Vuorovaikutus > Vapaa hahmotus

Antropologinen etiikka

(1/24) > >>

Laika:
Hahmottelen seuraavassa luonnokseni antropologiselle eetokselle sen perusprinsiipit, historiakäsityksen ja ihmisen roolin paremman nykyisyyden rakentamisessa. Toivon mukaan pystyn hengennälkäisen hurskasteluni lomassa tuomaan pöytään jotain muille. Minulla on useita linkkejä hypoteettisen ajatuskulkuni tueksi, mutta en ala hakea niitä erikseen rajoittaakseni tällä erää työmääräni synteettisempään luonnosteluun.

Keitä me olemme?

Perustan ajatuksen jaetuista käsityksistä sille tosiasialle, että ihmisen muisti lajina* on kapea ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta on yhteydessä sen kapeuteen. Yksilön sitäkin kapeampi. Eri aikoina maailmankuvalliset vallankumoukset ovat muuttaneet myös ihmisen käsitystä osana laajempaa biosfäärin kokonaisuutta, ja väitän, että riippumatta teknisestä ja käsitteellisestä kehityksestä tuo yhteys, sen sijaan että se olisi katkennut muuhun biologiseen luontoon, on ymmärretty virheellisesti. Johtuu ihmiselle lajityypillisestä egosentrismistä, että sen käsitykset ovat vaihtuneet tietyssä järjestyksessä. Tärkein siirtymä tapahtui ns. kopernikaanisen vallankumouksen myötä, joskin joudutaan asettamaan varaus historiasta eritahtisena ja kantavien maailmankatsomuksellisten ideoiden vaihtelevasta läpäisevyydestä. Itse asiassa kopernikaaninen vallankumous on mahdollista ymmärtää edelleen käynnissä olevana prosessina, joka ensin läpäisi tekniset löydöt, ja jonka filosofiset implikaatiot ovat edelleen paljolti toteutumatta. Edellinen huomioon ottaen ei ole mitään ihmeellistä premississä, jonka mukaan myöhemmät käänteet käsityksissä universumin rakenteesta, evoluutiobiologisista löydöistä ja sellaisten kauaskantoisten joskin vaikeasti hahmotettavien paradigmojen kuten Humen induktionistisen kausaalisuhteen kritiikki ovat edelleen laajalti tiedostamatta suuren yleisön keskuudessa. Näin on asian laita myös ns. jälkiteollisissa maissa, ja tiedollisen pääoman puuttuminen köyhemmissä maissa mahdollistaa muinaistenkin maailmankäsitysten samanaikaisuuden kuten profetiat, apokalyptisen aikakäsityksen, (maagiset) moraalijärjestelmän kuvaukset ja sotakulttien olemassaolon rinnakkain post-kopernikaanisten ideoitten ja kulutuskulttuurin (joista kulutuskulttuurilla ei ole oikeastaan mitään filosofista yhtymäkohtaa ensin mainittuihin, huom.) kanssa.

2) Historian eritahtisuuden lisäksi ihmiskunnan historiallinen muisti on luonteeltaan traumatisoitunutta. Lajimme polveutuu ajoilta, jolloin anarkinen ja epäinstitutionalisoitunut järjestys siirsi turvattomuuden ja väkivallan trauman myöhemmille sukupolville, ja trauma itsessään periytyy aina esi-ihmisiin asti. Ihmisen sopeutuvuuteen lajina kuuluu katastrofin mahdollisuus, joka vaihtaa yhteisöjen tasapainotilan vihamieliseksi ulkoista tai psykologisesti ulkoistettua uhkaa kohtaan. Huolimatta konfliktien entistä paremmasta julkisesta näkyvyydestä yksilöiden kannalta katsottuna suurten konfliktien määrä maailmassa on vähentynyt viime vuosisadalla merkittävästi (en toki pyri vetämään ekstrapolaatiota edellisestä, eli näkemykseni historiallisista prosesseista ei ole teleologinen). Ihmisyhteisöjen tasapainotilat selittävät normaaleina pidettyjen ihmisten yhteistyöhalun äärimmäisiin tekoihin, ellei uhkia pystytä reflektoimaan vuorovaikutussuhteiden tuloksena yksilön omaan käyttäytymiseen. Tästä tullaan siihen tärkeään seikkaan, että

