Vuorovaikutus > Vapaa hahmotus

Kirjallisuusketju

<< < (2/6) > >>

Renttu:
Huvittavaa, mutta waden laittamasta listasta en ole lukenut ykköseksi rankattua - en muista edes kuulleeni sen enempää kirjasta kuin kirjailijastakaan! Täytynee lukea se jossain välissä.

Rikoskirjallisuuden tämän hetken parhaana teoksena pidän Ferdinand von Schirachin novellikokoelmaa, Rikoksia. Sen lukee muutamassa tunnissa (Sivuja n. 200), mutta siinä ei olekaan yhtään turhaa lausetta. Kirja on tekijänsä esikoisteos, välitön napakymppi.

"Nämä ovat uskomattomia tarinoita, mutta niissä on vain totuus. Koko totuus. Ferdinand von Schirach kirjoittaa niin kirkkaasti, julman koskettavasti ja tarkkanäköisesti, että on vaikea uskoa kirjan olevan esikoisteos".

Suosittelen, sillä perinteinen, kovaksikeitetty tai hyvin opeteltuja kirjakaavoja noudattava teos Rikoksia ei millään tavoin ole.

Topi:

--- Lainaus käyttäjältä: Renttu - Pe 09.10.2015, 11:46:36 ---Rikoskirjallisuuden tämän hetken parhaana teoksena pidän Ferdinand von Schirachin novellikokoelmaa, Rikoksia. Sen lukee muutamassa tunnissa (Sivuja n. 200), mutta siinä ei olekaan yhtään turhaa lausetta. Kirja on tekijänsä esikoisteos, välitön napakymppi.

--- Lainaus päättyy ---

Kiitos tästä. Pannaan muistiin.

Crime Writers' Associationin ranking-lista on osoittautunut antoisammaksi kuin kirjallisuuden ranking-listat yleensä. Ei se kerro, mikä nyt on uraauurtavaa, mutta nousee kumminkin esiin paljon hyvää luettavaa, jossa on se hyvä puoli, että jos ylipäätään rikosromaaneista nauttii, eri tekeleitä ei ole kovinkaan vaikea lähestyä.

Yleensä kirjallisuuslistoissa on se huono puoli, että porukka äänestää jotakin pitkälle prestiisifaktorin perusteella, ja vaikka ne hyviä kirjoja olisivatkin, kirjo on niin laaja, että yksittäisen kirjailijan tyyliin ja eetokseen kiinni pääseminen on ainakin itselleni useimmiten liian kovan työn takana.

En tiedä, onko muilla näin, mutta itselläni usein menee romaanienkin kanssa siihen, että tuntuu kuin ei ymmärtäisi mitään ja rasittaa, kunnes yhtäkkiä jokin loksahtaa ja kokeekin proosan nautinnolliseksi.

Tosin voi olla, että vanhemman, haastavan ja/tai vieraskielisen kirjallisuuden kohdalla "hienouden" kokemus syntyy minulle osittain siitäkin, että ei ymmärrä ihan kaikkea niin täsmällisesti. Virkkeiden poljennot ja osa sanastostakin on sellaista, jota en itse osaisi tuottaa, ja siihen tottuminen vie aikansa, vaikka koko ajan tavallaan ymmärtääkin. Parhaimmillaan lukeminen on oikeastaan silloin, kun kirja ja teksti mediana häipyy näkyvistä niin, että unohtaa lukevansa.

Toinen havainto on se, että luettuani vuosia pääasiassa englanniksi, minulle kävi vaikeaksi lukea suomenkielistä nykykirjallisuutta sen takia, että en kokenut enää kirjakielistä esitystapaa varsinkaan dialogin osalta ollenkaan luontevaksi, ja sitten taas toisaalta puhekieltä jäljittelevä kirjoitusasukin on helposti ärsyttävä. Rupesin pelkästä outoudentunteesta ja tottumattomuudesta lukemaan kaikkea vastakarvaan, ja kun ei hyväksynyt tiettyjä konventioita, ei tekstiin uppoutuminen tai lukemisesta nauttiminenkaan onnistunut.

Hassu juttu se sellainen "luottamuksen syntyminen" tekstiin ja kirjoittajaan, että sanavalinnat ja muotoilut tuntuvat oikeilta ja ne vain hyväksyy.

wade:
Sain viimein luettua antikvariaatista hankkimani Chandlerin Pitkät Jäähyväiset - teos, jonka filmatisointi vuodelta 1973 on suuria suosikkejani. Suomennos on, pieniä harmillisia kirjoitusvirheitä lukuunottamatta, hyvä.

Pitkissä Jäähyväisissä yksityisetsivä Marlowe ystävystyy erittäin epätodennäköisesti juoppolallin ja erittäin varakkaaseen rahasukuun itsensä naineen Terry Lennoxin kanssa. Jokin Terryssä vetää Marlowea puoleensa, vaikka tätä saa tämän tästä olla onkimassa katuojasta, ja vaikka tämä on muutenkin elämässään huonosti viihtyvä ressukka. Ehkä Marlowe tuntee vetoa Briteissä aikaansa viettäneen Terryn olemukseen, joka on vahvasti epäsynkroninen Kalifornian vallitsevaan elämänmenoon.

Oli miten oli, Terryn kohtalo imaisee Marlowen jälleen rikkaiden ja silmäätekevien maailmaan todistamaan näiden rahan ja vallan kiiltelevien kulissien varjoista puolta: kyynisyyttä, ahneutta, latteutta, rakkauden korvautumista perversiolla, ja kuolemaa. Terry ilmaantuu eräänä päivänä Marlowen ovelle kertoo aikovansa paeta. Hän haluaa kyydin Tijuanaan. Marlowe suostuu pyyntöön, sillä ehdolla että Terry ei kerro hänelle mitään siitä mitä on tehnyt tai mikä on saanut hänet pakosalle.

Pian poliisit ovat Marlowen ovella: Terry Lennoxin vaimo Sylvia on kuollut, murhattu hakkaamalla hänen päänsä muhjuksi pronssiveistoksella. Eikä virkavalta pidä uskottavana Marlowen kertoessa ettei tiedä asiasta muuta, kuin että kyyditsi palvelusta pyytäneen ystävänsä lentokentälle.

Juuri kun Marlowe on päässyt poliisien hyppysistä, hänet palkataan etsimään kadonnutta menestyskirjailijaa, Roger Wadea: hän on elämäänsä kyllästynyt alkoholisti, joka saattaa olla hakeutunut jollekin yksityisklinikalle katkaisuun, tai sitten ei. Marlowe suostuu pitkin hampain juttuun, kun tapaa Waden vaimon Eileenin. Eileenissä on jotain, mille hän ei kykene sanomaan ei. Pian osoittautuu, että Terry Lennoxin tapaus ei ole erillinen Wadejen perheen ongelmista. Marlowe huomaa että "tapahtumat ovat kietoutuneet hänen ympärilleen", eikä hän pysty jättämään asiaa sikseen. Ei, vaikka niin poliisi, Sylvia Lennoxin miljonääri-isä kuin hämäräperäiset mafiosot kaikki yrittävät suostutella häntä pitämään huolta omista asioistaan.

Marlowe on herkullinen hahmo: kovapintainen ja näsäviisas salapoliisi, joka ei yksinkertaisesti kykene katsomaan toiseen suuntaan korruptoituneen ja arvottoman maailman sitä vaatiessa. Marlowen kohtaamien ihmisten on vaikea uskoa, että hän ei ohjaudu ahneuden ja oman edun mukaan tässä rahalta haisevassa ympäristössä, kuten kaikki muut - hän pistää aina esiin kuin kipeä peukalo, ja omalla läsnäolollaan osoittaa kuinka (herkullisen) mädännäistä kaikki on. 

Pitkiä Jäähyväisiä pidetään omaelämänkerrallisimpana Chandlerin teoksista: hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan sairauteen hänen kirjoittaessaan kirjaa. Wade ja Lennox ovat molemmat juoppoja ja henkisesti "kodittomia", lisäksi Wade vihaa omaa kirjailijaminäänsä eikä koe olevansa kelvollinen - ei kirjailijana eikä ihmisenä. Chandlerin oma syyllisyys, alkoholismi, kirjallinen ahdistus, ovat kaikki läsnä Pitkien Jäähyväisten sivuilla. Ja monessa mielessä kirjan keskiössä ovat juuri erilaiset hyvin ristiriitaiset ja kyyniset emootiot, ei niinkään itse tarina.

Kirjassa kehutaan gimlet-nimistä drinkkiä, johon Terry Lennoxin mukaan ei saa laittaa muuta kuin giniä ja Rose-merkkistä limemehua suhteessa 1:1. Ajattelin joku päivä ostaa ginipullon ja kokeilla, yleensä olen nauttinut ginini tonicin kera.

Keijo Kullervo:
Nyt tämä tarina on nähtävissä netissä Keijo Kullervon kotisivu merkeissä.
2012 kirjoitettuna:
"Itku pitkästä ilosta, suru turhan naurajasta, suru turhasta mielestä, mutta 'ilo' tarinan juonesta."

Muisto Keijo Kullervo

Patu:
Mikä muutti mielen http://www.kapeanakokulma.fi/index.php?topic=78.msg1317#msg1317

Minä pärjäisin ilman Keijo Muisto Kullervon tarinoita.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu