassa hävinneet sukupuuttoon kamppailussa muiden eläinlajien kanssa?
Onko vaikkapa suden ravinnonhankinta/itsesäilytys edistynyt viimeisten tuhansien vuosien aikana kun aina vaan elinkelpoisimmat yksilöt ovat jatkaneet sukua? Uhrit ovat vastaavasti keksineet parempia keinoja selviiytyä? Suojaväritys on parantunut. Jolloin puolestaan luonnonvalinnan kautta suden näkökyky paranee. Kyse on siis satunnaisista tekijöistä, joiden kautta jokin laji muuttuu elinkelpoisemmaksi. Jonkin lajin kohdalle sattuu enemmän sen itsesäilytykselle edullisia mutaatioita. Suojaväriä edistäviä mutaatioita on enemmän kuin näkökykyä edistäviä mutaatioita. Ihmisen kohdalla on mahdollista oppia itsesäilytystä parantavia tekniikoita. Ja niitä siirretään jälkipolville opittuna perintönä. Ihmisen itsesäilytystekniikat ei ole geeneissä. Ne ei synny satunnaisesti auringon säteilyn aiheuttamien mutaatioiden kautta.
Darwinilla oli kai sellaistakin ajatusta, että lajit erityvät sisäisesti saunnaisten tekijöiden vaikutuksesta riippumatta mistään itsesäilytyskamppailusta. Saimaan norppa on eriytynyt omaksi lajikseen koska ei ole ole vuorovaikutuksessa muiden norppalajien kanssa. Vastaavasti ihmisrodut ovat seurausta siitä, että ihmislaji on jakautunut tietyiksi jättiläispopulaatioiksi joskus kauan sitten. Nykyinen helppo globaali liikkuvuus sekoittaa jälleen näitä populaatioita. Kehitys ei ole edennyt siihen vaiheeseen etteivätkö eri rodut pystyisi lisääntymään keskenään. (Natsithan kielsivät germaanien ja juutalaisten välisen lisääntymisen. Eli polittiisilla päätöksillä muodostettiin keskenään lisääntymiskyvyttömiä lajeja. Natsien politiikka edusti luonnonjärjestystä.)
-
Natsien kuva kyllä edusti heille luonnonjärjestystä, tosin sekä tiedepolitiikka että käytäntö osoittivat heidän luonnontieteensäkin kummallisella tavalla vääräksi. NSDAP:in tiedepoliittinen linja oli anomalia, koska monet johtavat natsit (mm. Rosenberg ja Hitler*, jotka eivät hyväksyneet darwinilaista ja nyttemmin tarkentunutta ja tieteellisesti establisoitunutta käsitystä ihmisen evoluutiohistoriasta) eivät hyväksyneet sellaista evoluutiohistoriallista käsitystä, jota Huxleyn/Darwinin (puhumattakaan Propotkinista!) jo valtavirtatieteeksi muotoutumassa ollut teoria olisi merkinnyt. Luonnonjärjestys on muutoinkin kiinnostava sanavalinta niin luonnonvastaisesta liikkeestä kuin NSDAP.
Huomautettakoon, että ilmaisut 'luonto' ja 'ihminen' ovat käytettäessä usein toisiinsa nähden epäselvässä suhteessa. Voitaisiin periaatteessa yksinkertaisesti kutsua luonnonvastaisiksi väitteitä tai käsityksiä, jotka olisivat tosiasioiden vastaisia. Pragmaattisen totuuskäsityksen mukaan voitaisiin sanoa, ettei NSDAP:in edustama kuva maailmasta tai sen luonnosta ollut tarpeeksi tosi.
*A more interesting question, perhaps, is why wasn’t Hitler a Darwinian? It’s certainly easy to see how evolution by natural selection could be picked up by someone with the goal of world domination. Richards doesn’t broach this question, but he suggests some initial answers. In particular, he points out that Nazism depended on a narrative of restoration. Something ancient had been suppressed in the race, and it needed to be brought back to glory. Hitler’s was a story of purity regained—not a story of transformation into something new. The Nazis were more interested in finding the lost Aryan sanctuaries on the Tibetan Plateau (and in fact sent an expedition to do so) than in tracing their descent from apes.
http://religionandpolitics.org/2014/03/11/darwin-hitler-and-the-hijacking-of-evolutionary-theory/
-
Edelleen Lajien synnystä. Kirjan alkup. nimi kokonaisuudessaan on muuten:
The Origin of Species by Means of Natural Selection, or The Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life
Viittaisiko rotu tässä teorian sovelluksiin jalostuksessa? Joistain lajeista tulee rotuja erityisen suosimisen kautta? Aktiivisen valikoinnin kautta. Tietty teleologisuus tulee tässä mukaan?
"Throw up a handful of feathers, and all must fall to the ground according to definite laws; but how simple is this problem compared to the action and reaction of the innumerable plants and animals which have determined, in the course of centuries, the proportional numbers and kinds of trees now growing on the old Indian ruins! "
http://www.talkorigins.org/faqs/origin/chapter3.html
Elämän ilmiöissä on kyse monimutkaisista vuorovaikutuksista, joita ei voi selittää fysiikan laeilla.
"It is good thus to try in our imagination to give any form some advantage over another. Probably in no single instance should we know what to do, so as to succeed. It will convince us of our ignorance on the mutual relations of all organic beings; a conviction as necessary, as it seems to be difficult to acquire. All that we can do, is to keep steadily in mind that each organic being is striving to increase at a geometrical ratio; that each at some period of its life, during some season of the year, during each generation or at intervals, has to struggle for life, and to suffer great destruction. When we reflect on this struggle, we may console ourselves with the full belief, that the war of nature is not incessant, that no fear is felt, that death is generally prompt, and that the vigorous, the healthy, and the happy survive and multiply. " (mt.)
Eli "taistelua" lajien sisällä ja ja välillä tapahtuu erityisesti silloin kun laji on lisääntynyt erityisen runsaasti. Jyvät erottuu akanoista tositilanteessa. Vahvat jalostuu edelleen.
Nykyisin puhutaan pikemminkin eksponentiaalisesta kuin geometrisesta kasvusta.
http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/bi/bi1/5_ekologia/03_populaatioekologia?C:D=gjbx.exu5
Malthusin talousteoroihin liittyi oletus ihmislajin geometrisesta kasvusta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Malthusin_v%C3%A4est%C3%B6teoria
"The New York Timesin tiedekatsaus elokuussa 2007 esitti, että teollisen vallankumouksen ansiosta Malthusin teoria ei pidä enää paikkaansa." Jaha, hyvä näin.
Tosiaan:
"When we reflect on this struggle, we may console ourselves with the full belief, that the war of nature is not incessant, that no fear is felt, that death is generally prompt, and that the vigorous, the healthy, and the happy survive and multiply". Näin siis luonnossa (muttei meidän hyvinvointivaltiossa).