3) Ympäröivän maailman ymmärtämisessä on keskeistä sen yhdistyminen sisäiseen reflektioon ja antropologiseen ymmärrykseen ihmisestä osana laajempaa ekologista järjestystä ja ihmisestä sekä lajina että yksilönä (joskin eri mielessä) prosesseina. Ihmisen aiheuttamat muutokset koko biosfäärin piirissä tulee nähdä kokonaisjärjestelmän tasapainotilaa muuttavina tekijöinä riippumatta siitä, ovatko muutokset lajimme näkökulmasta positiivisia vai negatiivisia. Järjestelmätason tarkastelussa mainittuja muutoksia on mahdollista tarkastella ilman arvostelmia, mutta arvostelmat ovat mukana tarkasteluissa implisiittisesti. Egosentrinen näkökulma ei riitä ymmärtämään muutoksen luonnetta, koska se perustuu virheelliseen maailmankäsitykseen ihmisestä ei vain universumin fyysisenä vaan myös hengellisenä keskipisteenä ennen kopernikaanista vallankumousta. Antropomorfisoituneet uskonnolliset liikkeet eivät vastustaneet käsitystä Maasta aurinkoa kiertävänä kappaleena fysikaalisista syistä, vaan selitysmalli uhkasi ihmisen erityisasemaa universumissa sen hengellisenä keskipisteenä. Mainittu antropomorfismi on erotettava luovasta antropomorfismista, joten nimeän sen hierarkiseksi antropomorfismiksi (tai jos niin halutaan, hierarkiseksi egosentrismiksi). Luovan antropomorfismin ensimmäinen kausi ajoittuu ns. totemistisiin kulttuureihin, joissa erilaiset luonnonhenget olivat vuorovaikutussuhteessa ihmiseen (jätän totemististen kulttuurien tarkastelun tässä vähälle huomiolle, koska niiden filosofisia käsityksiä on vaikea hahmottaa ajallisen etäisyyden vuoksi, ja niiden tunteminen ei ole kovin välttämätöntä tarkastelussani). Välinesuhde luontoon joka tapauksessa nousee kukoistukseensa viimeistään uuden ajan eurooppalaisissa kulttuuripiireissä, joissa mekanisoiva katse tuottaa valtavasti uusia käsitteistöjä ja välineitä manipuloida ympäröivää maailmaa, ja johtaa lopulta massatuotantoon ensimmäisissä esiteollistuvissa maissa. Tämä on tärkeää eurooppalaiselle ihmiselle, koska olemme ohittaneet massatuotannon välttämättömän vaiheen oman materiaalisen hyvinvointimme saavuttamiseksi, ja järjestelmä on kääntymässä itseään vastaan merielämän tuhoutumisen, ilmakehän saastumisen, metsien häviämisen, massasukupuuton, (esihistoriallisista ravitsemusvieteistä johtuvien) elintasosairauksien ja skitsofreenisen (luonnonesine/käyttöesine-dikotomiasta seuraavan) eläinsuhteen myötä, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Kopernikaanisen vallankumouksen ohella tärkein maailmankuvallinen mullistus alkoi Darwinin lajien syntyä käsitelleestä teoriasta 1800-luvulla. Puhutaan siis nykyisen evoluutiobiologisen käsityksen alkamisesta, jonka varhaisvaiheita aatehistoriallisesti katsottuna elämme nyt. Tässä on nähdäkseni jotain merkillistä: jo Aristoteles luokitteli lajeja systemaattisesti, ja kesti liki parituhatta vuotta ennen kuin ihmisen yhtymäkohdat muuhun luontoon tulivat vakavan tutkimuksen kohteeksi. Ennen kaikkea meidän tulee oivaltaa, että edes Darwinin ajan luonnosmaiset ideat biologisesta järjestyksestä eivät ole filosofisessa mielessä läpäisseet suurta yleisöä. Darwinistisessa vallankumouksessa tapahtui merkittävä takaisku miltei samoina vuosikymmeninä Darwinin julkistettua tuloksensa. Syntyi vääristyneitä linjauksia, jotka korostivat kilpailua vastoin modernin biologian tieteellisiä käsityksiä, ja luonnollisena pidetty (myös hengellinen) maailmanjärjestys ilmaistiin sosiaalidarwinistisissa liikkeissä ja niiden antiteeseinä nousseissa (Darwinin yhteydessä unohdetaan Propotkinin nimi -ei kuitenkaan enempää evoluutiobiologisesta aatehistoriasta) marxistisissa liikkeissä. Näiden ideologisten painajaisten väliin jää koko joukko muita yhteiskunnallisia kehityslinjoja. Olen tietoinen kyllä ääriviivamaisesta esityksestäni, ymmärrettävästi tuhansien vuosien historian kattava kuvaileminen ei ole mahdollista typistetysti edes vaatimattomien kokonaistietojeni veroisella kuvauksella. Edellisessä tunnustuksessa ovat samalla mukana paradoksaalisesti antropologisen etiikan teesit, sillä ihmisen kollektiivisen muistin merkinnät alkavat verraten myöhään ja niiden reliabiliteetti paranee vähitellen vasta modernin tutkimusetiikan myötä.

Lähetän ensimmäisen kirjoitukseni aiheesta ennen kuin ehdin edes paneutua pitäisi-kysymyksiin. Pidettäköön edellistä lähtökohtien kartoituksena myöhemmälle työlle. Saa kommentoida ken haluaa, tosin toivon että keskustelu pysyy jotenkuten hahmottelemieni teemojen ympärillä.

*Terminologiani on puutteellinen, vrt. 'kollektiivitajunta', tai 'yliyksilöllinen jälki'

wade:
Hmm, tekstisi on hieman hankalaselkoinen; itse en ainakaan tajua ihan täysin mitkä ovat pääasialliset pointtisi. Haluan kuitenkin lisätä, että yleensä kyllä olen ymmärtänyt kirjoittamaasi... eli ehkä nyt pointtisi on hankalampi, tai ehkä olet kirjoittanut väsyneenä.

---

Mutta mieleeni tulee kirjata tähän, että Heideggerin mukaan kartesiolaisen käänteen myötä tapahtui metafysiikan antropologisaatio, maailman kuvaksi muuttaminen. Descartesin ego cogito - Kant - Nietzsche; tätä linjaa pitkin kaikki mikä maailmassa on redusoidaan representaatioon ja tahtoon. Ts. tämän ajattelevan minän vaatimus on koko maailma on saatava inhimillisen asemoinnin kohteeksi.

Antropologisaatio varmisti, että ihminen kohtaa vain sen, minkä on valmis kohtaamaan: koska se halusi redusoida kaiken olemisen representoitavaksi omassa kognitiossaan. Heidegger näki teknologian juuri tämän välineellisen ja antroposentrisen kehityksen todellisuudeksi. Kaikki olevainen muunnettiin raaka-aineeksi ja maailma siten pelkäksi raaka-ainevarastoksi.

Tässä tavassa hahmottaa maailmaa ihmisen oma tehtävä oli paljastaa maailma raaka-aineena; ja Heidegger pelkäsi teknologiaa, koska näki että sen hallitsemassa teknonihilistisessä maailmassa on suurin vaara sille, että ihminen itse valahtaa entistä vahvemmin vain osaksi itse kognitionsa kautta luomaa raaka-ainevarastoa.

---

Eräs toinen ajattelija (en jaksa edes nimetä kun aina jauhan hänestä) piti moderniin siirtymistä merkityksellisenä, kuten Heidegger. Hänen mielestään modernissa koko ymmärryksemme olemisesta muuttuu, ja taustalla on kolme merkittävää murrosta. Näistä yksi on kopernikaaninen käänne, johon Laika viittaa(t). Se merkitsee tieteellisen maailmankuvan nousua. Toinen murros on uskonpuhdistus, jonka myötä yksityisen omaisuuden takavarikointi vei tietyltä ihmisryhmältä omaisuuden (ja sitä kautta aseman maailmassa), mutta myös loi pohjan kapitalistiselle vaurauden muuttamiselle pääomaksi työvoiman avulla. Kolmas murros on Amerikan löytäminen. Se kuvaa tapaa, jolla ennen loputtoman laaja ja totaliteetissaan tuntematon Telluksemme alkoi alistua ihmisen tunnettavaksi ja tiedettäväksi. Samalla maailma kutistui merkittävästi, ja sen mittasuhteet oli alistettavissa ihmisen tietämiselle.

Näissä kaikissa murroksissa kaikki ilmiöt menettivät kestävyyttään ja pysyvyyttään. Vapaus alettiin redusoida tahtoon, omaisuus työtä tekevään subjektiin ja meille ilmenevä maailma kogn. rakennelmaksi. Nämä kaikki ovat taustalla, kun modernissa tapahtuu Nietzschen (mutta myös Hegelin häntä ennen) julistama jumalan kuolema. ANtroposentrisyys tarkoitti, että ihminen tahtoineen on kaiken mitta; hänellä on valta alistaa koko maailma ja luonto valtaansa.

Laika:
Kiitos vastauksestasi, toivottavasti pystyn kirjoittamaan auki mahdollisia epäselvyyksiä. Ellen siihen heti pysty, se ei haittaa. Tarkoitukseni on syventää aloitustekstiä, jonka kirjoitin kuumeisen nopeasti ikäänkuin muistilapuksi itselleni. Tarkasteluni perustuu henkilökohtaiseen, pitkällä aikajänteellä muotoutumassa olleeseen filosofiaani ja ihmiskäsitykseeni.

Käsittelen tiettyjä merkittäviä ajattelijoita tietystä katsannosta käsin. Kopernikuksen mullistavuus oli siinä, että se aiheutti vakavia säröjä maakeskiseen todellisuuskäsitykseen fysikaalisessa mielessä, mutta sen ihmistieteellinen merkitys oli vähintään yhtä valtava. Otetaan kuva

Jumala
Taivas
---------
Henki
Tähtikehät
---------
Ihminen
---------
Maa
Eläimet
---------
Maan alinen maailma
Helvetti

Miksi sijoitin ihmisen viivan yläpuolelle sen sijaan, että olisin sijoittanut sen eläinten ja maan sfääriin? Koska kartesiolainen ja kirkollinen käsitys lähtivät ihmisen fysikaalisen ruumiin ja hengen välisestä dualismista. Sen mukaan ihminen ei varsinaisesti kuulunut kokonaan kumpaankaan -maan yliseen tai maalliseen- maailmaan. Descartesin tarkastelussa oli radikaalisia virheitä, ja hänen lentävä lauseensa 'cogito ergo sum' on perustavasti noiden virheiden ilmaus, vaikka lausetta pidetään edelleen helposti totena. Mikä oli se minuus, joka varmuudella olisi, vaikka fysikaalinen todellisuus osoittautuisi uneksi? Jos aistihavainto itsessään pettäisi? Descartes päätteli, että oli olemassa olio, minuus. Sen varmuus oli kuitenkin harhakäsitys, ja itse asiassa buddhalaisessa filosofiassa ongelma oli oivallettu jo ennen ajan laskun alkamista (kuuluisa anatta sutta käsittelee aihetta). Jos haluttiin esimerkkiä historian eritahtisuudesta, olkaa hyvä. Muinaiset buddhalaiset tosiaan ymmärsivät jotain sellaista, jota uuden ajan eurooppalaiset filosofit eivät.

Minuus on (järjestelmä-)prosessi, jonka olemassaolo propositionaalisena totuutena riippuu tarkastelusta. Sivumennen mainittakoon, että Descartes piti myös varmana ei-ihmiseläinten pohjimmiltaan mekaanista luonnetta, niin että niiden ymmärtäminen ja tutkiminen noudatteli hänelle manipuloitavissa olevaa alempiasteista luontoa erotuksena inhimillisestä hengestä, sielusta. Descartesin ego perustui uskonvarmuuksiin, jotka aion kiistää epätosina aiheeni puitteissa. Kritisoin aiemmin entisellä Näkökulmalla kiivaasti dualismeja yleisesti, eikä silmissäni Descartesin arvovaltaa filosofina (en sano pahaa sanaa hänen roolistaan matematiikassa) pelasta oikein mikään, paitsi erheittensä hyöty esimerkkimateriaalina.

 Harvat ovat lukeneet Descartesin todisteluja minuuden olemassaolosta. Mm. Merleau-Ponty myöhemmin hyökkäsi (oikeutetun) voimakkaasti Descartesin mekanistisesti konventionaalista totuuskäsitystä vastaan. Meidän tehtävämme onkin ymmärtää, että ymmärrys ja tietoisuus ovat käsitteellisesti sopimuksenvaraisempia kuin käsitteellisen helppouden ja egon perimysaseman vuoksi niiden toivottaisiin olevan. Se miten käytämme sanaa ymmärrys on arvojen valinta. Se on eräänlainen egon valinta silloin, kun se viittaa itseensä, ja katseen kohdistuminen havaittavaan, kun valinta käsittää ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen riippuvuussuhteena. Mutta silloin se ei olekaan pelkästään riippuvuus-, vaan vuorovaikutussuhde. Järjestelmiä oletetaan olevan, kutsuttiin niitä sitten eritasoisiksi tai samantasoisiksi, vähintään kaksi. Missä ego siinä vaiheessa sijaitsee? Onko se siellä mistä katsellaan, vai siellä minne katsellaan?
 Ellei historiantajun tärkeys vaatisi ikään kuin kiinnittämään antropologian taikinaa nastalla seinään tarkasteltavaksi, voisimme kääntää sanan prosessuaaliseksi -ei taikina kauaa paikoillaan pysy, vaan valuupa siinä hetken iloksemme, ja voimme näin tutkia sen viskositeettia. Egon perimysasema käsitti uuden ajan teknistieteellisessä maailmassa kaiken, ja käsittää edelleen. Ongelmiemme syyt -oletus jonkin ongelmallisuudesta siirtää keskustelun etiikkaan, mihin en ehdi vielä tässäkään vaiheessa- johtuvat fiktionaalisiksi osoittautuneiden perimysoikeudellisten sääntöjen ensisijaisuudesta, joihin joskus viitataan lyhyemmin myös ihmisoikeuksina, vaikka useimmat ihmisten halajamista oikeuksista jäävät fiktioksi järjestelmävaikutusten seurauksena. Kateeksi ei tosin käy teurasporsaitakaan.
 Toisin sanoen etiikalla tavoitellaan fiktiivisiä asioita, jotka pysyvät paljolti mahdollisuushorisonttiemme ulkopuolella, ja fiktion juuret tunkeutuvat syvälle historiaan ja ihmisen käsitykseen itsestään ajassa ja paikassa. Kirkko vastusti kopernikaanista muutosta metafyysisistä syistä, sillä ihminen sysättiin hetkessä syrjään koko maailman keskipisteestä, joka aiemmin ulottui alas Helvettiin ja ylös Taivaaseen. Salakavalasti fyysisten mittasuhteiden muuttuminen aiheutti myös sen ongelman, että enää sielulle ei ollut varmaa paikkaa mennä, kirjaimellinen muuttui metaforiseksi ja kristillinen maailmankatsomus alkoi upota entistä syvemmin metaforiensa suohon. Kopernikaanisen vallankumouksen merkitys oli paitsi fysikaalinen myös käsitteellinen. Kielitieteessä tarvitaan näkemystä, että kyseiset muutokset todella ovat muuttamassa ihmisen tapaa ajatella.
 Kun fysikaalisesti ihminen menetti keskusasemansa, Descartesin todistelu sentään yritti pelastaa ihmisen sielun (tai fysikaalisin ulottuvuuksin esikopernikaanisessa maailmassa mitattuna eläimellisiä haluja korkeammalle sijoittuvan järjellisyyden), hänen näkymättömän henkensä. Siinä ihmiset tekivät uuden rajanvedon entisen rajan rikkouduttua astronomisten havaintojen myötä, ja uusi raja vedettiin järjen ja mielettömän maailman väliin. Väitän, että tuokin raja vedettiin väärin jonkin sellaisen suojelemiseksi, jonka olemattomuuden ja mitättömyyden jahtaaminen kuuluu olennaisesti meitä vaivaavan kirouksen luonteeseen. Darwin oivalsi jotain merkittävää edelliseen liittyen, jopa niin merkittävää, että salasi tutkimustuloksensa vuosikausiksi. Eräässä mielessä hän oli oikeassa tehdessään niin -teorian redusointi kilpailunaturalismiksi vaikutti sittemmin sosiaalidarwinististen liikkeiden esiinmarssiin, ja ihmisen hengellinen onttous kävi ilmeiseksi viimeistään maailmansotien poltettua puolet niin sanotusta sivistyneestä maailmasta. Siitä ei ole kulunut kuin noin seitsemänkymmentä vuotta. Olemme nyt tässä, katsokaamme siis ympärillemme.
 Darwinin ideoitten kaikki filosofiset implikaatiot lähes piilotettiin sotienjälkeisen kasvatuspolitiikan keinoin, jotteivät rodulliset vulgaariopit leviäisi uudelleen*. Meidän on melkein mahdotonta kuvitella shokkia, siitä parhaita viitteitä antaa ennemminkin eurooppalainen taide eksistentiaalisine suuntauksineen kuin eksplikoitu aikalaispolitiikka tai tallentunut kansalaismielipide. Meidän sukupolvemme ovat ensimmäisiä, jotka alkavat vähitellen toipua maailmansotien traumaattisesta sysäyksestä. Darwinismin filosofiset implikaatiot lähes hävisivät maailmansotiin, ja emme ole vielä ymmärtämässä sitä, minkä moderni evoluutiobiologia, ekologia ja eläintiede ovat tuoneet eteen, ja miksi näiden löytöjen merkityksen piti olla (mutta ei ollut) yhtä radikaali maailmankuvallemme kuin kopernikaaninen vallankumous.

Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin. Antropologisella tarkastelulla tarkoitan tekstissäni ihmisen käsitteen viskoosia luontoa historiallisessa tarkastelussa, ihmisyys alkaa sieltä ja päättyy tänne, paljolti egosentrismin ehdoilla. Jokainen vallankumous ymmärryksessä on samalla laajentanut tunnettua todellisuutta ja ajanut nurkkaan vanhat jumalat. Esitän, että egosentrismi ei ole harhaksi virheellinen, mutta todeksi päätelmäksi on. Avainsanastoon voisi liittää teorian mielestä, sillä se on osa antropomorfista katsetta. Siitä huolimatta egosentrisen antropomorfismin ja luovan antropomorfismin välinen ero on merkittävä. Ennen jumalat katsoivat ihmistä Olympos-vuorelta, niinpä niillä oli silmät. Descartes hylkäsi kaikki jumalat, paitsi itsensä. Minulle Descartes on edelleen väärä profeetta.

Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?

Mistä me tulemme?

*Tuolloin mm. perustettiin Unesco ja YK:ssa ryhdyttiin laatimaan erilaisia päätöslauselmia sen uskottelemiseksi, että kyseessä oli vain kallonmuotojen mittaamisesta koitunut hairahdus, ja nyt lajimme olisi jälleen järjissään. Antropologisen etiikan näkökulmasta kollektiivinen amnesia kuitenkin jatkuu ja vaivaa meitä edelleen. Huomattakoon, että jouduin kamppailemaan lainausmerkkien laittamista vastaan sellaisten termien kohdalla kuin sivistynyt maailma ja ihmisoikeudet, sillä pidän noita sanoja pitkälti hegemonisen asenteen ilmentyminä. Niillä on vähänlaisesti instrumentaalista arvoa tarkastelussani. Ihmisen arvo on mahdollista pelastaa kielellisesti muutenkin, eikä se edellytä inhimillisyyden kaksoismerkityksen käyttämistä sekä oikeana pyrkimyksenä että erehdyksenä, ikään kuin emme osaisi päättää ohjaako jokin meissä vai ohjaammeko me itse, olemmeko se josta hyvä virtaa ulos, vai se joka saa kärsiä ulkopuolisesta meihin virtaavasta pahasta. Toki, tällaiset virhetarkastelutkin ovat hyödyllisiä sen näyttämiseksi, mille ei ole löydettävissä totunnaista sanaa suussamme. Sitten ne täytyy hylätä mielettöminä.

Laika:
wade, suhtaudun varauksella kopernikaanisen vallankumouksen ensisijaiseen merkitykseen sen tieteellisyydessä (ja tieteellisyys itsessään on ajallisesti erityisen muokkautuva käsite). Totta, tiede tarjosi ja tarjoaa instrumentaaliset totuutensa, mutta se oli eliitin projekti. Se on edelleen eliitin projekti.

Tieteellisten mullistusten merkitys on siinä, miten ne läpäisevät tai eivät läpäise suurta yleisöä. Vaikuttaisi siltä, kuin ne ymmärrettäisiin säännöllisesti ensin väärin. Tieteelliset vallankumoukset ymmärretään läpikotaisin instrumentaalisina, eli siinä miten voimme niiden avulla manipuloida ympäristöämme. Se ei riitä määrittelemään ihmisen ongelmaa, kun instrumentaalinen suhteemme ympäristöön synnyttää nuo ongelmat. Itse asiassa on kyseenalaista, erotammeko ympäristöä järjestelmästä. Kykenemme silti katsomaan järjestelmiä ympäristönä.

Huomattakoon lisäksi, että toistaiseksi olen käsitellyt lähinnä otsikon antropologista, enkä niinkään etiikkaa. Etiikkaa käsittelen implikaatioiden kautta enemmän tuonnempana.

(Pelaan hiukan sanoilla yllä -Niklas Luhmannin Social Systems odottaa toistaiseksi pöydälläni.)

wade:
Hyvä näin, odottelen mitä tuleman pitää... ja samalla kirjoitan epäkoherentteja kommentteja sikäli kuin yritän tarttua joihinkin mielleyhtymiin.


--- Lainaus käyttäjältä: Laika - Ti 01.12.2015, 02:21:25 ---
Tallennan ja jatkan tarkasteluani. Arvelisin muuten noin sivumennen, että Heidegger pelästyi omaa nihilismiään enemmän kuin teknologiaa. Siksi aloitin kysymällä: keitä me olemme?


--- Lainaus päättyy ---
Heiddeger kirjoitti että ihmisellä ei voi olla essentiaa, ihmisellä on eksistenssi. Tai, että ihmisen essentia on oleminen. Tätä ihmisen olemusta hän jäljitti filosofiallaan. Ja hänen huomionsa on juuri se, että ihminen kysyy "kuka minä olen" (tai "keitä me olemme?") eikä suinkaan mitä me olemme. "Kuka" ja "mikä" ovat eri asia.


--- Lainaus ---Terminologinen selvennys -antropomorfismi viittaa ihmisenkaltaistamiseen. Teesini mukaan ihmisen tapa katsoa maailmaa muuttaa sitä, mutta vaikutussuhdetta ei ymmärretä tai ole ymmärretty kovin hyvin.
--- Lainaus päättyy ---

Luen mieluusti miten esität tämän antropomorfismin: Heidegger nimenomaan katsoi nimittäin että vasta kartesiolainen subjekti saavutti "antropologisaation". Että "cogito ergo sum" on metafysiikan subjektivikaation vallankumous. Hän kirjoittaa että vain modernilla on maailmankuva, vain moderni ihminen tekee maailmasta kuvan, jota itse ylläpitää aktiivisesti, tehden sitä jatkuvasti turvalliseksi itselleen.

--

Tieteen ongelma on jossain määrin sen erityistieteellistyminen: katsokaa millaisia yleisneroja monet filosofit olivat valistuksen ihanteiden ja tieteellisen maailmankuvan levitessä traditiossamme. Esimerkiksi saksalaisen idealismin tavoitteena oli muodostaa kokonaiskuva, systeemi, selittämään partikulaareja. Tieteen edistyessä, erityisalojen tiedon syventyessä syntyi hajaannusta, joka oli entistä hankalampi kursia merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.

Ei enää ollut mahdollista luoda koherenttia kuvausta siitä, millainen systeemi kaikista partikulaareista muodostui. Yhteinen katsanto hautautui modernin loputtomaan hajanaisuuteen. Käsittääkseni myös Husserl halusi elvyttää auktoriteetin rippeet ja etsiä ykseyttä hajanaisuudesta; mutta hän epäonnistui.

Miten tämä liittyy mihinkään? Ajatukseni liittyy siihen, kun Laika kirjoittaa tavasta, jolla tieteellinen läpimurto läpäisee suuren yleisön: tieteellinen murros itsessään oli mahdollista "ymmärtää", sen oli mahdollista olla luomassa uutta maailmankatsomusta. Se oli jo valmiiksi kokonaisuus; modernissa ongelmana on muodostaa tieteellisistä murroksista mielekäs kuvaus.

Minun käsitykseni on siis se, että alun alkujaan tiede ei jäänyt vain eliitin projektiksi vaan heijastui olemisen ymmärtämiseen; mutta nykyään tiede uhkaa jäädä eliitin projekteiksi, hajanaisiksi ja mahdottomiksi yhdistää yhtenäisen luonnon kanssa.

---

Minuus prosessina on itselleni tuttu ajatus: sen vastakohdaksi miellän juuri minuuden olemuksena. Prosessi koostuu tarpeesta "tulla itsekseen" yhä uudelleen, päivästä toiseen. Tähän liittyy yhtäältä tavat, joilla prosessin materiaalista osaa pyritään vakauttamaan siten, että "itsekseen tuleminen" on mahdollista toisintaa tarpeeksi johdonmukaisesti. Toisaalta maailma on kontingentti, ja erilaiset radikaalit tai vähemmän radikaalit katkokset vaikuttavat minuutemme prosessiin. Arkisesti ajateltuna prosessiin vaikuttava katkos voi olla vaikka läheisen kuolema; tai kodin menetys; tai työpaikan menetys.

Toisaalta poliittisesta näkökulmasta yhteiskunnassa tuotetaan vakauttavia järjestelmiä, jotka hallinnoivat ihmisten minuuden prosessia. Althusserin mukaan koulutus opettaa meille tietotaitoja, jotka otamme itseksemme: taidot ovat materiaalisia välineitä, joilla on tietynlaista käyttöarvoa yhteiskunnassa; mutta vain tietynlaista käyttöarvoa. Näin taitojamme hyödyntämällä elämme minuutemme prosessia, mutta emme täysin "itseämme varten", vaan enemmänkin juuri toteuttaen sitä tavoitetta, jonka vuoksi järjestelmä meille näitä taitoja tarjoaa opittavaksi.

Joka tapauksessa, emme "ole" mitään partikulaaria, ellemme onnistu vakauttamaan minuuden prosessiamme.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu